Kuukausi: toukokuu 2011

Oli suo, kuokka ja – Jussi. Tämä on Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”-trilogian ensimmäiset sanat, jotka moni meistä muistaa ulkoa. Jopa sanojen järjestyksen, sillä ne eivät voisi töniä toisiaan muulla tavalla, koska tässä lauseessa on jo koko kirjan sielu. Tärkein substantiivi on ensimmäisenä. Teoksessa raivataan suota, elintilaa riistäjiltä ja viljellään myös henkisiä arvoja. Olennaisinta on neitseellinen tila, johon rakennetaan jotain. Linna oli lukenut varmaan luomiskertomuksen: ”Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan”. Molemmat lähtevät liikkeelle tyhjästä, niin Jussi kuin Jumalakin. Tosin Jumalalla seuraavat päivät taisivat olla helpompia kuin pellonraivaajalla, jota kiusasivat hyttyset ja pitkien työpäivien tuoma väsymys. Jumala luultavasti heilutteli sauvaansa melko vaivattomasti ja katseli luomuksiaan ilman otsalla helmeileviä hikikarpaloita. Tuskin Herran selkäkään pääsi missään vaiheessa kostumaan, vaikka työmäärä oli valtaisa. Kun taas Jussin edessä oli aava suo, mikä piti muuttaa pelloksi ja evästää perhe. Ensimmäinen hakun isku sen kosteaan ja tuoksuvaan pintaan tuntui varmaan upealta. Itse olisin vaipunut epätoivoon. Olisin katsellut kauhuissani käkkärämäntyjen takaa nousevan auringon kanssa työmäärää, saappaat varsia myöten mudassa. Tuohon näkyyn olisi ollut vaikeaa kaivaa lohdutukseksi edes mielikuvaa kullankeltaisesta viljapellosta, jonka korsien hoikkia varsia ja pulleita tähkäpäitä taivuttaa loppukesän lämmin tuuli. Olen kuitenkin ylpeä korpia raivanneista esi-isistämme, sillä he ovat olleet todellisia perussuomalaisia. Vaikka sivistys onkin lähtöisin muualta kuin hikisten kämmenien pohjilta, niin sitä ei olisi pystytty istuttamaan raivaamattomaan korpeen. Torppien jusseilla ei todellakaan ollut aikaa istua esson baarissa ihmettelemässä vääränvärisiä neekeriukkoja.

Tähän alkuun liittyy tarina, jonka keskeinen henkilö on runoilija Pentti Saarikoski. Hän oli Väinö Linnan kaveri, mutta myönsi jossain tilaisuudessa, että hän ei ole koskaan lukenut ”Täällä pohjantähden alla” – teossarjaa. Syynä tähän ylenkatsomiseen oli kuulemma se, että runoilijamme ei voinut hyväksyä ensimmäiseen lauseeseen sisältyvää tavuviivaa. Se ärsytti sanan taitajaa. Ehkä se näytti Saarikosken silmissä turhanpäiväiseltä.

Muksuna asuimme mansardikattoisessa omakotitalossa, jonka ympärillä oli muutama hehtaari metsää ja isohko pelto. Meiltä puuttui sauna, joten kävimme hoitamassa puhtauttamme naapurissa kerran viikossa. Sinne vei parin sadan metrin mittainen polku metsikön halki. Talvella tuo matka oli kylmä kokemus ja pimeällä hyvin pelottava. Joskus jäimme saunan jälkeen vähäksi aikaa kahville ystävällisen naapurimme seuraan. Kerran isäntäperheen kirjavitriiniä tutkiessani huomasin, että siellä oli Linnan trilogia. Pyysin ensimmäistä osaa lainaksi ja sainkin luvan. Olin silloin varmaan alle viidentoista vanha ja kirjojen välittämän maailman täytyi olla siinä iässä minulle melko vieras. Jos luin teokset lävitse, niin kaiketi voisin määritellä itseni varhaiskypsäksi. En kuitenkaan usko tehneeni sitä. Luultavasti selailin ensimmäisen osan alun ja palautin kirjan kiitoksen kera.

Heti kun opin lukemaan, sai Riihimäen vanha kirjasto minusta innokkaan asiakkaan. Kirjat ovat vaihtaneet sen jälkeen rakennusta ja nykyään paikalla on musiikkiopisto. Muistan vielä melko hyvin, mitä teoksia löytyi miltäkin seinältä. Filosofia ja psykologia olivat vastassa, kun astuin ovesta sisään. Platonin teoksien tummat nahkaselät erottuivat hyvin, mutta taisin odotella muutaman vuoden, ennen kuin rohkenin avata niistä ensimmäistäkään. Kaunokirjallisuus oli sijoitettu takaseinälle, korokkeen päälle. Sinne päästäkseen piti kivuta muutama porras. Kirjasto oli entisessä Kansallisosakepankin talossa, joten tilat olivat palvelleet sen tarpeita varmaan paremmin kuin lainaustoimintaa. Yläkertaan, entisiin pankin toimistotiloihin, oli sijoitettu lastenkirjasto, käsikirjasto ja lehtisali. Sinne johtivat kapeat, hankalat kierreportaat.

Vaikka kannoin melkoisia kirjanippuja kotiin, on niistä jäänyt melko harva mieleen. Tämä on siinäkin mielessä ihmeellistä, että eläydyin lukemaani todella vahvasti. Lukeminen oli silloin paljon visuaalisempaa kuin nykyään. Pureskelin kynsiä ja jännitin sitä miten tarinat päättyvät. Kirjaa oli todella vaikea jättää kesken. Vanhempani eivät harrastaneet kirjallisuutta, mutta eivät myöskään rajoittaneet niiden ahmimista. Tosin äitini oli huolissaan siitä, miten silmäni kestävät. Hyvin ovat kestäneet. Ja kestävät varmaan sen viimeisenkin kirjan loppuun asti. No, tokihan se voi jäädä keskenkin.

Olin esipuberteetti-iässä kiinnostunut seikkailuromaaneista ja tähän puutteeseen taisi vastata parhaiten pojille suunnattu Punainen sulka -sarja. Sen ensimmäinen kirja oli Baskervillen koira, joka ilmestyi vuonna 1957. Samainen Sherlock Holmes -tarina tuli kuunnelmana melko pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Muistan nuo pelokkaat hetket putkiradion ääressä, kun mielikuvitukseni laukkasi tuon hirviömäisen koiran mukana öisellä nummella. Sarja viides kirja oli Hulbert Footnerin kirjoittama Turkiskuninkaan perintö. Jostain syystä se on niitä harvoja lukemiani kirjoja, joka on jäänyt kummittelemaan mieleni pohjalle aikuisikään asti, vaikka muistan siitä enää vain kanootit, joet ja turkisasemat. Kirja löytyy edelleen antikvariaateista ja kirjastosta, joten ehkä luen sen vielä joskus uudelleen. Nuorempana en tiennyt teoksen tekijästä yhtään mitään, eikä se tainnut silloin edes kiinnostaa.

Hulbert Footner ((1879-1944) syntyi Kanadassa, mutta hän muutti jo nuorukaisena New Yorkiin. Häneltä ilmestyi nelisenkymmentä kirjaa, joista suurin osa oli salapoliisikertomuksia. Hän aloitteli uravalintaansa näyttelijänä ja saatuaan huonoja arvioita hän päätti siirtyä kirjoittamaan lehtijuttuja ja kaunokirjallisuutta. Ensimmäiset freelancerina tehdyt artikkelit olivat kanoottimatkoista, joita hän teki Hudson-joella. Tämän jälkeen hän julkaisi muutaman seikkailukertomuksen ja 1920-luvulla oli jo aika siirtyä salapoliisiromaanien ja näytelmien pariin. Muutamasta hänen kirjoittamastaan kirjasta on tehty myös elokuva. Vaikka Footnerin ei olekaan merkittävä henkilö kirjallisuuden historiassa, niin hän on kuitenkin ollut jossain mielessä uranuurtaja. Hänen yksityisetsivänsä Madame Storey oli nainen, joka oli tuohon aikaan salapoliisikirjallisuudessa kaiketi ainutlaatuista. En tiedä miten tuo tieto olisi vaikuttanut minuun silloin, kun ahmin Turkiskuninkaan perintöä. Dekkarit eivät tainneet minua ihmeemmin kiinnostaa ja Footnerilta ei tietääkseni ole suomennettu kuin tuo yksi kirja, jonka parissa sain matkustaa lännen rajaseuduilla kapean kanootin kyydissä intiaanien sotakirveitä väistellen.

Reliikit liittyvät vahvasti katolilaisuuteen. Minusta paavit ovat myös reliikkejä, niin kuin itse katolilainen oppirakennelma, joka tuo lähinnä mieleen Sikstuksen kappelin upeat kattomaalaukset, polttoroviot ja nuoria poikia jahtaavat papit. Katolilaisuuden ote taivaaseen on ristiinnaulittu paikalleen jo kaksi tuhatta vuotta sitten niin tukevasti, että mainitulla kirkolla ei pitäisi olla enää mitään sanottavaa tämän päivän ihmiselle. Se on kuitenkin pitänyt premisseistään sitkeästi kiinni. Usko ei kaiketi saa ajelehtia ja vaihtaa arvojaan. Pitkä historia tukee sitä, koska vuosisatoja kestänyt jatkuvuus saa asian kuin asian näyttämään itsestäänselvyydeltä ja jopa faktalta. Tämän jopa minäkin ymmärrän. Mutta jotain kiehtovaa katolilaisuudessa täytyy kuitenkin olla, sillä muuten niinkin fiksu kaveri kuin Timo Soini ei tunnustaisi tuota uskoa. Kaiketi se vastaa ainakin tyydyttävästi joidenkin kannattajien tunnetyhjiöön. Sille en voi kuitenkaan mitään, että hymyilyttää, kun näen Paavin seisovan parvekkeella käsi kohotettuna ja pyytämässä kansakuntia lopettamaan sotimisen. Olen hengessä mukana, mutta toivoisin olevani vastaavassa tilanteessa edes hieman uskottavampi. Paavi näyttää, kuin hän suorittaisi vain ikuista seremoniaa, joka päättyy maallisen vaelluksen jälkeen piipusta pöllähtävään savuhattaraan. Sen väri kertoo paikalle kerääntyneelle yleisölle, onko kirkkovaltio saanut uuden johtajan vai ei. Tämä näyttää usein edellisen paavin kloonilta. Olen sitä ihmetellyt ja ehkä siihen on syynä jonkinlainen pyhyys, joka laskeutuu hengenmiehen kasvoille valituksi tulon jälkeen. Onhan Paavi Kristuksen käskynhaltija maan päällä, joten kyseessä ei ole suinkaan mitätön virka.

Ja kun Paavi sitten joskus menehtyy, niin silloin hänen lähimmät avustajansa kokoontuvat kuolinvuoteen ääreen. Kamariherra kaivaa jostain esille pienen hopeavasaran, jolla hän kopauttaa Paavin otsaa kolme kertaa ja kutsuu häntä jokaisen lyönnin jälkeen kastenimellä. Jos Vatikaanin isä ei tuosta tokene, niin kamariherra kirjoittaa kuolintodistuksen. Kieltämättä tuossa on tyyliä ja myös aimo annos tilannekomiikkaa. Ja miksei seuraavassakin episodissa, kun Paavin pitää valituksi tulon jälkeen pukeutua äärimmäisen hankalaan asuun, jossa hän näyttäytyy vain yhden kerran. Tämä tapahtuu silloin, kun hän astuu ensimmäistä kertaa parvekkeelle ja siunaa aukiolle ahtautuneet kannattajat, kaupungin ja koko Telluksen. Katolilaisuus sisältää rituaaleja, joilla haetaan Herran suosiota tai niihin alistutaan vain siksi, että niin on tehty jo lähemmäs kaksi tuhatta vuotta. Ei ole mitenkään ihmeellistä, jos tuohon puristukseen ei mahdu naispappia tai edes yhtä kondomipakettia.

Reliikit pitävät reliikeistä, koska niillä yhteinen päämäärä: säilyä muuttumattomana mahdollisimman pitkään. Katolilaisuus ei ole ainoa uskonto, jonka oppirakennelmiin tuollaiset pyhäinjäännökset sisältyvät.  Niitä on myös ortodokseilla, buddhalaisilla ja hinduilla. Reliikkejä ei kuulemma kunnioiteta sen vuoksi, että ne ovat jäänne jostain pyhimyksestä vaan siksi, että ne muistuttavat kirkosta ja siitä kuinka paljon sen pystyttäminen on vaatinut verta, hikeä ja kyyneleitä. Tosin niiden ihmeitä tekeviin voimiin myös luotetaan. Ja näitä taikakaluja on varmaan riittävästi, sillä katolilaisia on julistettu autuaaksi tai pyhäksi pienen kaupungin väkiluvun verran. Ortodokseja mainitaan olevan vielä enemmän.

Katolilaiset jakavat reliikit myös kolmeen kategoriaan. Ensimmäiseen ja arvokkaimpaan joukkioon kuuluvat esineet, jotka liittyvät jollain tavalla Jeesuksen elämään tai ne ovat jonkun pyhimyksen jäänteitä. Esimerkkejä jälkimmäisistä voisi olla vaikka pääkallo, luunkappale, hiukset tai jokin muu osa kehosta, joka on irrotettu (varastettu?) pyhän miehen ruumiista tämän kuoltua. Toiseen kategorian sisältöä ovat ne esineet, jotka pyhimys on omistanut. Usein nämä ovat vaatekappaleita, kenkiä, kirjoja riipuksia jne. Ja reliikkihän on sitä arvokkaampi, mitä tärkeämpi se on ollut pyhimykselle. Kolmas ryhmä muodostuu reliikeistä, jotka ovat koskettaneet jotain näistä kahden edellisen ryhmän esineistä. Myös pienet tilkut pyhimysten vaatteista lasketaan siihen mukaan. Lisäisin itse vielä neljännen ja viidennen, jos saisin siihen konklaavilta valtuudet. Neljänteen sisällyttäisin vaikkapa palan kaarnaa, johon pyhimyksen selkä on nojannut, hänen saadessaan kristikuntaa palvelevia oivalluksia. Viidennen kategorian sisältö on vielä harkinnassa.

Brittiläinen Monty Python oli anarkistinen ja surrealistinen komediaryhmä, jonka televisiosarja ”Monty Pythonin lentävä sirkus” availi huumorin alueella aivan uusia uria. Ryhmä teki myös sketsien pohjalta muutamia elokuvia, joista yksi kuuluisisimmista on ”The Meaning of Life”. Lainaan loppuun samannimiseltä albumilta muutaman rivin. Tälle komediaryhmälle mikään ei ollut pyhää, ei myöskään paavin instituutio ja etenkään sen tiukasti ylläpitämä seksuaalikielteisyys. Tosi katolilainen ei laske koskaan siemeniä maahan, vaan Jumalan suunnittelemalle kylvöalustalle.

Antaa pakanoiden vain valuttaa siemenensä
vuorille, kukkuloille ja tasangoille.
Jumala kyllä näyttää niille
jotka hukkaavat sitä.
Jokainen siittiö on pyhä.

Jokainen siittiö on laatutavaraa.
Jokaista siittiötä tarvitaan
ainakin naapurustossa.
Jokainen siittiö on pyhä.

Jokaisella siittiöllä on merkitys.
Jos spermaa tuhlataan,
niin Jumala on hyvin, hyvin vihainen.

 

Timo Soini on verbaalisesti lahjakas. Kukaan muu nykyisistä vallankäyttäjistä olisi tuskin koskaan keksinyt lanseerata poliittiseen elämään sellaista sanaa kuin ”jytky”. Se on muodoltaan isänsä näköinen ja jää varmaan elämään vielä senkin jälkeen, kun Perussuomalaiset ovat riidelleet itsensä väsyksiin ja hajonneet muutamaksi kuppikunnaksi eduskunnan käytäville. Mutta todellinen jytky on kuitenkin tulossa noin vajaa viikon päästä. Sillä hetkellä maapallomme tulee häviämään mannerlaattojen rymistellessä yhteen. Tuo liikesarja alkaa Kaliforniasta 21.5. klo 18:00. Ajassa voi kuulemma olla muutaman minuutin heitto, mutta tänne pohjolaan sen pitäisi saapua seuraavan päivänä aamuyöllä noin klo 4:00. Luultavasti koko kulttuurimme tulee peittymään sulaan magmaan ja ainoa pelastus on joutua hieman ennen rytinän alkua ylöstemmatuksi. Ennustuksen tehneen lahkon johtajan mukaan kaksi prosenttia ihmisistä kiskaistaan suoraan Taivaaseen, loput päätyvät jonnekin aivan muualle. Eli lienee lähes lottovoitto, jos joku ottaa henkseleistä kiinni juuri sillä hetkellä, kun jalkojen alta alkaa kuulua pahalta kuulostavaa kuminaa. Luultavasti en kuulu tuohon joukkoon ja joudunkin magmapuuron viemäksi. Ajatus tuntuu tosi epämiellyttävältä, sillä en ole koskaan viihtynyt kuumassa saunassa, enkä aurinkorannoilla.

Kun katselen omaa elämääni taaksepäin, niin on melko epärealistista odottaa pääsevänsä niiden valittujen joukkoon, jotka kiskaistaan korkeuksiin, vaikka he olisivat juuri sillä hetkellä seisomassa edessäsi paikallisen marketin kassajonossa. Ainahan voi ottaa hihasta kiinni ja yrittää päästä näin salamatkustajana mukaan. Se tietenkin vaatii hieman ennustettavuutta ja nopeita refleksejä. Tosin en tiedä, enkä osaa edes laskea, että kuinka monta ihmistä ylöstemmattu jaksaa kiskoa mukanaan. Visioimme kaverini kanssa tuota tilannetta muutama päivä sitten parin viskilasillisen jälkeen ja meitä jäi askarruttamaan myös lähtösuunta. Jos näiden ylöstemmattujen on määrä tavata toisensa jossain yhteisellä kokoontumispaikalla sen jälkeen, kun he ovat läpäisseet punahehkuisena ilmakehän, niin jotkut heistä joutuvat tekemään ylimääräisen kaarroksen avaruudessa, koska lähtösuunnat voivat olla täysin päinvastaiset. Luulisin, että mahdollinen eksyminen on kuitenkin jollain tavalla otettu huomioon.

Tämän viimeisimmän melko laajaa huomiota saaneen maailmanlopun ennustuksen on tehnyt Family Radio Worldwide -lahkon saarnaaja Harold Camping. Hänellä on jo ikää 89 -vuotta, joka ei tietenkään tarkoita sitä, että hänen kirkas visionsa kumpuaisi vanhuuden höperyydestä. Harold on käyttänyt laskutoimitusten pohjalla vedenpaisumusta. Itse en osaisi laskea siitä näin tarkkaa minuuttiaikataulua. Ja ikävänä skeptikkona en taida uskoa edes maailmanlaajuiseen vedenpaisumukseen, toki kyllä Kaksoisvirranmaan jokien paikalliseen tulvaan, josta Raamatun legenda on ehkä saanut alkunsa.

Lahko tiedottaa viimeisestä päivästä myös kiertelemällä autoilla paikasta toiseen ja kuuluttamalla meille syntisille, mikä kohtalo ihmiskuntaa odottaa. Osa seurakuntalaisista on jopa polttanut omaisuutensa, mitä en oikein ymmärrä. Olisihan sen tehtävän voinut jättää mannerlaattojen huoleksi. Jos sitä luvattua maailmanloppua ei tulisikaan, niin olisi varmaan mukavampi palata kalustettuun kotiin, kuin tuijottaa kusetettuna valtavaa tuhkakasaa. Harold Camping on kuitenkin sitä mieltä, että hänen ennustuksensa ei mene pieleen. Hän ei ole edes suostunut keskustelemaan sellaisesta vaihtoehdosta. Minä jättäisin kyllä portin edes hieman raolleen.

Askartelen usein sellaisten kysymysten parissa, joihin ei ystävieni mielestä kannattaisi uhrata ensimmäistäkään ajatusta. En ole kuitenkaan koskaan oppinut laittamaan asioita ”oikeaan” järjestykseen, joten olen ottanut ne käsiteltäväksi sitä mukaan, kun ne ovat pulpahtaneet mieleni samealle pinnalle. Viimeisin näistä työmatkapohdinnoistani oli kysymys, että millainen on taivaallinen orkesteri? Soittopaikasta minulla on kuitenkin selkeä visio: se on jossain Paratiisin halki soljuvan kirkasvetisen puron rannalla niin, että kuulijat istuvat loivasti viettävällä nurmikkoisella rinteellä ja itse orkesteri soittaa hieman alempana. Sillä ei ole johtajaa ja muusikoilta puuttuu nuottitelineet, sillä oletan heidän osaavan ulkoa ne kaikki kappaleet, joita Herran huoneessa saa esittää. Soittimia ei ole montaa, sillä täydellinen musiikki ei vaadi kuin muutaman muusikon. Ohjelmisto koostunee lähinnä virsistä ja klassisesta musiikista. 1900-luvun alkupuolella keksitty atonaalinen musiikki on melko varmasti kielletty, sillä ikuisuuden ilojen parissa peuhatessa tuskin kukaan halua kuunnella riitasointuja. Näin ollen Schönberg, Stockhausen ja Penderecki jäävät maallisen musiikkielämän laihoiksi sivumerkinnöiksi. Bach on varmaan Jumalan suosikkisäveltäjä ja luultavasti jokainen musiikkituokio päättyy kantaattiin, jolla ylistetään Luojan suurta nerouttaan.

Vaikka pidänkin klassisesta musiikista ja jopa virsistä (koulujen kevätjuhlissa laulettu Suvirsi puristaa edelleen kyyneleet silmäkulmiini), niin tulen Taivaassa kaipaamaan rämäkkää rockia. Ymmärrän kyllä, että suurin osa hevimuusikoista on joutunut aidan toiselle puolelle, jossa he karjuvat tuttuja biisejään Helvetin lieskojen syleillessä hellästi anuksen portteja. Mutta missä on idolini John Lennon? Hänhän rakasti rauhaa ja siinä samalla kaikkia meitä muitakin. Luultavasti hän kuitenkin valitsi iäisyyspaikkansa jo siinä vaiheessa, kun hän sanoi jossain haastattelussa, että Beatles on suositumpi kuin Jeesus. Tämähän sai fundamentalistit polttamaan julkisesti kaikkien aikojan parhaan bändin levyjä. Löysin tilaisuudesta kuvia ja niiden joukossa on vanhempien lisäksi myös nuoria, joiden ilmeestä voi päätellä, että he olisivat mieluummin vieneet platat kotiinsa ja kasvattaneet pitkät hiukset.

Mutta millaisilla soittimilla taivaallinen orkesteri on varustettu? Melko varmasti sieltä puuttuu sähkökitara ja rumpusatsi. Rakastamaani sähköbassoakaan en ehkä tule kuulemaan, sillä sen äänessä on jotain hyvin maallista. Ja onhan se toki rehellisesti myönnettävä, että Bachin musiikki vaatii aivan toisenlaiset soittimet. Ne voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: alkeelliset puhaltimet, kieli- ja jousisoittimet. Kosketinsoittimia ei maalauksissa kovinkaan usein näy, vaikka urut on keksitty jo varhaiskeskiajalla. Myös pianon edeltäjä klavikordi puuttuu, vaikka silläkin on ikää jo lähemmäs tuhat vuotta. Ehkä Jumalan kunniaa pystyy julistamaan parhaiten, jos soittimien yhteensovitettu ääniala sopi mahdollisimman viehkeästi yhteen. Toisaalta taas puhaltimien kovaääniset töräykset julistavat Taivaallisen Isän vallan kuuluvan vain ja ainoastaan yksin Hänelle. Paratiisissa erilaiset kokeilut ovat varmaan myös kiellettyjä, sillä ikuisuus täytyy olla melko tarkkaan struktuoitu valmiiksi. En osaa kuvitella sitä tilana, joka sisältäisi edes pienintäkään vaihtoehtoa siihen suuntaan, että jossain vaiheessa se päätyisi sekasortoon ja kaaokseen. Eli viimeistään Taivaassa voimme lopettaa väittelyn siitä, että onko ihminen vapaa.

Kun etsin tätä juttua tehdessäni netistä kuvia, joissa on eri aikakausien visioita taivaallisesta orkesterista ja sen kokoonpanosta, niin näyttää siltä, että tuohon tehtävään on määrätty lähinnä enkeleitä. Itse en kyllä päätyisi moiseen ratkaisuun, sillä siivet jo yksistään haittaavat melkoisesti muita soittajia. Voin kuvitella kuinka ne värisevät mielihyvästä, kun Matteus-passion-teoksen vaatimat sopraanot, altot ja bassot aloittavat oman osuutensa pukiessaan tuota monumentaalista teosta lopulliseen asuunsa. Puhumattakaan Händelin kirkkomusiikkiteoksista, joiden ylimaallinen sävelkieli saa paatuneemmankin ateistin harkitsemaan vielä kerran oman maailmankatsomuksensa peruspilareita. Itselleni on myös käynyt näin, mutta olen selvinnyt näistä tilanteista soittamalla Jimi Hendrixin All Along The Watchtowerin pari kertaa peräkkäin sen jälkeen, kun Händelin Messias on kääntänyt katseeni kohti iäisyyden houkuttelevaa loistoa.

Ei liene ihme, että äitienpäivä ja isänpäivä ovat lähtöisin rapakon takaa. Kaikki ajatukset, jotka suuntaavat sieltä Euroopan puolelle tuoksuvat ainakin jonkin verran rahalle. Pitääkö äitiyttä tai isyyttä jotenkin erikseen juhlia? Nuo ovat rooleja, joihin evoluutio on meidät hellävaraisesti pakottanut. Se ei taida kuitenkaan riittää. Meillä on joku kummallinen tarve huomioida erinäisiä tekoja ja saavutuksia, vaikka suurimmalle osalle kansaa ne eivät merkitsisi yhtään mitään. Otetaan esimerkiksi vaikka Eino Leino. Hän tallusteli viinalta haisevana hampparina pitkin Tuusulan rantatietä ja kirjoitteli milloin missäkin sulosäkeitään ja nyt nostamme hänen kunniakseen lipun heinäkuussa? Eivätkä runot jo itsessään riitä? Samaa voisi sanoa Sibeliuksesta tai vaikkapa Aleksis Kivestä, jonka teoksia ei ole tainnut monikaan lukea koskaan lävitse. Itse kuulun niihin, jotka ovat suorittaneet tämän urakan. Tuskin olisin sitä tehnyt, jos en olisi opiskellut jossain vaiheessa kirjastonhoitajaksi ja kurssivaatimuksiin kuului klassikoihin tutustuminen. Myönnän jopa lukeneeni Runebergin kootut teokset. Eivät ne kuitenkaan tainneet minua puhutella, niin kuin ei Kalevalakaan. Vänrikki Stoolin tarinoiden punahurmeinen uhrautuminen mahdollisimman nuorena isänmaan puolesta lähinnä hymyilyttää tämän päivän lukijaa. Ne ovat aikansa kirjallisuutta ja ovat avanneet latua tuleville ”postmodernisteille”. Siinä niiden arvo, mutta pitääkö lippu hinata salkoon heidän takiaan? Aika on ajanut niistä ohitse ja arvomaailma on keikahtanut monin osin selälleen vuosisatojen puuskuttaessa eteenpäin. Ja mitä kauempana nuo maailmankatsomukselliset palikat ovat tästä päivästä, niin sitä oudommalta ja huvittavammalta näyttää sen varaan rakennettu taide.

Kaikesta huolimatta kiikutin äidilleni tänään sen pakkoruusun.  Väriksi valitsin tällä kertaa tummanpunaisen. En ole varma siitä, että hän pitää ruusuista, mutta noudatinpa taas kerran perinnettä. Tosin mielessäni kävi kukkaa valitessani, että jos antaisinkin tällä kertaa monta pussia eri lajien siemeniä. Näin äitimuorini voisi kasvattaa niistä itselleen mieluisan koristeen keittiön pöydälle. Ehkä toteutan tuon ensi kerralla; tällä erää rohkeuteni ei riittänyt avaamaan näin uusia latuja.