Kuukausi: maaliskuu 2011

En pidä pitkistä runoista. Runon pitää välittää ymmärrettävä mielikuva, se ei saa ajelehtia epämääräisenä möykkynä mieleni perukoille. Runo ei voi olla shakkitehtävä. Pidän siis lyhyistä runoista, en kuitenkaan liian lyhyistä. Tunnelmaan tarvitaan kokonainen lause, mieluummin virke. Sana ei voi koskaan olla runo, oikeastaan se ei ole mitään. Yhdellä sanalla ei voi määritellä kovinkaan paljon. Se on kuin pensseli, joka kastetaan vain paletin harmaissa sävyissä. Vaikka Samuli Paronen sanookin aforismissaan, että ”Maailma on sana”, niin ei se ainakaan kovin tarkkaan rajojamme määrittele. Ilman reunoja katoaa kaikelta mielekkyys, ne ovat muuttuneet ajelehtiviksi uniksi. Ei siis ihme, että pidän haiku-runoudesta, koska se on jossain mielessä runouden matematiikkaa.

Haiku on syntynyt japanilaisesta tanka-runoudesta, jonka nousukauden oletetaan alkaneen joskus 800-luvulla. Niiden säkeissä ylistettiin jumalia ja keisareita. Ei siis ihme, että se sai suosiota hovissa. Tankan mitta oli myös tarkkaan määritelty: 5-7-5-7-7 tavua riveillä. Näin se oli helppo muistaa ja kertoa eteenpäin. Tankasta kehittyi aikaa myöten renga. Sitä voidaan pitää jonkinlaisena seuraleikkinä, jossa useat runoilijat ketjuttivat rivejä. Aloittaja kirjoitti 5-7-5 osuuden, ja joku toinen jatkoi 7-7 osuudella. Tästä jatkettiin saman kaavan mukaan. Lopulta runo saattoi olla niin pitkä, että näitä osuuksia oli siinä tuhansia.

1300-luvulla tankan kehitys pysähtyi, koska runot muuttuivat toistoksi aiemmista. Rengojen suosio säilyi ja runoilijoiden oli tarpeen varata muutamia hyviä 5-7-5 aloituksia varastoon siltä varalta, että joku pyytäisi aloittamaan runoketjun. Tuota 5-7-5 aloitusta kutsuttiin hokkuksi ja 1800-luvun alussa se sai nimekseen haiku.

Haikuun liitetään muutamia ehtoja. Tuon 5-7-5-tavujaon lisäksi siinä pitäisi olla kaksi osaa, kaksi kuvaa, jotka yllättävät vastakkainasettelullaan. Siinä ei myöskään runoilija saa välittää ajatuksiaan tai tunteitaan. Haiku on konkreettista lyriikkaa, joka lähinnä vihjaa. Runon kuvasto on usein luonnosta ja sen keskeisiä elementtejä ovat vuodenajat. Myöskään loppusointua ei käytetä. Tässä muutamia piirteitä, joita myös rikotaan. Luultavasti eniten tuota tavujakoa, joka suitsee aivan liiaksi luovuutta. Sen ymppääminen osaksi haikua sopii toki perfektionisteille. Itse pidän haikurunoutena lyriikkaa, joka välittää edes jotain keskeistä edellä mainituista ehdoista.

Seuraavassa muutama Matsuo Bashōn (1644-1694) klassinen haiku.  Häntä pidetään lyhyen ja selkeän haiku-runouden mestarina.   Luminen aamu: / tuijottelen kaikkea, / hevosiakin. Vanha lampi. / Sammakko sukeltaa: / veden ääni.  Sairastun matkalla. / Mieleni vaeltelee / kuivalla ruohopellolla

Risto Rasa on suosikkirunoilijani. Hän kirjoittaa lyhyitä, lämpimiä runoja luonnosta ja rakkaudesta. Minusta niissä on samalla myös jotain haiku-runoudelle ominaista.  Hän oli hyvin yksinäinen,
tilasi lehden / jotta joku kävisi hänen ovellaan.  Linnunäänten joukossa / on yksi surullinen. / Kun sen erottaa, ei hetkeen kuule niitä muita.

Lopuksi vielä pari omaa esimerkkiä: Omenapuut kukkivat. / Keskelle hiljaisuutta / sataa lunta.  Meri on harmaa. / Kaikkialle on / tänään pitkä matka.

Työmatkallani en voi välttää kohtaamasta yksittäisten ehdokkaiden vaalimainoksia.  Tässä kaksi hyvää esimerkkiä niiden ”informatiivisesta” sisällöstä: ”Täysmuutos”, ”Ei sanoja vaan tekoja”. Yritän olla katsomatta niitä, koska saatan ajaa ahdistuksissani jonkin kanssakulkijan perään. Ne aliarvioivat äänestäjiä, koska tuollaiset kulumat ovat suunnattu junteille. Mikä niissä sitten ärsyttää? Ne kertovat ainakin sen, että ehdokkailla tai taustavoimilta puuttuu mielikuvitusta. Ja ilman sitähän ei pärjää politiikassa. Siinä on niin monta kuoppaa ja koukeroa, että vain hyvä fantasiataju voi auttaa niiden kiertämisessä. Kannustan myös huumorin käyttöön, sillä sen taakse pääse aina karkuun, kun media alkaa ampua kohti.

Myönnettäköön, että ainakin tuo ensimmäinen slogani viestii vahvaa luottamusta omiin kykyihin. Vai alkaako valehtelu jo pellon reunalta? Tuo julistus on käsittämätön. Yksittäinen edustaja tai puolue ei muuta aivan kaikkea. Siihen vaaditaan diktatuuria ja kovaa kättä. Ja miksi pitäisikään muuttaa, eikö virittely riittäisi? Onhan tämä demokraattinen järjestelmämme jo melko hyvin toimivaksi todettu.

Itse kirjaisin sisältöä omaan mainokseeni vaikka näin: ”Jos valitsette minut, niin yritän tehdä parhaani.” Latteaa rehellisyyttä, myönnettäköön.  Tai miltä kuulostaisi” Ei tekoja vaan sanoja. Olen kova puhumaan”. Ehkä tuo sanarimpsu iskostuisi monenkin ohikulkijan mieleen. Voisin saada jopa muutaman äänenkin. Tuota samaa käänteismainontaa voisi hyödyntää yrityspuolellakin. Tuo tuttu hokema: ”Osta kolme, maksa kaksi”, kuulostaisi paljon houkuttelevammalta vaikka näin: ”Osta kaksi, maksa kolme”. Tuo ikkunateksti suuntaisi ihmetteleviä asiakkaita ovesta sisään. Voisivat vaikka siinä hauskan rupattelutuokion jälkeen hypistellä tarjolla olevia tuotteitakin.

En itse äänestäisi koskaan ehdokasta, jonka vaalimainoksesta puuttu mielikuvitusta, älykkyyttä ja huumoria. Annan ääneni vaikka persuille, jos heiltä löytyy ehdokas, jonka slogani täyttää edellä mainitut kriteerit. Se kertoo jo ihmisestä niin paljon, että on häneltä on myös hyvä syy odottaa värikästä, postmodernistista uraa Arkadianmäellä.

Pari päivää tämän blogikirjoitukseni jälkeen jouduin pyörtämään puheeni tylsistä vaalimainoksista. Työmatkani varrelle oli ilmestynyt ”kanki”-Kaikkosen juliste, jossa tämä monessa epämääräisessa hankkeessa mukana ollut politiikko profiloi itseänsä sanoilla: ”Mainettaan parempi”. Siinä on jo mukana kaipaamaani erilaisuutta, joka on puettu lyhyesti ja ytimekkäästi ironian kaapuun.

Olen aina halunnut oppia soittamaan sähkökitaraa, mutta onneksi vilkaisu nakkisormiini palauttaa minut maan pinnalle. Olen jättänyt tilaa niille, jotka sen homman osaavat. Ja näitähän löytyy. Jos kuusikymmenluvulla taitureita oli muutama, niin nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin tuo määrä on lisääntynyt moninkertaiseksi. Olen käynyt lävitse erilaisia ”The Best Guitarists”-listoja, joihin on pyritty valitsemaan ne parhaat. Hyllystäni löytyy myös kirja ”Guitar Gods”, joka esittelee lyhyesti näitä soittajia lähemmäs kaksisataa. Siitä huolimatta tuostakin valikoimasta puuttuu monta sielukasta virtuoosia. Tällaisten listojen tekeminen on vähän samaa, kun valitsisi muutaman maalauksen ja väittäisi niiden olevan lajissaan maailman parhaat. Se on ajatuksena jo täysin mahdoton ja typerä.

Kitaristi, jonka soitantaan taisin ihastua ensimmäisenä, oli Jimi Hendrix. Olin aivan ihmeissäni, kun katselin perheemme ensimmäisestä telkusta kuinka hän näppäili soittimensa kieliä hampaillaan ja soitti sitä selän takana. Vaikka Hendrixin kuolemasta on kulunut melkoisesti aikaa, niin hänen arvostuksensa ei ole vähentynyt. Puhumattakaan, että hän taisi olla ensimmäinen, joka hyödynsi vahvistinlaitteiden tarjoamaa äänimaailmaa aivan uudella tavalla. Ja mikäpä kuulostaa komeammalta kuin Dylanin kappale ”All Along the Watchtower” Jimin versiona. Siinä on sellaista elämänmakuista karuutta ja rehellisyyttä, jota ei voi kuin ihailla.

Cream oli yhtye, johon kuuluivat: Jack Bruce (laulu, bassokitara), Ginger Baker (rummut) ja Eric Clapton (kitara). Jälkimmäisen sooloura on jatkunut vahvana tähän päivään saakka. Olin muutama vuosi sitten Hartwal-areeenalla kuuntelemassa Erkin soitantaa. Ja hyvältähän se kuulosti. Samassa paikassa kävi myös viime vuonna The Shadows, jonka musiikki oli kova juttu siihen aikaan, kun kasvattelin pitkiä hiuksia ja yritin löytää Peace-merkille paikkaa maiharin rinnuksilta. Ja olihan se sitä edelleen. Bändin keulahahmo Hank Marvin on ollut monen aloittelevan kitaristin idoli ja varmaaan ihan syystä. Kaksi elämystä, joita on mukava muistella, kun makaan sairaalassa nuhjuisen sermin takana suu auki ja odotan pääsyä taivaalliselle harpunsoittotunnille. Ajatus kammottaa, mutta kai tuohon on jo syytä alistua. Luin Claptonista viikko sitten uutisen, jossa kerrottiin tämän kitarasankarin nähdyn pesevän julkisessa pesulassa pyykkiä. Jutun kylkiäisenä oli otettu salaa kuva, joka todisti tuon kummallisen tapahtuman olevan aivan totta. Eli kyseeessä on sittenkin ihan tavallinen ihminen, vaikka tilillä on katetta riittävästi vaikkapa kotiapulaisen palkkaamiseen. Uutinen tuokin.

Ericin lisäksi olen viime vuosina päässyt kuuntelemaan pariinkiin kertaan maineikasta blueskitaristia Johnny Winteriä, joka talutettiin vuosi sitten Finlandia-talon lavalle. Mies oli hauraan oloinen, mutta soitin pysyi tanakasti kädessä. Näin miehen edellisen kerran Puistobluesissa, jonka lavalla on tepastellut myös Carlos Santana. Onneksi oli silloinkin paikalla.

Onhan näitä kitaristeja. Ja mitä enemmän kehoni purnaa aamuisin vastaan, niin sitä paremmalta hyvä soitanta kuuluu korvissani, joiden värekarvat ovat ehtineet juuri ja juuri nousta pystyyn edellisen konsertin jäljiltä. Ne ovat varmaankin melko laakeana, kun käyn toukokuun alussa kuuntelemassa Hartwall-Areenalla maailman parasta kolmen hengen rock/proggis-ryhmää eli Rushia. Joten luvassa on komea ilta. Tällä hetkellä soittelen autossani Joe Satrianin kokoelmalevyä. Hän on eräs näistä tämän päivän kitarasankareista, jonka soitannassa on uskomatonta taituruutta ja samalla myös mukana sitä tärkeää tunnetta.

Sankarit menevät ja tulevat. Jotkut heistä ovat ehkä jopa hieman outoja, kuten loistava kitarankäsittelijä Buckethead, joka nimensä mukaisesti pitää esiintyessään päässään ämpäriä. Ozzy Osbourne olisi ottanut hänen bändiinsä, jos mies olisi vain suostunut soittamaan ilman outoa päähinettään. Paikka jäi saamatta, sillä Buckethead ei halunnut luopua siitä. Ja miksi olisikaan, sillä miehellä taitaa olla kysyntää muutenkin.

Ja mikä on mielestäni se paras kitarasoolo? Se löytyy Pinkfloydin levyltä The Wall, joka on progressiivisen rockin upeimpia saavutuksia. David Gilmourtin pitkä soolo päättää levyltä löytyvän hienon Comfortably Numb-kappaleen. Soolo on yksi rockhistorian arvostetuimmista ja Guitar Worldin äänestyksessä se on päässyt neljänneksi. Minun listallani se on ykkösenä – ainakin tällä hetkellä.

Ajatuksen ontosta maapallosta esitti ensimmäisenä jo 1600-luvulla elänyt maineikas tähtitieteilijä Edmont Halley, jonka löytämä komeetta ohittaa auringon ja näkyy meille maapallon ihmisille 76 vuoden välein. Maan kuoren alle jäävä ontto tila muodostui hänen mielestään kolmesta sisäkkäisestä kuoresta, joilla on oma ilmakehä ja magneettikenttä. Ne liikkuvat myös hieman eri nopeuksilla. Halleyn keksintö oli myös nestetäytteinen kompassi, joten kyseessä on ihan vakavasti otettava tiedemies, joka vain sattui elämään luonnontieteiden esiinmarssin ensimmäistä vuosisataa ja oli luonnollisesti aikansa tieteellisen maailmankuvan vanki. Halleyn ajatusten taustalla oli kompassimittausten epäsäännöllisyydet. Lisätodiste onton Maan puolesta hänen mielestään oli Englannissa vuonna 1716 nähdyt voimakkaat revontulet. Halley päätteli tämän ilmiön johtuvan siitä, että sisempien maailmojen ilmaa suodattui meidän maailmaamme napojen kautta. Vaikka maapallomme olikin jo kartoitettu jo melko perusteellisesti tuohon aikaan, niin napa-alueet olivat vielä täysin tutkimatonta seutua. Eli sinne oli siinä vaiheessa hyvä sijoittaa miehenmentävät aukot, josta pääsi Telluksen sisään.

Samaan aikaan elänyt Isaac Newton oli myös tietoinen teoriasta, mutta hänen painovoima- ja liikelakinsa eivät tukeneet ajatusta. Hän osoitti melko vakuuttavasti, että ontto maapallo romahtaisi painovoiman vaikutuksesta kasaan. Tämä ei kuitenkaan kaikkia vakuuttanut ja ajatus ontosta maapallosta jatkoi omaa elämäänsä, jopa tähän päivään saakka. Myös Hitlerin kerrotaan löytäneen todisteita maapallon onttoudesta ja eräs salaliittoteoria jopa väittää, että hän olisi paennut sinne etelänavalla olevan luolan kautta. Mukaan hän olisi ottanut joukon tutkijoita ja 2000 puhdasrotuista arjalaista. Tämä saattaa myös mielestäni selittää ufo-ilmiön, joka olisi näin ollen natsisaksan tiedemiesten puhdetöitä. Kuten kaikki muistavat alaluokilta, niin he kehittelivät Hitlerin valtakaudella kaasukammioiden ohella myös lautasen muotoista lentävää ilma-alusta. Kaikki sopii ajallisesti myös loistavasti yhteen, kun muistamme, että ensimmäisen lentävän kiekon näki amerikkalainen yksityislentäjä Kenneth Arnold kesäkuussa 1947. Tämä jälkimmäinen yhteenveto on omani, joten otan siitä kaiken kunnian.

Tähän tarinaan sisältyy myös pari muuta henkilöä, joilla on ollut merkittävä rooli onton maapallon todisteluketjussa. Ensimmäinen näistä on 1800-luvun alkupuolella vaikuttanut Yhdysvaltojen armeijan upseeri Cleves Symmes Jr. joka oli kiinnostunut tuosta teoriasta jo lapsuudessa. Vuosien kartuttua hän kirjoitti aiheesta myös kirjan. Uutta hänen väitteissään oli se, että Maan sisään pääsi molempien napojen kautta ja nämä navat olivat toisiinsa yhteydessä. Kun lähti pohjoisnavalta ja tassutteli noin 13 000 kilometriä, niin pääsi etelänavalle. Hän piti kirjan saaman hyvän vastaanoton tukemana suosittuja esitelmiä. Jos yleisön joukosta löytyi joku epäileväinen, niin hän otti todisteeksi linnut, jotka lensivät kohti pohjoista ja eivätkä palanneet enää koskaan takaisin. Vankkumaton todisteluketju sai vahvistuksen myös Siperian, Norjan ja Islannin rannikoille ajelehtivista trooppisista ajopuista. Ja kun merimiehet vielä kertoivat kuinka sää muuttui leppeämmäksi heidän lähestyessään napa-alueita, niin epäilylle ei tainnut jäädä paljon tilaa.

Toinen näistä onton maapallon puolestapuhujista oli lehtikustantaja, luennoitsija, kirjailija ja tutkimusmatkailija Jeremiah N. Reynolds, joka oli varmaankin valinnut paikan Symmesin luennon eturiviltä. Hän järjesti vuonna 1829 retkikunnan Etelämantereelle. Vaikka matkan tarkoitus oli tutkia aluetta laajemminkin, niin yksi sen päämääristä oli löytää noin 2200 kilometriä halkaisijaltaan oleva aukko maan alle. Kaikesta huolimatta jäinen ja kylmä maisema ei muuttunut lainkaan leudommaksi, vaikka priki Annawan ponnisteli hyvin lähelle kahdeksatta leveysastetta. Tämä epäonnistunut yritys ei luonnollisestikaan saanut häntä epäilemään vaalimaansa teoriaa, sillä hänen tiedetään uskoneen siihen kuolemaansa asti.

Tähän tarinaan nivoutuu myös maineikas kirjailija Jules Verne, jonka nuortenkirja ”Matka Maan keskipisteeseen” sai ideansa edellä mainittujen henkilöiden kertomuksista. Samoin Edgar Allan Poen romaani ”Arthur Gordon Pymin selonteko” ammensi samasta lähteestä. Myöskään Melvillen ”Valkoista valasta” ei ehkä olisi koskaan kirjoitettu, jos hän ei olisi lukenut Jeremiah N. Reynoldsin kirjaa ”Mocha Dick eli Tyynenmeren valkoinen valas”. Kirjan aihe oli noukittu hänen kokemuksistaan.

Mutta laskeudutaan vielä yksi kerros huuhaan värikkääseen ja rajattomaan maailmaan. Hurjin väite Maapallon sisäisestä maailmasta kuultiin vuonna 1869, kun yhdysvaltalainen fyysikko Cyrus Teedin vintti meni pimeäksi hänen tehdessään kokeita sähköllä. Herättyään, hän oli vakuuttunut, että maailma sijaitsee Maan sisäpuolella ja aurinko keskellä. Tästähän syntyi sutjakkaasti uusi lahko, joka sai nimekseen Koresh. Lahkon kannattajat perustivat jopa myös oman kaupungin Floridaan. Kukoistusta riitti muutaman vuoden 1900-luvun alkupuolella. Lahko kehitti erinäisiä topografisia mittalaitteita, joten tiedemiehen taivaallinen näky toi myös oman panoksensa sovellettuun tieteeseen. Lahko näivettyi, kun Cyrus Teed kuoli vuonna 1908. Tätä outoa episodia olisi tuskin tapahtunut, jos jo aiemmin esitetty ajatus ontosta maapallosta ei olisi ollut yleisesti tiedossa.

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka ovat ”oivaltaneet”, että rajattoman mielikuvituksen varaan voi rakentaa niin kestäviä ajatusrakennelmia, että niitä ei rikota millään työkalulla. Tuossa ajattelussahan on sellaista määrätietoisuutta ja uskon varmuutta, että soisi jopa taivaanisän ottavan sen huomioon, kun marssittaa meidät lopullisesti kahteen riviin. Ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, niin todellisen uskon ei tarvitse sisältää älykkäitä liitännäisiä, vaan jämäkkä ja määrätietoinen ote riittää. Tämä kuulostaa näin vaalien alla aivan kuin persujen vaaliohjelmalta, mutta en ota siihen kuitenkaan enempää kantaa. Minua ei yleensäkään politiikka kiinnosta, paitsi silloin, kun siinä on mukana riittävän paljon faktoina tarjottavaa mielikuvitusta ja niiden edustajat astuvan oman arvomaailmani herkille varpaille.