Kuukausi: heinäkuu 2011

Erilaiset hajut herättävät vahvoja muistumia paikkoihin ja tapahtumiin, joista on saattanut kulua jo vuosikymmeniä. Ykköstuoksuni on ollut koko elämäni ajan savusaunan tuprahdukset. Kun tunnen tuon viekoittelevan tuoksun nenässäni, niin palaan välittömästi Alavieskaan ja Pohjanmaan lakeuksille, joiden yksitoikkoisuutta rikkovat kuovien surulliset huudot ja nurkistaan painuneet pärekattoiset heinäladot. Jossain vaiheessa niitä ei enää ole ja niiden paikalla tulee kyhjöttämään tympeät, autonkokoiset valkoiset heinäpaalit, jotka hukkuvat syksyn edetessä talven värien alle. Vaikka koenkin nostalgisia tunteita kävellessäni noilla rannattomilla niityillä, niin en koskaan enää suostuisi muuttamaan lapsuuteni maisemiin. Alue on fundamentalisteille pyhitettyä seutua. Lestadiolaisuus on vahvasti läsnä, samoin yleinen hulluus.

Toinen tuoksu, jota olen jäänyt kaipaamaan, löytyy ratakiskojen välistä. Silloin kun betonipölkyt olivat vielä puuta, niin niistä nouseva kyllästysaineen hajussa oli jotain hyvin miellyttävää. Muistan niiskutelleeni tuota tuoksua sisääni sellaisella hartaudella, että olisin jäänyt varmaan paikallisen lättähatun alle, ellei kaikkien pienten poikien perään katsova Taivaanisä olisi pitänyt minua tiukasti kädestä kiinni. Tuota tehtävää taisi kuitenkin auttaa kiskoautojen alitehoisten dieselmoottorien valitus, joka kuului melko pitkälle. Myöskään puksuttavan höyryveturin kiskoma juna ei tainnut päästä yllättämään kovin herkästi.

Tässä lähistöllä on pieni peltotilkku, jota täplittävät heinäkuussa hartioille asti täytetyt heinäseipäät. Ajan silloin tällöin sen ohitse pyörälläni ja tuijotan ikävissäni tuota näkyä, sillä se on melko täydellisesti kadonnutta maisemakulttuuria. Tosin se vaatisi vielä näiden heinäseipäiden lisäksi taustalla kimaltelevan järvenselän ja kaiken yllä verkkaisesti matkaavat poutapilvet. Se on näky, jonka edessä olen joskus kokenut elämäni ainoan hurmostilan, voimakkaan ykseydentunteen ympäröivään todellisuuteen. Tosin skeptisyyteni löytää tuolle todellisuudentajun särölle luonnollisemman selityksen, mutta tässä tapauksessa tunnetila on tärkeämpi, sillä se määrittelee kuitenkin lopulta mihin kohtaan nautinnon mittari asettuu.

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän huijaan itseäni. Päivä päivältä tuo huijaaminen onnistuu myös yhä helpommin. Jopa hellästi vaalimani itseironia on häviämässä tämän taistelun. Mitä tästä jääkään jäljelle? Vietän varmaan viimeiset hetket sairaalassa tuijottaen seinäkelloa, kun en näe enää muussakaan enää mitään järkeä. Kuoleman hetki kannattaa laittaa muistiin, vaikka se ei pysykään siinä kuin hyvin lyhyen aikaa.

Käyn lenkillä lähes päivittäin ja olen ikäisekseni hyvässä kunnossa, vaikka joskus saatan tuprutella sikareita ja ottaa lasillisen punaviiniä tai konjakkia. Ravinnostakin tiedän sen verran, että osaan syödä terveellisesti. Viimeksi jätin pois vaaleat leivät ja lähes kaikki sokerihumalan pariin viekoittelevat herkut. Elämä on muuttunut astetta ankeammaksi, mutta masokistinen osa minua hymyilee kuitenkin tyytyväisenä. Tavoittelen näillä valinnoilla pitkää ikää, vaikka en tiedä mihin sitä tarvitsen. Muutama vuosi sinne tai tänne ei ole enää kovin kummoinen etu, kun on lähinnä toisten vaivana.

Eräänä päivänä päätin, että juoksen vielä jossain vaiheessa maratonin. Hellin ajatustani niin kauan, että aloin jo uskoa siihen. Olen juossut tuon matkan viimeksi kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja se otti koville, vaikka harjoittelin tuota koitosta varten tunnollisesti. Ja nyt tekisin sen uudelleen, kun polvet remppaavat jo muutenkin? Mitähän sydän siihen sanoo? Toistaiseksi se on kestänyt kovavauhtisia pyörälenkkejä, mutta kestääkö se tuntien kovaa juoksua. Ja miksi pitää juosta neljäkymmentäkaksi kilometriä? Vain siksikö, että voi todistaa itselleen, että pystyn samaan mihin nuorempana?

Visioiminen on helppoa, se ei vaadi kuin mielikuvitusta. Realiteettien kiinnittäminen pilvilinnojen pehmeisiin reunoihin on taas jo huomattavasti vaikeampaa. Kannattaa kuitenkin kokeilla ja näin mahdottomasta voi tulla yllättäen totta. Tutustuin viikko sitten purjelautaan, josta puuttui purje. Meloin hajareisin sen päällä ja meno oli kieltämättä horjuvaa, vaikka järven pinta oli lähes peilityyni. Seuraavaksi kokeilen purjeen kanssa ja pian minut nähdäänkin viilettämässä Tuusulanjärveä päästä päähän syksyn navakassa tuulessa.  Tässä visiossa on realiteetit kohdallaan.

Keskenkasvuisena jaksoin istua aamuun asti pehmeässä kesäyössä parantamassa maailmaa. Nyt globaalien ongelmien parissa touhuaminen päättyy puolenyön aikaan. Tässä en pysty enää huijaamaan itseäni. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että puhun nyt paljon viisaammin. En tarvitse enää aikaa aamuun asti, kun olen sanonut jo kaiken tärkeän sanottavani. Puhun enemmän ja jätän turhat sidesanat pois. Olen opetellut myös olemaan kuuntelematta, koska toisten mielipiteet vain sotkevat omia ajatuksiani.

Viime aikoina minuun on kuitenkin hiipinyt epäilys, että nuoruuteni julistukset eivät ole lannoittaneet ensimmäistäkään peltoa. Tosin en voi tuota tarkalleen tietää, joten aina jää kuitenkin mahdollisuus, että olen muuttanut sittenkin maailmaa hieman parempaan suuntaan. Mitä sekään sitten lienee?

Beethoven oli nero. Sen selvittämiseen ei tarvitse kuin kuunnella alkutahdit jostain sinfoniasta tai pianokonsertosta. Kun taas Mozartin nuotit tuntuvat pehmeiltä ja viehkeiltä, kun ne pujahtavat värekarvojen väliin ja löytävät lopulta hyvinkin tarkasti herkän alueemme. Bachin, polyfonian mestarin, musiikki vaatii syventymistä niin paljon, että taidan rypistyä viikunaksi, ennen kuin ymmärrän hänen neroutensa laajuuden. Mahler on tätä kaikkea. Tosin hän jakaa mielipiteitä enemmän kuin muut säveltäjät – ainakin muusikkojen keskustelupalstalla. Minulle hän on ikoni, jota en uskalla kuunnella kuin muutaman vuoden välein. Nerouden tuotteetkin muuttuvat pliisuiksi, kun niihin tarttuu arkipäivän harmaa kuorrutus. Tämä on ilmiö, jota olen aina ihmetellyt. Musiikissa pitäisi olla ”Parasta ennen”-leima ja annosteluohjeet. En kuitenkaan sääli kapellimestareita, jotka esittävät vaikkapa Sibeliuksen toisen sinfonian kymmeniä kertoja vuodessa. Ehkä heillä on erilainen lähestymistapa musiikkiin, joka pitää tuoreutta ja potkua yllä.

Gustav Mahler oli vielä täysverinen romantikko aikana, jolloin modernismin sävelkieli teki jo tuloaan klassiseen musiikkiin. Kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1913 Igor Stravinskin moderni Kevätuhri sai ensiesityksen Pariisissa. Uuden ajan musiikin muotokieli ei tainnut kiehtoa kaikkia paikalla olijoita, sillä mainittu taide-elämys johti mellakointiin. Baletin musiikki koettiin liian väkivaltaisena. Se taisi olla kuitenkin melko viatonta melskettä verrattuna Ensimmäiseen maailmansotaan, jonka aloituslaukaukset ammuttiin Sarajevossa melko tarkalleen vuoden päästä tuosta mielipideilmaisusta.

Mahler oli kuollessaan 51-vuotias ja hyvin suosittu kapellimestari. Hänen sävellystaitoaan ei arvostettu kovinkaan paljoa hänen elinaikanaan, sillä se on saanut laajempaa tunnustusta vasta 80-luvulta lähtien. Nyt häntä pidetään nerona, joka sinetöi sinfonian lopulliseen muotoonsa. Arvostus on noussut niinkin korkealle, että hänet on asetettu jopa Beethovenin rinnalle.

Mahlerin sinfoniat ovat pitkiä ja ne tihkuvat tunnetta. Pisin sinfonia kestää reilusti yli puolitoista tuntia ja lyhyimmätkin tunnin verran. Niissä on vastakohtaisuuksia, jotka syntyvät kansanlauluista, tansseista ja trumpettifanfaareista. Myös mahtipontisuus ylittää aiemmat mitat, sillä kahdeksas sinfonia vaatii vähintään kolmesataa esiintyjää. Mahler on siis minuun makuuni, koska pidän voimakkaista tunneliikkeistä ja isoista nuoteista, kun ne ovat sopivasti annosteltuja. Siitä huolimatta Igor Stravinskyn älyllinen ilotulitus kuuluu myös extreme-nautintojeni pariin, vaikka se on jossain mielessä tuon kolikon toinen puoli.

Mahler oli perfektionisti. Hän vaati muilta paljon, samoin itseltään. Hän viimeisteli sinfonioitaan loputtomiin ja ei tainnut olla niihin koskaaan tyytyväinen. Tämäkin on minun makuuni. Vaikka nerous on jossain määrin huolimattomuutta ja sitä riittää jopa tuhlattavaksi, niin täydellistä se on vasta silloin, kun sen tuotteet on hiottu kirkkaiksi timanteiksi.

Arvostetun taideteoksen kulumattomuus vuosisatojen seurassa on jossain määrin harhaa, sillä sen ikuisuusarvo taitaa kuitenkin löytyä lopulta vain hintalapusta. Mitä arvokkaampi teos on huutokaupassa, niin sitä parempaa taidetta se on. Sitä en osaa sanoa, että mikä saa teoksen hinnan nousemaan vuosien saatossa, mutta tuskin se on taideteoksen todellinen olemus. Sillä kun ei voi olla mitään tekemistä rahan, moraalin, politiikan tai muunkaan liitännäisilmiön kanssa. Tuo tekijä luuraa jossain aivan muualla. Taidettahan ei voi olla ilman arvomuodostelmia ja siihen tarvitaan joku, jonka älyllinen kapasiteetti riittää analysoimaan teoksen väittämää ”informaatiota”. Luotettava arvottaminen vaatii perehtymistä taiteen kenttään eli se on eräänlaista uuden kielen opiskelua. Esteettiset normit ovat myös sidoksissa aikaansa ja ne muuttuvat. En kuitenkaan allekirjoita tuota, kun puhutaan taideteoksen ytimestä. Taidemaailmaan sijoittuva sanonta väittää, että taide on velkaa toiselle taideteokselle enemmän kuin todellisuudelle. En usko, että näinkään voidaan lähestyä taidetta, joka puhuttelee katsojaa vielä sadan vuoden päästä. Näin se olisi samalla vahvasti kytköksissä älykkyyteen. Kehitysvammainen ei pystyisi koskaan sanomaan, että mikä on hyvää taidetta. Ihminen voi kuitenkin olla sivistynyt, vaikka hänen älykkyysosamääränsä ei olisi kovinkaan korkea. Se vain vaatii syvällistä tutustumista kulttuuritarjontaan. Alkuun pääsee, jos omaa lukutaidon ja ymmärtää joitain yhteyksiä. Ja sivistyshän on kuin savinaamio kasvoilla. Se on helppo kuoria pois, kun kulttuuriähkyn peittämät vietit pulpahtavat pintaan. Siihen ei tarvita kuin nälkäinen vatsa ja tieto, että tilanne on stabiili. Taidamme liikkua koko ajan lähellä barbaarisuuden rajaa. Sivistys on kuin teatteria, jolla on kieltämättä hyvä ohjaaja.

Tätä maalaustaiteen miljoonien taalojen tahrimaa klassikkolinjaa edustaa esimerkiksi Leonardo Vincin Mona-Lisa, jonka näin Louvressa muutama vuosi sitten. Minun mielestäni se ei ole maineensa veroinen. Maalauksen neitokainen hymyilee viehkeästi, mutta se ei ollut ajan taiteessa suinkaan poikkeuksellista. Minusta Louvren parasta antia oli alankomaalainen taide 1600-luvulta. Siihen sain tutustua vielä tarkemmin käydessäni keväällä Rijksmuseumissa, joka löytyy Amsterdamista. Kyllä Rembrandt, Hals, Vermeer ja Dyck pistävät ihan mallikkaasti Leonardolle kampoihin, vaikka ehkä häviävätkin pitkän matkan juoksussa.

Vielä muutama ylistävä sana Amsterdamista. Se on kanavineen ihastuttava kaupunki, puhumattakaan arkkitehtuurista, joka vääntää niskat nurin. Astuessani tuohon miljööseen, astuin samalla suvaitsevaisuuden maaperälle.  Alankomaat on ollut niitä harvoja paikkoja keskiajalla ja myöhemminkin, joka on tarjonnut suojapaikan fundamentalististen uskonveljien viritellessä valkeaa jalkojen alle. Samainen aate tuntui olevan edelleen vahvasti mukana arjessa, sillä kukaan niistä tuhansista pyöräilijöistä, jotka kansoittivat katuja, ei käyttänyt kypärää.