Ajatusten matkassa

Elämän struktuuriin kuuluu erilaiset rituaalit. Ehkä ne ovat jonkinlainen keino hallita arkea, tehdä siitä selkeämpää. Rakennamme ympärillemme elämänkorkuisia muuria ajattelematta, että samalla se hukkaa palan tärkeää kokemusmaailmaa. Vapaus on monellekin vain mantra, jota hokemalla voi hyökätä hyvällä omallatunnolla yhteiskunnan asettamia rajoituksia vastaan. Meidän on turha itkeä niiden perään, jos mahdollisuus kokea maailma paljaalla iholla ei houkuttele. Todellinen vapaus on ajattelun vapautta ja onneksi sitä on vaikea rajata ulkopuolelta. Se on meille niin arvokas asia, että sen puolesta kannattaisi  tuulettaa joka päivä.

Näin ollen ei ole ihme, että tiukkaa normistoa löytyy uskontojen parista myös aivan riittävästi. Uskontojen rituaaleissa on kysymys paljon vakavimmista asioista, sillä huolimattomuus niissä voi viedä jopa taivaspaikan.  Itselleni on jäänyt epäselväksi, että mihin näitä outoja pokkurointeja oikein tarvitaan. Onko koko valtavan maailmankaikkeuden Luoja todellakin kiinnostunut meidän tekemistämme sirkustempuista. Jos Hän on luonut meille järjen ja samalla mahdollisuuden myös käyttää sitä kriittisesti, niin miksi Hän vaatisi meiltä järjettömiä juttuja. Tuota ristiriitaa ei pysty täyttämään edes huumorilla. Jumalan olisi kannattanut tehdä ihmisestä hieman yksinkertaisempia, niin palaute olisi ollut jatkuvampaa ja ehdottomampaa. Pitääkö Hänen suuruuttaan ja mahtiaan ylistää aamusta iltaan. Jos olisin itse Jumalan paikalla, niin minulle kyllä riittäisi vaatimattomampikin palaute omasta suuruudestani. Pöyhkeys ei todellakaan pue täydellisyyttä.

Sain tähän tekstiini hyvän lähtökohdan, kun luin Iranin presidentin Mahmud Ahmadinejadin joutuneen kritiikin kohteeksi, kun hän meni lohduttamaan poikansa menettänyttä Hugo Chávezin äitiä halaamalla tätä. Islamissa vieraan naisen koskettaminen on iljettävä teko. Ehkä tuossa meni presidentiltä taivaspaikka, mutta minulta hän sai ensimmäisen plussapisteensä. Kerrankin inhimillisyys tökkäsi uskonnolliset pelisäännöt pois tieltään. Kummallinen ristiriita, jota ei taida ymmärtää kuin islamin oppineet.

Myyttien ja uskontojen syntyvaiheessa ihmisten maailmankuva oli hyvin suppea. Kun metsästäjäkeräilijä katseli öistä tähtitaivasta, niin hänelle tuskin tuli mieleen, että tähdet ovat valtavan kaukana olevia aurinkoja. Tai että maailmankaikkeus koostuu sadoista miljardeista galakseista, joissa kussakin voi olla samanlainen määrä tähtiä. Esi-isiemme jumalilla oli vähemmän vastattavaa kätten töistä. Tunnetun maailman luominen ei tainnut olla kovinkaan kummoinen tehtävä ja siitä taisi selvitä uusavutonkin jumala. Nykyinen tiede on levittänyt tunnetun universumin rajoja jo niin kauaksi, että todellisuus ja sen lainalaisuuksien asentelu on vaatinut osaavaltakin Jumalalta totista puhdetyötä. Samalla käsitys Jumalan olomuodosta on väkisinkin muuttunut. Häntä on enää vaikea kuvitella isähahmoksi, joka kääntelee päätään kuullakseen mitä linnunradan kierrehaarassa kieppuvan aurinkokunnan erään planeetan asukkailla on kysyttävää. Tuo on ainakin minun päässäni täysin järjetön ja absurdi mielikuva.

Viikinkien Valhallassa taisteluissa kuolleet soturi jatkoivat juominkeja ja mässäilyä germaanikansojen mahtavimman jumalan Odinin kartanon juhlasalissa. Taivaassa raikui aivan tavallinen arkinen elämä. Se teki tuonpuoleisesta ja jumalasta uskottavan. Niitä kannattelivat arvot, joiden keskeistä aluetta olivat urhoollisuus ja verinen tappara. Tuossa on jossain mielessä enemmän logiikkaa, kuin monissa tämän päivän uskonnoissa. Siinä on aitoa rehellisyyttä mukana. Tämän päivän Jumala ei moista menoa sietäisi. Jumalan tärkein ominaisuus on olla eettisesti täydellinen. Kieltämättä Vanhan testamentin Jahve taisi olla ajoittain äksy ja ainakin minun näkökulmastani tallusteli moraalisesti jopa harhapoluilla, oikoessaan kovalla kädellä oman ja muiden kansojen väärinkäytöksiä. On todella vaikea kuvitella Jumalaa, joka olisi moraaliton. Toisaalta, miksi näin ei voisi olla.

Leikin silloin tällöin mielikuvilla, joiden taustalla on ennakkoasenteista ja tiedosta vapaa mieli – Tabula rasa. Tuon mielen kanssa tunkeutuminen meidän kulttuurimme erinäisten tapojen pariin, on samalla virkistävää ja ahdistavaa. Tässä ajatusleikissä tähtien takaa matkannut muukalainen voisi olla melko hämmentynyt, jos hän sattuisi tupsahtamaan keskelle kotimaista kirkonmenoa. Olisi siinä reissaajalla kotiin palattuaan kertomista, kun alttarilla syödä naposteltaisiin Jumalan poikaa ja juotaisiin hänen vertaan. Kansa hyppisi penkistä pystyyn ja taas istumaan, hokien samalla papin perässä outoja loitsuja. Jos tämä sama matkaaja olisi käynyt antiikin Egyptissä, niin hän ei huomaisi mitään konkreettista eroa niiden ja nykyisten uskonnollisten rituaalien välillä. Hän pitäisi myös yhtä sekavana kirjana sekä Raamattua että Kuolleiden kirjaa. Tuskin hän jaksaisi edes lukea niitä lävitse. Tämän kummallisuuksien listaan voisi liittää myös buddhalaisten ja islamilaisten menot. Buddhien rukousmyllyjen pyörittely saa minut itkemään ja hihittämään vuorotellen. Tuota näkyä on todellakin vaikea lähestyä millään muulla tavalla.

Jos Jumala on olemassa, niin hän on jo varmaan nauranut jo aikoja sitten itsensä hengiltä katsoessaan näitä rituaaleja, joiden sisin olemus on ollut jo pidemmän aikaa ollut järjen tavoittamattomissa. Kummallista tässä on se, että ne taitavat jatkua hamaan tulevaisuuteen ja niiden oikeasoppisuutta tullaan erilaisten lahkojen parissa valvomaan tiukasti. Kaikesta huolimatta järjettömyydessäkin on ripaus jonkinlaista viehkeyttä. Muuta arvoa en taida itse tulla koskaan löytämään näistä uskontojen ympärille kehitetyistä moninaisista rituaaleista.

Itsensä kanssa huoraamista on omien arvojen päälle kuseminen. Nuo arvot eivät voi vaihdella sen mukaan, että miltä tänään tuntuu. Niitä ei voi myöskään piilottaa työvaatteiden alle. Arvojen muutokset vaativat pohdintaa, seurustelemista elämän kanssa eli todellista sylipainia. Maailma olisi kummallinen paikka elää, jos päättäjien ja valtaapitävien arvomaailma olisi tänään erilainen kuin huomenna. Kestävät arvot luovat turvallisuutta, myös niille joille niillä ei ole merkitystä.

Toimittajan koulutuksessa käydään lävitse myös tulevassa työssä tarvittavat eettiset työkalut. Hänen on kunnioitettava ihmisarvoa ja hänen pitää olla jutuissaan mahdollisimman objektiivinen. Tosiasiat on esitettävä niin, että vastaanottaja voi muodostaa mielipiteensä neutraalilta pohjalta. Tieto on toki aina jossain määrin värittynyttä, jos se nivoutuu edes jollain tavalla omaan arvomaailmaan. Mutta tässä palkitaankin yrittämistä, ei täydellistä virheettömyyttä.

Kun katselee iltapäivälehtien etusivuja, niin ei voi kuin ihmetellä. Valkoisista valheista on tehty hyväksyttäviä. Juttuja voidaan paisutella ja niiden objektiivisuus jää houkuttelun alle. Mennään ylitse siitä kohdin, mistä aita on matalin. Lehti pitää saada kaupaksi, vaikka edellisen vuorokauden aikana ei ole tapahtunut mitään järisyttävää. Viimeisten vuosien aikana erilaiset raflaavat pitkäaikaiset sääennusteet ovat saaneet etusijaa. Vähänkin asiaan perehtynyt tietää, että nämä ovat äärimmäisen epävarmoja. Säätä voidaan ennustaa melko tarkalleen vain muutama päivä eteenpäin, pidemmät ennusteet ovat jo enimmäkseen fiktiota. Vaikka nämä lehtien ennusteet ajavat järjestään karille, niin niitä ilmestyy yhä edelleen. Ihan kuin mistään ei olisi mitään opittu. Viimeksi piti olla hyvin kylmä helmikuu, mutta tähän mennessä on ollut tavallista lauhempaa.

Lehtien ostajiksi houkutellaan henkisesti laiskoja, joille vain isot otsakkeet ovat realimaailmaa. Filosofitkin kelpaavat etusivulle, kun heillä on alkoholin kanssa ongelmia. Muuten he ovat tylsiä, joista kukaan tavallinen arjen puurtaja ei voi olla kiinnostunut. Tämähän on jo lukijan hyväksikäyttöä. Olen silloin tällöin ihmetellyt, että miltä mahtaa tuntua tehdä juttuja, joiden faktojen tarkistaminen ei ole olennaisin osa jutun tekoa. Itse olisin ainakin helkkarin ahdistunut. Jos oma moraali hyväksyy sen venyttelyn työaikana, niin se ei voi todellakaan olla kovinkaan kestävällä pohjalla. Tämä on tuota itsensä kanssa huoraamista. Kumma kyllä, siitä jää hyvin harvoin edes kiinni.

Tarkastelin muutama päivä sitten Elisa Viihteen tallennuksia. Elokuvakansion laskuri näytti lukemaa 544 ja dokumenttejakin oli katsomatta vajaa sata. Ja joku vielä uskaltaa sanoa, että telkkarista ei tule mitään katsottavaa. Itse väitän, että vika ei taida olla suinkaan tarjonnassa, vaan vastaanottajassa. Jos mikään elämänalue ei kiinnosta, niin tuskin löytyy paljon töllötettävääkään. Tällaisia ajelehtijoita tulee vastaan silloin tällöin. Elämä on niin kauan kivaa, kun voi valittaa ja kaivaa epäkohtia. Nuo sanomisen kohteet ovat yleensä myös mahdollisimman kaukana omalta tontilta. Netti on mahdollistanut nämä nimettömät verbaaliset röyhtäisyt, joita muuten ei ehkä tulisi koskaan sanottua. Typeryydestä on tehty hyve.

Myös iPadin ja Kindlen muistissa on mukavasti sähköisiä kirjoja. Työhuoneeni kirjahylly on piripintaan täynnä ja kirjastosta kannan pahviselkäisiä kotiin sitä vauhtia, että joudun palauttamaan osan takaisin lukematta sivuakaan. Kun ymmärsin tämän suhteutettuna jäljellä olevan elämän pituuteen, niin jouduin lähes paniikkiin. Miten ehdin lukea edes ne kirjat, jotka ovat must –listalla. Hyvä, että ennätän edes katsoa klassikkoelokuvat, puhumattakaan mielenkiintoisista dokumenteista ja tv-sarjoista, joita ilmestyy tallennekansioon lähes päivittäin. Päivien tunnit ovat vanhemmiten muuttuneet minuuteiksi. Ilta tulee jo kohta syliin, vaikka istuin juuri aamupuurolla. Ottaisin mielelläni vastaan sen pillerin, jolla voisin korvata pakollisen unen tarpeen. Öisin tuntuu menevän kahdeksan tuntia aivan hukkaan.

Jäljelle jää siis vain priorisointi. Sana viittaa terveydenhoitoon, mutta ehkä se pitäisi sisällyttää myös elämänkaareen. Nuoruudessa on pakko priorisoida, kun käydään koulua. Perheen perustaminen taitaa myös edellyttää sitä. Jossain vaiheessa on tilaa jo ajelehtia. Se pitäisi olla se kohta, jossa kaivetaan vuosikiikarit esiin ja aletaan tarkkailla tulevaisuuden maastoa. Se saattaa näyttää hyvin autiolta tai vuoristoiselta, mutta jostain olisi polku löydettävä. Itse rakastan jyrkkiä rinteitä, sillä ne pistävät huohottamaan. Sykkeen laskiessa elämä ottaa myös tiukemmin kädestä kiinni. Arvojen priorisointi pitäisi tapahtua joka aamu yhä uudelleen. Minuuden kehittämisen pakko olisi löydyttävä oman halun kautta.  Ja mieluummin paikasta, joka takaa sen tunteen, että elämä ei tainnut mennä sittenkään hukkaan.

Lopetan tämän synkän yksinpuhelun lyhyeen haiku -runoon, joka pujahti mieleeni muutama päivä sitten, kun Elmeri-kollimme kiskoi minua hihnasta paikasta toiseen. Kaipaan tämän nuoren herran paikalle silloin tällöin koiraa, joka olisi varmaankin paremmin ohjailtavissa kuin itsepäinen kissa.

Talvi.

Ei muuta väriä kuin

variksen huuto

Kun olin pieni, niin meidän vinttikaivossamme asui näkki.  Tuo kummallisen olennon oli tarkoitus kiskoa kaivon pohjalle ne lapset, jotka tulivat liian lähelle sitä. Olihan tuossa kieltämättä ajatusta. Itse en kyllä muista, että se olisi kuitenkaan vähentänyt liikkumistani tuolla kielletyllä alueella. Kaivo oli edelleen kiehtova paikka. Kun sen reunalla kyykki takapuoli pystyssä ja tuijotti jossain kaukana näkyvää vesipintaa, niin se suorastaan houkutteli heittämään siihen muutaman kiven. Sitä odotti jännittyneenä, että millaisen äänen se sai tällä kertaa aikaan. Kaiku kimpoili betonirenkaiden välissä ja päivä oli taas pelastettu. Ehkä vieläkin kokisin jotain samaa, vaikka jonkinlainen arvaamattomuus ja siitä syntyvä mystinen tunne, on tietenkin jo kadonnut. Maailma muuttuu ikääntyessä jossain mielessä tylsemmäksi. Vastaantulevilla tapahtumilla on syynsä. Se ei ole myöskään enää niin pelottava, mikä lienee hyväkin asia. Toki tarvitsemme järkeä ja kykyä analysoida arkeamme. Oudot sattumukset eivät vain enää ilmesty yllättäen eteemme kuin jostain sadusta, vaan me lähestymme niitä analyyttisesti. Me muutumme matematiikan kaltaisiksi. Minua ja sinua on helppo käsitellä kuin lukuja, laskea yhteen ja jakaa. Lapsen maailmassa luvuilla voidaan laskea väärin ja niin pitääkin. Numeroilla ei ole siinä todellisuudessa mitään arvoa.

En muista, että olisin koskaan pyytänyt äitiäni kertomaan, että millaiselta se näkki näytti. Ehkä oma mielikuvitukseni riitti määrittelemään sen kauheuden. Minun kohdallani mielenkiinto kuitenkin voitti pelon. Jos kaivossamme todellakin asui tuo mystinen kummajainen, niin minut se ainakin jätti jostain syystä rauhaan.

Tatin elokuvissa on jotain samaa kuin kuuluisan keskiaikaisen kuvataiteilijan Hieronymus Boschin maalauksissa. Tämän kuuluisan pensselikäyttäjän töiden yksityiskohdat ovat tärkeässä roolissa. Ne vaativat katsojalta muutakin kuin yleissilmäyksen. Itse löydän niistä vuosienkin päästä uutta kummasteltavaa. Toki taiteen arvoa ei voi määrittää maalimäärän tai sanojen runsaudella, vaikka lopputulos olisi vaatinutkin kosolti työtä. Jos näin olisi, niin silloin maineikas sanojenvenyttäjä Stephen King olisi saanut kirjallisuuden nobelin jo kymmeniä vuosia sitten. Hän ainakin osaa tarinankerronnan koristelun; niissä kakuissa ei todellakaan ole kermaa säästelty. Kauhua pitää toki kasvattaa, mutta ehkä ei välttämättä kuitenkaan lähes tuhannen sivun verran. Kingiltä toki löytyy novellikokoelma nuoruusvuosilta, joista ainakin itse pidin. Pelottavia ne olivat nuokin tarinat, vaikka olivat perin lyhyitä. Suosikkini niistä oli kertomus, jossa lääketieteen opiskelija joutuu autiolle saarelle, missä ei ole mitään syötävää. Alan ammattilaisena, hän päättää paloitella itsensä saadakseen vatsantäytettä. Idea on kieltämättä melko makaaberi, suorastaan sairas, mutta kummasti vain ihastelin tuota Kingin ajatuksenjuoksua novellia lukiessani.

Boch maalasi unohtamatta todellisuuden nyansseja. Jacques Tati tekee saman elokuvalle, sillä hänellä kuva-ala on myös kokonaan käytössä. Se pursuaa yksityiskohtia, joita ei ole suinkaan sijoiteltu paikoilleen mielivaltaisesti. Tatin elokuvissa on jotain samaa kuin miniatyyrimaalareiden tai naivistien töissä. Vaikka yleisilmeenä on huolettomuus ja keveys, niin se kohta johon ohjaajan sormi osoittaa, on helposti löydettävissä. Teema ei todellakaan ole kadoksissa.  Tati ei myöskään tarjoa katsojille kovin paljon lähikuvia. Hänellä ne tärkeimmät tapahtumat voivat tapahtua kuva-alan reunoilla. Ja usein asia näin onkin. Tatin miljöö pursuaa liikettä ja kummallisia hahmoja. Ne kulkevat edestakaisin ja elävät kuitenkin jossain mielessä paikallaan. Tatin välittämä todellisuus on eräänlainen staattinen paratiisi, jonka omenapuusta ei ole kukaan vielä riipinyt haukattavaksi ensimmäistäkään omenaa.

Tati on ohjaajanero, jonka visioita kantaa humaani näkemys ihmisestä. Katsoin viimeksi hänen ehkä tunnetuimman elokuvansa ”Enoni on toista maata” ja olin kunnioituksesta aivan rähmälläni. Siinä on oivalluksia, joita ei voi kuin ihailla. Tati sai minusta niin innostuneen fanin, että tilasin välittömästi hänestä pari vuotta sitten ilmestyneen elämänkerran. Ihmeekseni huomasin nettikauppoja selaillessani, että valikoima oli melko suppea. Ehkä Tatista on vaikea kirjoittaa, sillä neron elämän arviointi on melkoinen haaste kenelle tahansa.

Lenin kuoli lähes sata vuotta sitten kärsittyään ensin muutaman aivoinfarktin. Hän olisi halunnut päästä hautaan vaatimattomin menoin. Stalin päätti kuitenkin toisin: Vladimirin piti saada oma mausoleumi Punaiselle torille. Näin punaisen aatteen väkevin lipunkantaja joutui osaksi kasvavaa henkilökulttia. Iljits Uljanov ei olisi varmaan voinut kuvitella siinä vaiheessa, kun hän teki tuttavuutta kuoleman kanssa, että hänelle vaihdetaan uusi puku 99 vuotta myöhemmin. Toivottavasti hän saa kuitenkin pitää nykyisen pilkullisen solmion, sillä mielestäni se pukee loistavasti tuota suurmiestä, joka uskoi loppuun asti omaan aatteeseensa. Tosin hän olisi käännähdellyt melko levottomasti betoniholvissaan jos hän olisi tiennyt, mitä Stalinin vainoharhaisuus ja vallanhimo synnyttäisivät. Molempien taskussa oli hyvä aate, jonka toiset pilasivat. Nuo kaksi aatteen edelläkävijää tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa Tampereella. Luultavasti se oli myös rakkautta ensisilmäyksellä. Samalla Suomi oli melko aktiivisesti mukana, kun suuri sosialistivaltio oli ottamassa haparoivia ensiaskeleitaan..

Kommunismi taitaa olla ainoa poliittinen aate, jonka avulla on yritetty saavuttaa yhteiskunnallista hyvää ilman uskonnon tukea. Kapitalismin pelisäännöt ovat syntyneet samalla kuin ihminenkin, niitä ei ole tarvinnut synnyttää. Sen arvot ovat olleet aina osa identiteettiämme. Kaikki aatteet, jotka saavat voimavaransa ihmisen itsekkyydestä, ovat pitkäikäisiä. Tosin Lenin ei ollut itsekään mikään pyhäkoulupoika. Aika harva aatteen kantaja sellainen onkaan. Aate nousee aikaa myöten aina tekijänsä yläpuolelle. Siinä vaiheessa tekijän on muututtava tai jäätävä historian jalkoihin. Hän saa aikanaan patsaan ja ehkä toisenkin. Mutta miksi pitää palsamoida? Sitä en ole oikein ymmärtänyt. Henkilökultti tuntuu kuitenkin vaativan sitä, vaikka aatteenhan pitäisi itsessään riittää. Sen pitäisi jopa jossain vaiheessa unohtaa tekijänsä. Usein aatteen sijaiskärsijäksi päätyy myös moraali, joka yleensä saa kenkää kun on suurista asioista kysymys. Tärkeintähän on se, että tuntee tekevänsä oikein. Ja onhan se komeaa, jos voi rakentaa valtion kokoista tulevaisuutta. Annetaan siis Leninille anteeksi. Ehkä hän on ansainnut uuden puvun, mutta älkää kuitenkaan vaihtako solmiota. Peskää ja laittakaa se takaisin miehen kaulaan. Taidan laittaa tuon toiveeni mausoleumin kotisivulta löytyvään vieraskirjaan.

Steve McQueenin ohjaama Shame on loistava elokuva. Pääosaa näyttelevä Michael Fassbender saa saman adjektiivin suorituksensa perään. Yhtään huonompi ei ole hänen siskoaan näyttelevä Carey Mulligan. Elokuva on puettu niin tukevan luurangon ympärille, että se pysyy pystyssä, vaikka sen tyrkkäisi viettävälle katolle. Keskeinen ajatus tuodaan kuin tarjottimella eteen, joten kenellekään ei voi jäädä epäselväksi, mitä ohjaaja haluaa viestiä tarinalla. Ilmaisu on kiehtovan niukkaa, keskustelut kiinnostavia ja kameran käyttö tukee tätä kaikkea upeasti. Shame on siis lähes täydellinen elokuva, joka ei jää kuitenkaan elämään, koska siitä puuttuu jotain. Shame on elokuvan muotoon puettu kylmä peltirobotti.

Rakastan pelkistämistä. Hyvä esimerkki musiikin alueella on John Lennonin Image -kappale. Taide on yleensä parhaimmillaan, kun siitä kuoritaan ylimääräinen pois. Silloin siitä jää olennainen – sielu. Sitä on helpompi koskettaa ja sitä pääsee lähemmäksi. En ole hurmautunut ylimääräistä koukeroista, jotka muuttuvat helposti itsetarkoitukseksi. Esimerkiksi barokkihuonekalut saavat minut suorastaan voimaan pahoin. Shame täyttää nämä pelkistetylle taiteelle antamani ehdot, sillä se on elokuva, josta on raavittu turha kuorrutus pois. Siitä huolimatta en pitänyt siitä ja se oli suorastaan kiusallista. Lisää epätoivoa tuohon mausteeseen tuo se, että kriitikot ovat tykästyneet tähän McQueenin uusimpaan. Yleensä makumme ovat olleet melko yhteneväiset. Shame on pitkästä aikaa elokuva, jossa polkumme haarautuvat aivan eri suuntiin. Arvostamani elokuvasaitti IMDb antaa pisteitä 7,4. Se on melko kohtuullista eli joku muukin purnaa.

Taidetta voi lähestyä tunteella tai analysoiden sen rakennetta. Usein nämä taitavat olla molemmat samaan aikaan läsnä, kun koemme elämyksen. Abstrakti maalaus luultavasti vaatii enemmän älyllistä pohdintaa. Taide on kuitenkin pohjimmiltaan rakennetta ja muotoa. Tarinan alla on näin aina toinen tarina. Voin kuunnella jotain klassisen musiikin kappaletta vain analysoiden sen muotokieltä. Sekin voi tuottaa mielihyvää. Shame ei sitä kuitenkaan tehnyt.

Elokuva on taidemuoto, jonka tarinat ovat meille kaikille mahdollisia. Voisimme olla kuka tahansa henkilö, missä tahansa elokuvassa. Ehkä tässä on selitys. Elokuvasta hakee kuitenkin jotain, joka edes hieman ravistelee tunteita, tarttuu niistä kiinni. Sen käsitys elämästä ei voi olla vain muotoja ja rakenteita, siinä on oltava muutakin. Kokemukset joissa tunteet nousevat vahvasti esille taitavat olla juuri niitä, jotka jäävät lopultakin vain elämään.

Katsoin muutama päivä Shamen jälkeen viime vuonna teattereihin tulleen ranskalaisen elokuvan Koskemattomat (Intouchables). Mielestäni se on täydellinen draamakomedia. Se on täyttänyt elokuvasalit maailmalla. Koskemattomat on yleisön ja kriitikoiden suosikki ja harvoin näin. On mukavaa, että sen inhimillinen kerronta koskettaa meitä. Maailma ei ole sittenkään niin kylmä paikka.

Kuvankäsittelyssä pyritään optimoimaan kuvaa, manipuloimaan sitä tai jotain siitä väliltä. Optimointi on hienovaraista säätämistä, jonka avulla kuvaan lisätään yleensä hieman kontrastia, terävyyttä ja rajataan se. Se on kohde- eli realistihakuista. Se on eräänlaista ”meikkaamista”. Sitä voisi vaikka verrata naisten tapaa korostaa omia piirteitään erinäisten kosmeettisten tuotteiden avulla. Ehostaminen ei ole silloin tsetarkoituksellisena, vaan se tavallaan ”hukkuu” kauniisti kokonaisuuteen. Mitä tulee tallennusmuotojen eroon, niin harrastajan ja ammattikuvaajan käyttämä RAW-tiedosto vaatii aina säätämistä. Usein myös JPG –kuvat edellyttävät ainakin yhden työvaiheen: rajaamisen.

Manipulointi on jo karkeampaa todellisuuden muuttamista. Siinä kuvaan voidaan lisätä uusia elementtejä, joita siinä ei edes ollut kuvaa ottaessa. Tämä metodi vääristää enemmän todellisuutta. Molempien yhteinen ”synti” on tuo mainittu rajaaminen. Todellisuushan ei muodostu suorakaiteen muotoisista paloista, joiden ympärillä ei ole enää mitään alkuperäistä kiinnekohtaa. Rajaaminen korostaa kohdetta, joka on jos mikä todellisuuden manipulointia. Jokapäiväinen havainnointi sisältää yleensä melko laajoja kokonaisuuksia, jotka rajautuvat silmäkulmiin. Siihen sisältyy myös ääniä. Kysymys on merkityksestä, se voi muuttua todella paljon. Vaikka kohdistaisin katseeni yhteen kohtaan, niin se ei ole sama asia kuin kuvan rajaaminen, koska se ei ole koskaan täysin irti omasta ympäristöstään. Tuo taustasta irrottaminen on valokuvauksen, ehkä kiehtovin elementti. Jos katsoisimme ympäröivää todellisuutta jatkuvasti etsimen lävitse, niin maailma olisi visuaalisesti paljon houkuttelevampi paikka.

Tämä blogi sai ajatuksen kuulemastani väitteestä, että kuvaan ei saa tehdä mitään muutoksia. Tämän ajattelun mukaan esimerkiksi päästä kasvavaa valopylvästä ei saa poistaa. Minusta tuo on typeryyttä, joka muuttuu hyväksyttäväksi vasta silloin, kun puhumme dokumentoimisesta. Näiden kommentoijien mielestä kuvankäsittely on jonkinlaista huijaamista, joka vääristää inhottavasti heidän vaalimaansa todellisuutta. Ehkä heidän todellisuudenkuvansa vaatii, että johonkin voi edes luottaa. Jos ei enää edes kuvaan, niin silloin potkaistaan arjesta viimeinenkin tulijalka alta pois. Mutta voiko taiteessa yleensäkään huijata? Ei, jos ”huijaaminen” sisällytetään vain itse luomistapahtumaan. Luovuus on itseriittoinen tapahtuma, jolle ei kukaan voi laittaa ”oikeita” rajoja. Ei edes taiteilija, sillä tuskin hän ajattelee luovuutta rajattuna tilana. Taide on aina taidetta, tekniikasta ja sen metodeista huolimatta. Dokumentilla on omat rajat ja kriteerit. Uutiskuvien on syytä välittää mahdollisimman reaalisesti kuvaajan havainnoiva todellisuus. Kyseessä on uskottavuus ja jos se poistetaan, niin seuraava kysymys on ihan aiheellinen: voiko mihinkään enää luottaa?

Kun kuvaa muokataan, niin se yleensä tuo samalla sen ”sielun” selkeämmin esille. Itse näen otetun valokuvan aihiona, joka odottaa että sitä aletaan vanuttamaan ja venyttämään. Joskus ytimen esille kaivaminen vaatii pidemmällä vietyä käsittelyä. Joskus riittää sävykkyyden lisääminen, rajaaminen ja terävöitys. Siinä on samaa kuin vaikkapa maalaustaiteessa. Aika harva meistä olettaa taiteilijan kuvaavan pensselillä yksityiskohtaisen tarkasti maalaamansa aiheen. Me hyväksymme sen, että se on hänen näköisensä. Taiteilija siirtää työhönsä jotain itsestään. Näin voi tehdä myös valokuvaaja, joka istuu tietokoneen ääressä ja pohtii, mitä kuvalle pitäisi tehdä, jotta se nousisi katsojan korkeudelle. Tämän kirjoituksen yhteydessä oleva kuva voisi olla hyvä esimerkki tästä ajattelusta. Tuo aita on kuvattu loppukesän aurinkoisena päivänä Helsingin Talvipuutarhan pihalla. Siinä kiehtoi minua varjot ja kaiteen mutkittelu. Vasta kotona ymmärsin, että saisin nuo elementit paremmin esille korostamalla niitä voimakkaan harmaasävykuvan avulla. Tuon kuvan alkuperäinen sielu oli muotoa ja rytmiikkaa. Käsittelemässäni kuvassa se on tuotu selkeästi esille. Se mistä kuva rakentuu ja mikä siinä kiehtoo, ei vaadi todellakaan pidempää pohdiskelua.

Ikääntyessä näkökenttä kuulemma kapenee. Se tuskin on ongelma niin kauan, kun pää kääntyy edes jonkin verran sivulle päin. Paljon pahempaa kuitenkin on tulossa, kun roskis täyttyy vuosikalentereista. Ei pidä unohtaa, että ikääntyminen on myös luovuttamista ja karsimista. Toki se on myös säästämistä, sillä jossain vaiheessa on turha ostaa mitään, joka kestää kymmeniä vuosia. Vanhuuden pitäisi siis lisätä kertakäyttökulttuuria. Onkohan tuota kukaan koskaan tutkinut? Todellisuudessa näin ei varmaankaan tapahdu, koska ostamalla kestäviä tuotteita samalla huijaa itseänsä. Tämän ”viisauden” logiikka on siinä, että sitä uskottelee pysyvänsä ainakin tuon ja tuon tavaran eliniän hengissä. Vanheneminen lisää luultavasti itsensä huijaamista.

Ikääntyminen muistuttaa itsestään joka aamu, kun nouset sängystä ja yrität oikaista kroppaasi kiiruhtaessasi veskiin tyhjentämään pakottavaa rakkoa. Tämä on ihanaa arjen realismia, joka opettaa rehellisyyteen. Samalla se myös kouluttaa keskittymään olennaisimpiin asioihin. On turha kuvitella, että aikani riittää edes niiden kirjojen lukemiseen, jotka täyttäisivät lopullisesti uteliaan mieleni. Joten maailmankaikkeuden mysteerien lopullinen ratkaisu jää jälkipolvieni ratkaistavaksi. Toisaalta päätyseinän häämöttäessä, sitä alkaa keskittyä olennaiseen. Lopultakin ymmärtää, että elämässä on vain yksi tärkeä asia ja se on pysyä hengissä. Ja sekin taitaa olla vain läinnä itsekästä anelua.

Viikatemiehen viimeinen survaisu ei ole leikin asia. Siihen kannattaa valmistautua keräämällä itseironian pisteitä pussiinsa. Itseironia on omien kokemusteni pohjalta paras yleislääke, sillä se auttaa lähes joka vaivaan. Jos hyvin käy, niin tuolle tuimakasvoiselle kaverille ehkä ehtii esittäytymään ennen sukeltamista siihen samaan pimeyteen, josta tänne syntyessämme putkahdimme. Se on paljon lohdullisempaa, kuin syntyä uudelleen tai joutua jonkinlaisen taivaallisen järjestelmän tahdottomaksi rattaaksi. Minusta ainakin ajatus, että seisoisin enkelikuoron takarivissä laulamassa Hoosiannaa ikuisesti, on kieltämättä puistattavaa.

Elämä imperfektissä olisi kulutettu melko pian loppuun. Hyvien asioiden muisteleminen ei kasvata niin vahvoja siipiä, että niiden avulla voisi liidellä naama hymyssä aina seuraavaan päivään. Etenkin jos muisti alkaa hapertua ja ne hyvätkin kokemukset ja hetket muuttuvat päivä päivältä yhä suttuisemmiksi. Tähän rakoon työntää jalkansa unelmat, joiden kasvualusta on siellä, jota ei ole vielä edes olemassa. Tämähän on typerintä, mitä voi kuvitellakaan. Me rakennamme mielihyvää hattaroiden päälle, teemme haaveistamme elämämme kokoiselle talolle kestävän kivijalan. Futuuri on rakennettu olettamuksille ja jostain kumman syystä nuo miellyttävät visiot tulevat elämässämme vastaan lähes aina viehkeä kukkakimppu kädessä.

Kaikesta typeryydestä huolimatta me kaipaamme unelmia. Vaikka tuon mielikuvan tarkka merkitys tarkoittanee myös sitä, että ne myös realisoituvat sitten joskus, niin tärkeintä kai kuitenkin ovat nuo matkat kohti kaukaisia pilvilinnoja. Sillä ei ole lopultakaan merkitystä, että saavatko ne lihaa luiden päälle. Meillä on kaiketi sisäänrakennettuna kuitenkin jonkinlainen todellisuutta vaaniva koneisto, joka hyväksyy päiväunet, mutta vain tietyin varauksin. Ajattelen itsekin, että elän varmaan hyväkuntoisena ainakin 90-vuotiaaksi. Kasikymppisenä polkaisen vielä fillarilla muutaman kymmenen kilometrin aamulenkin ilman suurempaa tuskaa. Vaikka tiedänkin, että taidan vain katsella päiväunia, niin siitä huolimatta ne kantavat tässä päivässä. Niin kauan kaikki on hyvin, kun sylissä istuva realismi taputtaa silloin tällöin olalle ja pyytää elämään tätä päivää. Todellisuutta kun ei havaitse muuten, kuin tarkastelemalla sitä joka aamu yhä uudelleen jo tutuksi tulleen struktuurin osana. Hyvä tälle ajattelulle on käydä silloin tällöin hautausmaalla. Siellä on monta unelmaa, joiden olisi pitänyt toteutua sitten joskus.