Jos Wikipediaan on uskominen, niin jonkinlainen raamattuvyöhyke löytyy Suomestakin. Osaa Pohjanmaasta voidaan kuulemma kutsua tuolla nimityksellä. Yleisimmin sillä tarkoitetaan kuitenkin Yhdysvaltain lounais- ja eteläosissa sekä Keskilännessä olevia alueita. Se on siitä ihmeellistä seutua, että siellä sairaat parantuvat rukoilemalla. Tosin eivät aivan kaikki. Nuo epäonnistuneet yritykset päätyvät median ilkuttaviksi ja onnistuneista emme saa kuulla yhtikäs mitään tänne rapakon taakse. Olen varma, että niitäkin on. Ihmisellä kun on taipumus joskus selviytyä vaikeankin taudin otteesta ilman hoitoa. Sihen ei aina tarvita avuksi tuota mystistä mustaa kirjaa, jota luetaan tarkasti näillä alueilla, joilla evankelisprotestanttinen kristillisyys (vahvimpana babtistikirkko) ohjailee harhapoluille alinomaa ajautuvaa sielua. Uskoisin, että kaikki lukihäiriöiset karsiutuvat jo ensimmäisillä sivuilla, sillä rivien välistä ei löydy mitään tulkittavaa ja virkkeetkin on luettava tarkalleen oikein. Kaikenlainen eksplikaatio on Pirun tekosia. Tuon inhoittavan sarvipään, joka vaanii kaikissa mahdollisissa piiloissa. Ihan kun se saisi bonuksia jokaisesta sielusta, jonka se saa raahattua tulisen järven rantaan. Mutta kaiketi elämä olisi perin tylsää ilman houkutuksia. Mikäpä tuntuu mukavammalta, kun antaa tämän kammotuksen kiskoa hihasta vähän matkaa ja riuhtaista sitten itsensä irti, juuri kun ensimmäiset liekit näkyvät taivaanrannassa. Elämässähän ei suinkaan ole tavoitteena sielun tyyneys ja tasainen elo, vaan tiukat ponnistukset. Ylä- ja alamäki kasvattaa elämän puuhun parempia hedelmiä, kuin jolkuttelu tasamaalla.
Kärsimys jalostaa tai mitä sitten tekeekin. Fraasi, johon en ole koskaan jaksanut oikein uskoa. Ihan vain jo siitäkin syystä, että se vaatii rinnalleen nöyryyttä. Se on taas polvillaan oloa jonkun isomahaisen edessä, katse maahan suunnattuna. Visio on niin vahva, että ajatukset ohjautuvat siitä yllättävän helposti flagellantteihin, noihin keskiajalla eläneisiin itsensäruoskijoihin. Kun Euroopassa riehui musta surma 1300-luvulla, niin tämä ryhmä teki pitkiä työpäiviä. Verellä tahritun katumuksen piti osoittaa hyvälle Jumalalle, että ihmiskunnan päälle langetettu kärsimys saisi jo pikku hiljaa riittää. Ja loppuihan se sitten aikoinaan, kun väestöä oli kärrätty hätäisesti kaivettujen monttujen pohjille 25-30 miljoonaa. Se oli kolmasosa silloisen Euroopan väkiluvusta. Ja arvio saattaa olla jopa alakanttiin. Voihan se olla, että ilman flagellanttien ruoskien pauketta luku olisi voinut olla paljon suurempikin. Mistä näitä tietää.
Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeellä vaikuttaa myös Ilmestyskirjan mainitsemia lopunajan todistajia. Eräs näistä on Jumalan kirkon (PKG) johdossa oleva Ronald Weinland ja hänen vaimonsa. Olen seurannut muutaman vuoden tämän profeetan elämää ja ennustuksia. Niillä on ollut selkeästi yhtymäkohtia Orimattilaisen Ahti Rantasen sääennustuksiin, sillä molempien arviot tulevaisuuden suhteen ovat menneet toistaiseksi pahasti pieleen. Ronaldin ennustama lopunajan ahdistuksen aikakausi alkoi huhtikuussa 2008 ja Jeesuksen paluun pitäisi tapahtua vuonna 2011. Aikataulu meni kuitenkin jossain vaiheessa uusiksi ja näemmekin Jeesuksen vasta toukuussa 2012. Erehtyminen on inhimillistä, vaikka olisikin Kaikkivaltiaan asialla. Tosin haksahdukset eivät ole jääneet tuohon, koska erilaisten vitsausten aikataulutkin on pitänyt kirjoittaa muutamaan kertaan uusiksi. Lopunajan trumpetin töräyksiä on kylläkin kuultu, mutta mitään kammottavampaa ihmiskunta ei ole kuitenkaan vielä kohdannut.
Tarkemmin tuon Ronaldin elämänvaiheisiin ja profetioihin voi tutustua ”Don’t Drink the Flavor Aid” – blogin sivuilla. Ronald ei taida pitää tuosta saitista, sillä hän ennusti jo vajaa kaksi vuotta sitten kirjoittajan kuolevan sisältäpäin. Näin ei ole käynyt ja sivun pitäjä seuraa edelleen Weinlandin maallista vaellusta. Sivulta löytyy myös laskuri, josta voi tarkistaa Jeesuksen tarkan paluuhetken.