Beethoven oli nero. Sen selvittämiseen ei tarvitse kuin kuunnella alkutahdit jostain sinfoniasta tai pianosonaatista. Kun taas Mozartin nuotit tuntuvat pehmeiltä ja viehkeiltä, kun ne pujahtavat värekarvojen väliin ja löytävät lopulta hyvinkin tarkasti herkän alueemme. Bachin, polyfonian mestarin, musiikki vaatii syventymistä niin paljon, että taidan rypistyä viikunaksi, ennen kuin ymmärrän hänen neroutensa laajuuden. Mahler on tätä kaikkea. Tosin hän jakaa mielipiteitä enemmän kuin muut säveltäjät – ainakin muusikkojen keskustelupalstalla. Minulle hän on ikoni, jota en uskalla kuunnella kuin muutaman vuoden välein. Nerouden tuotteetkin muuttuvat pliisuiksi, kun niihin tarttuu arkipäivän harmaa kuorrutus. Tämä on ilmiö, jota olen aina ihmetellyt. Musiikissa pitäisi olla ”Parasta ennen”-leima ja annosteluohjeet. En kuitenkaan sääli kapellimestareita, jotka esittävät vaikkapa Sibeliuksen toisen sinfonian kymmeniä kertoja vuodessa. Ehkä heillä on erilainen lähestymistapa musiikkiin, joka pitää tuoreutta ja potkua yllä.
Gustav Mahler oli vielä täysverinen romantikko aikana, jolloin modernismin sävelkieli teki jo tuloaan klassiseen musiikkiin. Kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1913 Igor Stravinskin moderni Kevätuhri sai ensiesityksen Pariisissa. Uuden ajan musiikin muotokieli ei tainnut kiehtoa kaikkia paikalla olijoita, sillä mainittu taide-elämys johti mellakointiin. Baletin musiikki koettiin liian väkivaltaisena. Se taisi olla kuitenkin melko viatonta melskettä verrattuna Ensimmäiseen maailmansotaan, jonka aloituslaukaukset ammuttiin Sarajevossa melko tarkalleen vuoden päästä tuosta mielipideilmaisusta.
Mahler oli kuollessaan 51-vuotias ja hyvin suosittu kapellimestari. Hänen sävellystaitoaan ei arvostettu kovinkaan paljoa hänen elinaikanaan, sillä se on saanut laajempaa tunnustusta vasta 80-luvulta lähtien. Nyt häntä pidetään nerona, joka sinetöi sinfonian lopulliseen muotoonsa. Arvostus on noussut niinkin korkealle, että hänet on asetettu jopa Beethovenin rinnalle.
Mahlerin sinfoniat ovat pitkiä ja ne tihkuvat tunnetta. Pisin sinfonia kestää reilusti yli puolitoista tuntia ja lyhyimmätkin tunnin verran. Niissä on vastakohtaisuuksia, jotka syntyvät kansanlauluista, tansseista ja trumpettifanfaareista. Myös mahtipontisuus ylittää aiemmat mitat, sillä kahdeksas sinfonia vaatii vähintään kolmesataa esiintyjää. Mahler on siis minuun makuuni, koska pidän voimakkaista mielenliikkeistä ja isoista nuoteista, kun ne ovat sopivasti annosteltuja. Siitä huolimatta Igor Stravinskyn älyllinen ilotulitus kuuluu myös extreme-nautintojeni pariin, vaikka se on jossain mielessä tuon kolikon toinen puoli.
Mahler oli perfektionisti. Hän vaati muilta paljon, samoin itseltään. Hän viimeisteli sinfonioitaan loputtomiin ja ei tainnut olla niihin koskaaan tyytyväinen. Tämäkin on minun makuuni. Vaikka nerous on jossain määrin huolimattomuutta ja sitä riittää jopa tuhlattavaksi, niin täydellistä se on vasta silloin, kun sen tuotteet on hiottu kirkkaiksi timanteiksi.