Erilaiset hajut herättävät vahvoja muistumia paikkoihin ja tapahtumiin, joista on saattanut kulua jo vuosikymmeniä. Ykköstuoksuni on ollut koko elämäni ajan savusaunan tuprahdukset. Kun tunnen tuon viekoittelevan tuoksun nenässäni, niin palaan välittömästi Alavieskaan ja Pohjanmaan lakeuksille, joiden yksitoikkoisuutta rikkovat kuovien surulliset huudot ja nurkistaan painuneet pärekattoiset heinäladot. Jossain vaiheessa niitä ei enää ole ja niiden paikalla…

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän huijaan itseäni. Päivä päivältä tuo huijaaminen onnistuu myös yhä helpommin. Jopa hellästi vaalimani itseironia on häviämässä tämän taistelun. Mitä tästä jääkään jäljelle? Vietän varmaan viimeiset hetket sairaalassa tuijottaen seinäkelloa, kun en näe enää muussakaan enää mitään järkeä. Kuoleman hetki kannattaa laittaa muistiin, vaikka se ei pysykään siinä kuin hyvin…

Beethoven oli nero. Sen selvittämiseen ei tarvitse kuin kuunnella alkutahdit jostain sinfoniasta tai pianosonaatista. Kun taas Mozartin nuotit tuntuvat pehmeiltä ja viehkeiltä, kun ne pujahtavat värekarvojen väliin ja löytävät lopulta hyvinkin tarkasti herkän alueemme. Bachin, polyfonian mestarin, musiikki vaatii syventymistä niin paljon, että taidan rypistyä viikunaksi, ennen kuin ymmärrän hänen neroutensa laajuuden. Mahler on tätä…

Arvostetun taideteoksen kulumattomuus vuosisatojen seurassa on jossain määrin harhaa, sillä sen ikuisuusarvo taitaa kuitenkin löytyä lopulta vain hintalapusta. Mitä arvokkaampi teos on huutokaupassa, niin sitä parempaa taidetta se on. Sitä en osaa sanoa, että mikä saa teoksen hinnan nousemaan vuosien saatossa, mutta tuskin se on taideteoksen todellinen olemus. Sillä kun ei voi olla mitään tekemistä…