Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän huijaan itseäni. Päivä päivältä tuo huijaaminen onnistuu myös yhä helpommin. Jopa hellästi vaalimani itseironia on häviämässä tämän taistelun. Mitä tästä jääkään jäljelle? Vietän varmaan viimeiset hetket sairaalassa tuijottaen seinäkelloa, kun en näe enää muussakaan enää mitään järkeä. Kuoleman hetki kannattaa laittaa muistiin, vaikka se ei pysykään siinä kuin hyvin lyhyen aikaa.
Käyn lenkillä lähes päivittäin ja olen ikäisekseni hyvässä kunnossa, vaikka joskus saatan tuprutella sikareita ja ottaa lasillisen punaviiniä tai konjakkia. Ravinnostakin tiedän sen verran, että osaan syödä terveellisesti. Viimeksi jätin pois vaaleat leivät ja lähes kaikki sokerihumalan pariin viekoittelevat herkut. Elämä on muuttunut astetta ankeammaksi, mutta masokistinen osa minua hymyilee kuitenkin tyytyväisenä. Tavoittelen näillä valinnoilla pitkää ikää, vaikka en tiedä mihin sitä tarvitsen. Muutama vuosi sinne tai tänne ei ole enää kovin kummoinen etu, kun on lähinnä toisten vaivana.
Eräänä päivänä päätin, että juoksen vielä jossain vaiheessa maratonin. Hellin ajatustani niin kauan, että aloin jo uskoa siihen. Olen juossut tuon matkan viimeksi kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja se otti koville, vaikka harjoittelin tuota koitosta varten tunnollisesti. Ja nyt tekisin sen uudelleen, kun polvet remppaavat jo muutenkin? Mitähän sydän siihen sanoo? Toistaiseksi se on kestänyt kovavauhtisia pyörälenkkejä, mutta kestääkö se tuntien kovaa juoksua. Ja miksi pitää juosta neljäkymmentäkaksi kilometriä? Vain siksikö, että voi todistaa itselleen, että pystyn samaan mihin nuorempana?
Visioiminen on helppoa, se ei vaadi kuin mielikuvitusta. Realiteettien kiinnittäminen pilvilinnojen pehmeisiin reunoihin on taas jo huomattavasti vaikeampaa. Kannattaa kuitenkin kokeilla ja näin mahdottomasta voi tulla yllättäen totta. Tutustuin viikko sitten purjelautaan, josta puuttui purje. Meloin hajareisin sen päällä ja meno oli kieltämättä horjuvaa, vaikka järven pinta oli lähes peilityyni. Seuraavaksi kokeilen purjeen kanssa ja pian minut nähdäänkin viilettämässä Tuusulanjärveä päästä päähän syksyn navakassa tuulessa. Tässä visiossa on realiteetit kohdallaan.
Keskenkasvuisena jaksoin istua aamuun asti pehmeässä kesäyössä parantamassa maailmaa. Nyt globaalien ongelmien parissa touhuaminen päättyy puolenyön aikaan. Tässä en pysty enää huijaamaan itseäni. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että puhun nyt paljon viisaammin. En tarvitse enää aikaa aamuun asti, kun olen sanonut jo kaiken tärkeän sanottavani. Puhun enemmän ja jätän turhat sidesanat pois. Olen opetellut myös olemaan kuuntelematta, koska toisten mielipiteet vain sotkevat omia ajatuksiani.
Viime aikoina minuun on kuitenkin hiipinyt epäilys, että nuoruuteni julistukset eivät ole lannoittaneet ensimmäistäkään peltoa. Tosin en voi tuota tarkalleen tietää, joten aina jää kuitenkin mahdollisuus, että olen muuttanut sittenkin maailmaa hieman parempaan suuntaan. Mitä sekään sitten lienee?