Arvostetun taideteoksen kulumattomuus vuosisatojen seurassa on jossain määrin harhaa, sillä sen ikuisuusarvo taitaa kuitenkin löytyä lopulta vain hintalapusta. Mitä arvokkaampi teos on huutokaupassa, niin sitä parempaa taidetta se on. Sitä en osaa sanoa, että mikä saa teoksen hinnan nousemaan vuosien saatossa, mutta tuskin se on taideteoksen todellinen olemus. Sillä kun ei voi olla mitään tekemistä rahan, moraalin, politiikan tai muunkaan liitännäisilmiön kanssa. Tuo tekijä luuraa jossain aivan muualla. Taidettahan ei voi olla ilman arvomuodostelmia ja siihen tarvitaan joku, jonka älyllinen kapasiteetti riittää analysoimaan teoksen väittämää ”informaatiota”. Luotettava arvottaminen vaatii perehtymistä taiteen kenttään eli se on eräänlaista uuden kielen opiskelua. Esteettiset normit ovat myös sidoksissa aikaansa ja ne muuttuvat. En kuitenkaan allekirjoita tuota, kun puhutaan taideteoksen ytimestä. Taidemaailmaan sijoittuva sanonta väittää, että taide on velkaa toiselle taideteokselle enemmän kuin todellisuudelle. En usko, että näinkään voidaan lähestyä taidetta, joka puhuttelee katsojaa vielä sadan vuoden päästä. Näin se olisi samalla vahvasti kytköksissä älykkyyteen. Kehitysvammainen ei pystyisi koskaan sanomaan, että mikä on hyvää taidetta. Ihminen voi kuitenkin olla sivistynyt, vaikka hänen älykkyysosamääränsä ei olisi kovinkaan korkea. Se vain vaatii syvällistä tutustumista kulttuuritarjontaan. Alkuun pääsee, jos omaa lukutaidon ja ymmärtää joitain yhteyksiä. Ja sivistyshän on kuin savinaamio kasvoilla. Se on helppo kuoria pois, kun kulttuuriähkyn peittämät vietit pulpahtavat pintaan. Siihen ei tarvita kuin nälkäinen vatsa ja tieto, että tilanne on stabiili. Taidamme liikkua koko ajan lähellä barbaarisuuden rajaa. Sivistys on kuin teatteria, jolla on kieltämättä hyvä ohjaaja.

Tätä maalaustaiteen miljoonien taalojen tahrimaa klassikkolinjaa edustaa esimerkiksi Leonardo Vincin Mona-Lisa, jonka näin Louvressa muutama vuosi sitten. Minun mielestäni se ei ole maineensa veroinen. Maalauksen neitokainen hymyilee viehkeästi, mutta se ei ollut ajan taiteessa suinkaan poikkeuksellista. Minusta Louvren parasta antia oli alankomaalainen taide 1600-luvulta. Siihen sain tutustua vielä tarkemmin käydessäni keväällä Rijksmuseumissa, joka löytyy Amsterdamista. Kyllä Rembrandt, Hals, Vermeer ja Dyck pistävät ihan mallikkaasti Leonardolle kampoihin, vaikka ehkä häviävätkin pitkän matkan juoksussa.

Vielä muutama ylistävä sana Amsterdamista. Se on kanavineen ihastuttava kaupunki, puhumattakaan arkkitehtuurista, joka vääntää niskat nurin. Astuessani tuohon miljööseen, astuin samalla suvaitsevaisuuden maaperälle.  Alankomaat on ollut niitä harvoja paikkoja keskiajalla ja myöhemminkin, joka on tarjonnut suojapaikan fundamentalististen uskonveljien viritellessä valkeaa jalkojen alle. Samainen aate tuntui olevan edelleen vahvasti mukana arjessa, sillä kukaan niistä tuhansista pyöräilijöistä, jotka kansoittivat katuja, ei käyttänyt kypärää.