Kategoria: Yleinen

En tarjoa eturivin paikkaa Teslalle, vaikka sillä on ollutkin tärkeä rooli sähköauton kehityksessä. Teslan ensimmäinen automalli oli Tesla Roadster, jota valmistettiin vuosina 2008–2012. Kokonaan oma malli oli Model S, joka julkaistiin vuonna 2012. Tuossa eturivissä ei ole tilaa edes kotimaiselle Finnvan-merkkiselle autolle, joka oli Postin testikäytössä 1980-luvun loppupuolella. Tämän kokeilun jälkeen postilaitos otti käyttöön Subarun pohjalle rakennetun suomalaisen Elcat-sähköauton. Niitä oli käytössä muutama kymmenen. Sekin oli epäonnistunut ratkaisu, koska siitä puuttui esimerkiksi jarrutusenergian talteenotto ja akut olivat suuret ja painavat.

Kun rapistelemme sähköauton kehityksestä kertovia historian lehtiä, niin päädymme lopulta Euroopan kiehtovimman maiseman pariin. Tuota maisemaa voi käydä ihailemassa Skotlannissa. Ehkä tuo ympäristö on innoittanut, sillä Skotlannissa on elänyt moni arvostettu keksijä. Tunnetuimpia heistä lienee kaikille tuttu James Watt. No, jos tarkkoja ollaan, niin sen alkeellisen höyrykoneen version keksi Thomas Newcomen jo vuonna 1712. Toki hänkin oli Skotlannista. Watt lisäsi Thomaksen hörykoneeseen lauhduttimen ja sai näin nostettua sen hyötysuhteen uusiin lukemiin. Tähän listaan voisin myös lisätä penisilliinin keksijän Alexander Flemingin ja Graham Bellin, jota pidetään puhelimen synnyttäjänä. Autoilun ja pyöräilyn historiaan liittyy nimi John Boyd Dunlop, joka kehitti ilmarenkaan 1800-luvun loppupuolella, kun hänen poikansa valitti, että pyöräily voisi olla vähemmän täristävää. Metallivanne puristettuna puuvanteen päälle, ei varmaan ollut se pehmein tapa liikkua fillarilla sen aikaisilla teillä. Skotlanti on todellakin ollut eturivissä, kun puhutaan keksinnöistä. Skotlannin nummien kätköistä on ilmestynyt satoja pelle pelottomia, joiden alustavat ideat vaikuttavat vielä nykyäänkin, vaikka ovatkin rikastuneet matkan varrella.

Iso Britannia ja Ranska olivat niitä maita Euroopassa, joissa sähköauton kehitys kulki etunenässä. Yhdysvalloilla oli myös tärkeä rooli, mutta se tuli mukaan hieman myöhemmin. Mutta kuka sen ensimmäisen sähköauton sitten rakensi? Sen kunnian on saanut Skotlantilainen Robert Anderson, joka oivalsi 1830-luvulla, että Alessandro Voltan vuonna 1800 keksimä patteri ja amerikkalaisen Thomas Davenportin kehittämästä sähkömoottorista, voidaan rakentaa liikkuvat kärryt. Jos viilaillaan faktoja, niin sähkömoottorin toki keksi jo vuonna 1828 unkarilainen luonnontieteilijä, fyysikko, benediktiinimunkki ja opettaja Ányos Jedlik. Jedlik rakensi myös toimivan pienoismallin, jota liikutti hänen kehittämänsä sähkömoottori. Aiemmin mainittu Davenport on saanut kunnian, koska hän kehitti sähkömoottorin niin luotettavaksi, että se mahdollisti sen kaupallisen hyödyntämisen.  

Näin Tellus sai pinnalleen ensimmäisen sähköauton, jota voisimme aivan rehellisesti kutsua ”hevosettomaksi vaunuksi”.  Se ei kieltämättä ollut kovinkaan tehokas vaihtoehto kauran voimalla kulkevalle hännän heiluttajalle. Ensimmäiset akut eivät olleet ladattavia, joten ne piti vaihtaa muutaman kilometrin jälkeen uuteen. Taisi olla kallista ja hankalaa tuo matkanteko. Sen ajan potkupyörälläkin taival taisi taittua sujuvammin. Ei siis ihme, että sen aikakauden sähköautoa ei saanut vielä ostaa autoliikkeestä. Tuota mahdollisuutta saatiin odottaa vuosisadan loppupuolelle. ”Hevosettomien kärryjen” rakentelu jäi vielä muutamien vuosikymmenten ajaksi harrastelijoiden iltapuhdenäytteiksi.

Sähköauton kehitys sai uuttaa virtaa, kun 1800-luvun puolivälin jälkeen ilmestyi ranskalaisen fyysikon Gaston Plante kehittämä lyijyakku. Tämä oli yksi tärkeimmistä kohdista sähköauton historiassa, sillä se mahdollisti sen kehittämisen kaupalliseksi tuotteeksi.

Mutta otetaan tässä vaiheessa höyryauto myös kolmikkoon mukaan, sillä se oli tuolla vuosisadalla hyvin yleinen kulkuneuvo liikenteessä. Sen yllättävän vahva suosio ylsi jopa 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tilaston mukaan vuonna 1900 Yhdysvalloissa uutena rekisteröidyistä autoista 40 prosenttia oli höyrykäyttöisiä, sähköllä toimivia oli 38 prosenttia ja loput 22 prosenttia oli polttomoottoriautoja.

Sähköauton suosion taustalla oli sen käytön vaivattomuus. Se ei saastuttanut ja se oli heti ajokunnossa, kun kytki virran päälle. Ensimmäisten polttomoottoriajoneuvojen riesana oli pakokaasut, meluisuus, vaihteiden vaivalloinen käyttö ja käynnistäminen. Höyryautokaan ei pystynyt kilpailemaan myöskään käytettävyydessä sähköauton kanssa. Sen ajokuntoon saaminen vaati aikaa ja tuohon odotteluun meni kylmällä säällä, erään arvion mukaan, jopa 45 minuuttia. Pidempi reissu vaati myös jatkuvaa veden lisäämistä. Ei siis ihme, että New Yorkin katukuvassa sähkökäyttöiset taksit olivat vuosisadan vaihteessa yleisin näky.

Kilpailuasetelma sähkö- höyry- ja polttomoottoriautojen välillä kääntyi pikkuhiljaa kuitenkin jälkimmäisen eduksi. Ja viimeistään 1930-luvulla se oli myyntimäärissä tämän ryhmän ykkönen. Sähköauton hautasi lopullisesti T-Ford, joka lapioi kuopan päälle sen verran maata, että seuraavan kerran kuulemme sähköautosta vasta 1960-luvulla. Suurin syy kilpailuasetelman muuttumiseen oli lähinnä sähköautojen akkujen kapasiteetti, sillä se ei riittänyt kuin lähinnä kaupunkiajoon. Sähköautot olivat hinnaltaan myös kalliimpia kuin kilpailijat. Samaan aikaan polttomoottoriautoja vaivannut käytön hankaluus myös helpottui. Käynnistäminen veivillä ei ollut enää arkipäivää, sillä viimeistään 1920-luvulla oli kaikissa tehdasvalmisteisissa autoissa jo starttimoottori. Perinteinen ”kammella käyntiin”-reippailu jäi vain jatkossa varakäyttöön. Hyvä niin, sillä se vaati riuskaa otetta ja myös käynnistyskammen yllättävä takaisinpotku saattoi aiheuttaa vammoja. Kammen käyttömahdollisuus löytyi kuitenkin vielä 1960-luvulla muutamasta automallista, joista puolet tuli rajan takaa. Menovesi oli myös halpaa, ja kun tiestön kuntokin parani, niin matka anoppilaan sujui vaivattomimmin bensakoneen voimalla.

Taidekäsityksen määritelmiä on lukuisia ja ne poikkeavat toisistaan yllättävän paljon. Eräs näistä on esteettinen taidekäsitys, joka puhuu vahvasti kauneuden puolesta. Se on arvo, joka tuskin ärsyttää ketään. Jos kysytään satunnaiselta vastaantulijalta, että mistä tunnistaa hyvän maalauksen, niin useampi varmaan antaisi äänensä kauneudelle. Jos taide määriteltäisiin näin, niin pääsisimme toki eroon rujoista töistä, mutta emme kuitenkaan taiteesta. Ja miksi emme? Koska taide on niin laaja sokkelo, että sinne ei voi pujahtaa vain yhden portin kautta. Lisäksi tuo sokkelo ei näyttäydy meille kaikille edes samanlaisena. Taidekokemus on myös äärimmäisen henkilökohtainen. Meillä jokaisella on omat sensorimme. Joillakin ne ovat herkemmät ja joidenkin kohdalla enemmän tai vähemmän tukossa.  

Esteettisen taidekäsityksen lisäksi usein mainitaan myös nämä taideteoriat: Institutionaalinen, intentionaalinen, formalistinen ja tekijälähtöinen. Institutionaalisen taideteorian tai taidekäsityksen mukaan teoksen asema taiteena määrittyy sen esittämisen kautta tai museon, kriitikoiden tai muun vastaavan instituution tunnustaessa teoksen taiteeksi. Intentionaalisen taidekäsityksen mukaan teoksen asema taideteoksena määrittyy taiteilijan tarkoitusperien perusteella. Taidetta on se, mitä taiteilija taiteeksi sanoo. Tekijälähtöisen taidekäsityksen mukaan kaikki taiteilijan tekemä on taidetta, vaikka se olisi vain maalattu seinä. Formalistisessa taidekäsityksessä keskitytään teoksen muotoon ohi sisällön ja aiheen. Sommittelu, värit, muodot ja perspektiivi ovat keskeisiä käsitteitä analysoitaessa taideteosta formalistisen taidekäsityksen valossa

Nuo taidekäsitykset ovat irrallaan teoksesta, paitsi tuo formalistinen. En käsitä, miten itse taideteosta voidaan määritellä sen ulkopuolisten arvojen kautta.  

Historia tuntee neljä suurmiestä, joiden taidekäsityksissä ei ollut mitään epäselvää. Se oli tukevasti juntattu sosialismin rakentamiseen. Nämä valtiojohtajat olivat Stalin, Hitler, Mussolini ja Mao. Jokaiselle heistä valtion virallisen aatteen mukainen taide oli taidetta parhaimmillaan ja taiteen piti myös edistää aatetta. Taidetta ei voinut olla taidetta taiteen vuoksi, vaan se osa kansan valistusta. Sen piti olla myös helposti ymmärrettävää. Tämä tarkoitti realistista maalaustyyliä ja selkeitä aiheita. Erityisesti modernistinen taide kokeilevine suuntauksineen oli länsimaista hapatusta. Mussolini taisi hyväksyä muunkin kuin esittävän taiteen. Kolmen muun diktaattorin järjestelmissä vääräoppinen taide saattoi olla tekijälleen jopa hengenvaarallista.

Neuvostoliitto oli 1900-luvun alussa, jopa Euroopan mittakaavassa, modernin taiteen keskeinen paikka. Vallankumous innoitti taiteilijoita ja taide-elämä oli hyvin uudistushaluista. Mutta jo 1920-luvun puolivälissä maan poliittinen johto puuttui siihen, millaista taidetta taiteilijoiden tuli tehdä. Taide valjastettiin politiikan ja propagandan välineeksi. Hyvä taide oli monumentaalista, paatoksellista ja veistoksellista. Siihen yhdistettiin myös adjektiivit: kansanomaisuus, historiallisuus ja sankarillisuus. 1930-luvun alussa Stalinin päästyä valtaan Neuvostoliiton kulttuuripolitiikka kiristyi äärimmilleen. Taiteilijoista tuli vain marionetteja, joiden luovuus vangittiin häkkiin. Se vapautui tuosta vankilasta vasta kymmeniä vuosia myöhemmin.

Millainen on oma taidekäsitykseni? Se lähtee teoksesta, ei taiteilijasta, ei museosta tai vaikkapa maalauksen hinnasta. Minusta teoksen taide ei ilmene kohteessa, vaan siinä tavassa, miten kohde esitetään. Formalistinen taidekäsitys on varmaankin melko lähellä sitä, miten taiteen itse ymmärrän. Valokuvaajalle se on myös luonnollisesti ainoa mahdollinen lähtökohta, niin kuvatessa kuin kuvan muokkaamisessa.      

Seuraavassa blogissani yritän perustella, miksi realistiset kuvataideteokset ovat minusta enemmän dokumentointia kuin taidetta. Lähtökohtana on luonnollisesti oma käsitykseni taiteesta.       

Fillarilenkillä tulee mietiskeltyä kaikenlaista, kun tuo kammen pyöritys ei hirveämmin vaadi keskittymistä. Myönnän toki, että jonkin verran täytyy tähyillä etuviistoon. Eräällä lenkillä kysyin itseltäni, että mitä populaarimusiikin levyjä valitsisin, jos joutuisin olemaan vuoden verran autiolla saarella. Ajatus vaikutti äkkiseltään kiehtovalta, koska pidän yksinäisyydestä. Todellisuudessa alkaisin jo muutaman viikon päästä tassutella kärsimättömänä rannalla ja tähyillä harmaan meren päältä edes jonkinlaista merkkiä lähestyvästä laivasta.  

Montako albumia valitsen mukaani? Päädyin lopulta kymmeneen. Eihän tuo paljoa ole eli niitä saan soitella yhä uudelleen, kun rakkaaksi tullut striimipalvelu jää taivaanrannan taakse. Aloitan reppuni täyttämisen Beatlesistä. Sujautan sen sisuksiin bändiltä myöhäiskauden klassikon, jolla oli erittäin persoonallinen nimi: Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Tämä albumi ei taida kaivata enempää kommentointia.

Ennen Beatlesia elämässäni oli The Shadows, joten valitsen jonkun hitti-kokoelman, joka pitää varmasti sisällään tuon Hank Marvinin huikean Apache-kappaleen. Eiköhän sen vetovoima riittäisi kiskomaan minua vielä jonkin matkaa eteenpäin, vaikka koti-ikävä alkaisi jossain vaiheessa vaivaamaan.

Siirryn seuraavaksi rockin ja Jimi Hendrixin pariin. Tältä kitaristilta valitsen kokoelman, josta löytyy tuo huikea All Along The Watchtower, joka on alkujaan Dylanin kädestä lähtenyt. Mutta Jimi lataa tuohon biisiin niin paljon lisää särmää, että Bob-paran versio kuulostaa vanhalta tahralta eteisen matolla. Dylania Jimin versio taisi kuitenkin miellyttää, sillä hän antoi positiivisen palautteen kitaralegendan raisummalle esitykselle. Mutta tuolta mestarien mestarilta pakkaan reppuuni kuitenkin The Desire-albumin, josta taisin aloittaa tutustumisen Dylanin tuotantoon. Valinta olisi toki voinut olla mikä tahansa muu tuolta ikonilta, joka on yksi niistä populaarimusiikin suurimmista.

No, pakkohan mukaan on vielä saatava joku Jethro Tullin albumi. Suosikiltani otan mukaan Heavy Horses-levyn, jonka nimikappaletta en voi kuunnella samaan aikaan, kun mittaan verenpainettani. Ian Andersonilla taisi olla hevostila tuohon aikaan, joten sieltä ehkä on lähtöisin tuon kappaleen idea. Rock-osastolle mahdutan vielä jonkun Dire Straitsin kokoelman. Se on niin soljuvaa tuo Mark Knoflerin kitarointi, että eihän tuota voi poiskaan jättää.

Vielä olisi tilaa muutamalle albumille. Freddie Mercury ja Queen oli yhdistelmä, jonka musiikkiin heräilin vasta myöhemmin. Ensimmäinen kosketus tuohon yhtyeeseen oli A Night at the Opera-albumi, joka on edelleen yksi niistä unohtumattomimmista levyistä. Ja jos tuo viitisen vuotta sitten julkaistu elokuva yhtyeestä on jäänyt väliin, niin tuo aukko kannattaa toki paikata, mikäli bändin musiikki kiinnostaa edes hitusen verran.  

Rauhoitellaan menoa ja valitsen tähän kohtaan Mike Oldfieldin Tubural Bells -albumin, joka tuntuu kestävän edelleen kuuntelua ilman suurempaa särmien hioutumista. Hetkittäin hieman tylsää toistoa, mutta jollain tapaa kokonaisuutena kuitenkin kiehtovaa. Melkoinen multi-instrumentalisti tämä Oldfield.   

Viimeisenä rock-osiossani on Pink Floydin Wall-albumi, joka sisältää käsittämättömän hienon kitarasoolon. Tuon maittavan herkun tarjoilee David Gilmoure ja kappale on tietenkin Comfortably Numb. Levyhän on hieno kokonaisuus, joten sen arvo ei suinkaan lepää Gilmouren kitaran varassa.  

Jazzille omistan kaksi levyä.  Ensimmäinen on Miles Davisin Kind of Blue. Kiinnostus tuohon genreen syntyi fuusiojazzin kautta. Stanley Clark ja Billy Cobham naputtivat nuotit tukevasti kohdilleen, kun kuuntelin heitä teini-iässä kaverini yläkerrassa. Toivottavasti hänen vanhempansa, jotka asuivat alakerrassa, pitivät myös näistä suosikeistamme;). Clarkin ja Cobhamin meluisa tuotanto pilaisi täydellisesti saaren rauhan, joten jätän heidän hengentuotteensa suosiolla kotiin. Valitsen Weather Reportin Tale Spinning-albumin, josta muistaakseni vaimonikin piti. Ja se onkin jo melkoinen suositus.

Kun katselen valintojani, niin se vaikuttaa köykäiseltä pintaraapaisulta. Listaan olisi helppo lisätä kymmeniä suosikkejani lisää, mutta ehkä nuo yksinäiset illat nuotion ääressä saavat jo näistäkin vaihtoehdoista sopivaa lohtua.

Kun selviän kotiin tältä saarireissulta, niin alan melko pian valitsemaan levyjä seuraavalle reissulle. Nyt vaihdan genreä ja kelpuutan mukaani vain klassista musiikkia.

Oma kosketukseni klassiseen musiikkiin tapahtui muutama kymmenen vuotta sitten, kun esitin kaverilleni kysymyksen: Mitä levyä suosittelet, kun haluaisin tutustua klassiseen musiikkiin? Mikä voisi olla niin helppo kappale lähestyä, että se avaisi sen verran aukkoa turvallisen ja tuttuun seinääni, että voisin pujahtaa siitä sisään kolhimatta oven pieliä ja olkapäitäni. Ystäväni kuunteli lähinnä klassista ja kävi säännöllisesti konserteissa, joten hän oli sillä hetkellä paras kohde kysymykselleni. Hänen valintansa meikäläiselle rockin kuluttajalle oli selkeä: Aloita Tšaikovskin viulukonsertosta. Minäkö sähkökitaran ääneen hullaantunut rokkari kuuntelisin viulua? Tuo kynnys tuntui kohtuuttoman korkealta. Päätin kuitenkin noudattaa ohjetta ja lainasin lähtiessäni kaveriltani levyn, joka oli todellakin sukellus ihan uuteen äänimaailmaan. Se polskahdus kannatti ja olen siitä edelleen kiitollinen. Mutta tarina on vielä kesken, joten siirrytään siihen työläämpään osioon. Seuraavan oli vuorossa sitkeä sisäänajo. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin jo valmis luovuttamaan. Viulun ääni ei vain tuntunut kotoiselta, se suorastaan raapi herkimpiä sisäkalujani. En kuitenkaan antanut periksi, vaan soitin lainaksi saamaani viulukonserttoa yhä uudelleen ja uudelleen. Jossain vaiheessa totesin, että tämähän on hyvin melodista musiikkia. Ja eihän tuo viulun äänikään enää niin pahalta tuntunut. Kaverini valinta oli hyvin harkittu. Toki myönnän, että viulumusiikin jälkeen oli pakko jossain vaiheessa kuunnella Jimi Hendrixin All Along the Watchtower tai Stevie Ray Vaughanin Texas Flood – ja todella kovaa.
Oivalsin samalla, kun tutustuin klassiseen musiikkiin, että pitäminen vaatii oppimista ja tutuksi tulemista. Lopulta minusta tuli myös ”Tšaikovski-fani”, vaikka pitkät hiukseni ehkä viestivät tuohon aikaan ihan muuta. Ihastuin viulukonserton jälkeen seuraavaksi Tšaikovskin viidenteen sinfoniaan ja ensimmäiseen pianokonserttoon, joka alkaa niin juhlavasti, että Beethovenkin voisi olla siitä jopa aavistuksen verran kateellinen.

Jos itse joutuisin antamaan vastaavan suosituksen kanssakulkijalleni, niin ehdottaisin Sibeliuksen viulukonserttoa. Siinä on vielä enemmän tunnetta mukana kuin Tšaikovskin konsertossa. Ja sinfoniamusiikin maailmaan uppoutuu parhaiten, kun antaa Sibeliuksen toisen sinfonian viedä mukanaan. Näen mielessäni, tuota orkesterikappaletta kuunnellessani, kuinka Sibelius seisoo jykevänä hahmona Ainolan pihalla ja katselee muuttolintujen ylilentoa. Näin hän itse kuvaili näitä kevään ja syksyn tapahtumia: ”Näin tänään 16 joutsenta. Suurimpia elämyksiäni!! Herra jumala sitä kauneutta”.  

Jos pianon ääni ei ahdista, niin Debussy:n Claire de Lune on jotain niin käsittämätön kaunista, että siitä on jopa liian helppo aloittaa. Lisztin Liebestraums ja La Campanella kuuluvat myös tuohon osastoon. Unohdinko Beethoven? No, lisätään vielä Für Elise. Jos puolen tunnin korvamato ei kuulosta kohtuuttoman pitkältä, niin suosittelen vielä Lisztin rokkaavaa B-molli pianosonaattia.  

Rakkauteni kamarimusiikkiin syntyi vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta se on toisen blogin aihe. Samoin se, miten opin pitämään myös oopperasta, vaikka se ottikin koville.   

Klassiseen tutustuminen on nykyään helppoa striimipalveluiden kautta. Itse käytän maksullista Qobuzia, jonka tarjonta on todella laaja. Tuo palvelu täyttää myös vaativan rockin, popin ja jazzin ystävän toiveet. Hifistitkin hinkkaavat kouriaan tyytyväisinä, sillä verkosta soljuva musiikki on pakkaamatonta, joten se vastaa vähintään äänellisesti CD-levyn tasoa. Maksaahan tuo jonkin verran, mutta minusta eurojen ja nautintojen balanssi on sopivasti tasapainossa.  

Netistä löytyy videoituja klassisen musiikin konsertteja yllättävän paljon. Pohjoismaat ja muu Eurooppa ovat hyvin edustettuina. Aloitan ilmaisilla palveluilla:

Browse – Live from Orchestra Hall (vhx.tv)

Gothenburg Symphony (gso.se)

Bergen Filharmoniske Orkester (harmonien.no)

Home – Concertgebouworkest

ARTE, the European culture TV channel, free and on demand

The Saint Paul Chamber Orchestra (thespco.org)

Home – Concertgebouworkest

OperaVision | Watch opera for free

Concerts in Stockholm | Konserthuset Stockholm

Youtube on myös hyvä paikka etsiä konsertteja.

Ja jatketaan maksullisilla:

The world’s leading classical music channel | medici.tv

Concerts | Digital Concert Hall

1880-luvulla ilmestyi ns. turvapyörä, joka muistutti melko paljon nykyistä fillaria. Se oli samalla ensimmäinen pyörämalli, jonka naiset kokivat omakseen. Tuolla kaksipyöräisellä oli myös melkoinen vaikutus naisten vapautumiselle. Se alkoi 1800-luvun lopulla, kun sääty-yhteiskunta alkoi murentua. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja manner-Euroopassa uudistusmieliset feministit tekivät polkupyörästä muuttuvien arvojen ja vastarinnan symbolin. Pyöräily tarjosi naisille uudenlaista vapautta ja itsenäisyyttä, kun se samalla murskasi myytin naisten heiveröisyydestä. Se myös vauhditti luopumista epäkäytännöllisistä viktoriaanisen ajan asuista, jotka yllä oli mahdotonta nousta pyörän selkään, saati sitten ajaa sillä. Naispyöräilijät ottivat käyttöön tavallisimmin pussihousut, joista yhdessä itse pyörän kanssa tuli pian uuden naiseuden symboli.

Kun on kysymys miesten hellimistä arvoista, niin naisten pyöräilyharrastuksen alkumetrit eivät olleet suinkaan helpot. Aikakautensa ”some” otti naisten pyöräilystä kaiken irti. Ja se irtiotto oli lähinnä naureskelua ja irvailua. Näin jälkikäteen voisi puhua myös moraalisesta paniikista. Naisten pussihousut olivat suora reitti helvettiin. Sukupuolet sotkettiin tavalla, joka ei ollut kirkkoisien mieleen. Näin naisten uuden harrastuksen koki Chicagossa asuva pastori Thomas B. Gregory: ” Pyöräily uhkaa mielen tasapainoa. Pyöräily uhkaa terveyttä. Se aiheuttaa sydäntauteja, munuaisvaivoja, tuberkuloosia ja monenlaisia hermostollisia häiriöitä. Se uhkaa kodin perinteisiä arvoja ja särkee ja tuhoaa koteja. Lapset sysätään kadulle tai jätetään yksin kotiin selviytymään omin päin isän ja äidin lähtiessä pyöräretkilleen. Se uhkaa moraalia. Naisista tulee röyhkeitä, ja kun nainen luopuu vaatimattomuudesta, jonka kaikkivaltias on hänen osakseen varannut, hän joutuu kaltevalle pinnalle. Kukaan ei tiedä, mitä nainen saattaa tehdä, jos tämä kerran luopuu naiseudestaan. Polkupyörä johtaa ikuiseen kadotukseen monet nuoret miehet ja naiset, jotka muutoin olisivat saattaneet pelastua.”

Lääketieteellisillä julkaisuilla oli myös sanansa sanottavana: ”Arvoisa veljeskunta, tunnen, että minun on puhuttava tästä asiasta selvin sanoin ja avoimesti. Eikö meillä muka ole jo nyt tarpeeksi seksuaalisuuteen liittyviä ongelmia ilman, että avaisimme Pandoran lippaan ja vetäisimme sieltä esiin polkupyörän? On hirvittävää ajatella, että nuoren, puhtaan tytön ensimmäinen seksuaalinen kokemus olisi hänen ensimmäinen pyöräretkensä. Jumala varjelkoon tyttöjämme ja pitäköön heidät puhtaina ja hyveellisinä!”

Naisten pyöräily päätyi jopa oikeusaleihin: ” Chris Heller on jättänyt perheasioiden tuomioistuimeen kanteen, jolla hakee avioeroa vaimostaan. Hän vetoaa törkeään heitteillejättöön perustellen väitettään sillä, että puoliso kieltäytyy tekemästä kotitöitä ja valmistamasta aterioita. Hän kertoo vaimonsa olevan polkupyörämanian uhri, joka viettää kaiken aikansa pyöräillen epämääräisen aineksen seurassa.”

Tähän vielä toinen tapaus: ”Rouva Cleating väittää, että hänen ollessaan viime keskiviikkona palaamassa pyöräretkeltä aviomies ryntäsi ulos talosta ja kiskoi hänet pyörän selästä niin kovakouraisesti, että hänen kirkkaanpunaiset pussihousunsa repesivät riekaleiksi. Hänen paettuaan kirkuen sisälle taloon herra Cleating haki kirveen ja murjoi polkupyörän väänneltyjen tankojen, viilleltyjen kumien ja metalliromun sekasotkuksi. Pussihousut eivät enää kelpaa käyttöön, mutta ne esitetään todisteena tuomioistuimessa.”

Lopulta tämä maskuliininen maailma antoi naisille hieman periksi. Nuo 1800-luvun loppupuolen käsittämättömät asenteet haudattiin viimeistään 1900-luvun alkupuolella pohjattomaan kuiluun, jonne kukaan ei varmaankaan halua enää kurkistaa. Nainen sai lopultakin valita asunsa ja ajella fillarilla, vaikka ihan vain huvikseen. Alku se oli tämäkin, vaikka edessä oli vielä melkoisesti työtä matkalla sukupuolten tasa-arvoisuuteen. Ja sitä kurottavaa löytyy vielä tästäkin ajasta.

Sain eräältä lukijalta mielenkiintoisen kuvan ja siihen liittyvän kommentin:

Tuo lupapaperi herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. On outoa, jos tuo olisi ollut vuonna 1914 normaalitilanne, kun naiset olivat jo saaneet kahdeksan vuotta aiemmin äänioikeuden. Joten naisten emansipaatio on täytynyt olla tässä maassa tuohon aikaan jo melko pitkällä, vaikka varsinainen naisten pyöräilyn läpimurto tapahtuikin vasta 1920-1930-luvulla. No, ehkä maaseudulla asenteet olivat hieman toisenlaiset kuin asutuskeskuksissa. Vai olisiko ollut ripaus huumoria taustalla?

Lainaus eräästä artikkelista: ”1800-luvun lopun pyöräilymuotiin ottivat osaa varakkaiden kaupunkilaismiesten lisäksi myös varakkaat kaupunkilaisnaiset. Pyöräileviä neitejä nähtiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä myös maaseudulla, vaikka miesten pyöräily oli huomattavasti naisia yleisempää. Sukupuolierot alkoivat pyöränomistuksessa tasaantua 1920-luvulla, kun pyöränomistaminen alkoi yleistyä Suomen maaseudulla.”

Lainaukset: Jody Rosen: Pyöräilyn lumo ja sen historia  

Kirjastotoiminta alkoi Riihimäellä vuonna 1884, kun Rautatien kouluun perustettiin noin 100 kirjaa käsittävä kirjasto. Sen jälkeen se on muuttanut muutaman kerran ja nykyinen kaupunginkirjasto aloitti toimintansa 1986.

En muista missä iässä sain kirjastokortin, mutta se oli varmaan yksi elämäni hienoimmista hetkistä. Muistan vieläkin leimauskoneen rusahtavan äänen, kun virkailija paukautti sillä kirjan takakannen selkämyksestä löytyvälle kortille eräpäivän. Olin varmaan riemuissani, kun kannoin noita huolellisesti valittuja kirjoja repussani parin kilometrin kotimatkan. Avatessani kirjan, tiesin pääseväni mukaan seikkailuun, jossa en ollut koskaan sivustakatsoja. Eläydyin nuortenromaanien maailmaan niin syvälle, että tärkeät yöunet taisivat jäädä usein vajaiksi. En vain malttanut päästää kirjaa käsistäni ja odottaa seuraavaan päivään, jotta saisin tietää miten tarina jatkuu. Äitini myös muisti säännöllisesti varoittaa, että menetän näköni, kun luen niin paljon. Tuota sivujen kääntelyä on jatkunut sen jälkeen vielä reilusti yli viisikymmentä vuotta ja näkökin on edelleen tallella. Kas kummaa, äidit eivät olekaan aina oikeassa. 

Muistan, että kun astuin kirjaston ulko-ovesta sisään, niin parin metrin päässä edessäni oli hyllykkö, joka oli omistettu filosofialle. Kirjastoluokitus alkaa edelleen tästä, yleisteosten jälkeen. Katseeni ohjautui säännöllisesti seitsemänosaiseen Platonin teoksiin. Niiden siistit selkämykset olivat kuin saavuttamaton unelma, jonka lahkeessa roikuin sitkeästi kiinni. En muista oliko tuo Kreikan kuuluisin filosofi edes millään lailla tuttu. Ehkä filosofien nimiä oli käyty historian tunneilla lävitse jo kansakoulussa. Platon ei tainnut kiinnostaa muita kävijöitä, koska rivi näytti aina yhtä koskemattomalta, kun satuin vilkaisemaan sitä kirjastossa käydessäni. Otin silloin tällöin yhden noista kirjoista käteeni, selailin sitä ja laitoin sen takaisin omalle paikalleen. Tiesin, että sen aika tulisi myöhemmin.  

Lukeminen on ainoa harrastukseni, joka on jatkunut yhtäjaksoisesti koko ikäni. Liikunnassa oli noin kymmenen vuoden tauko, valokuvauksessa myös vuosien mittainen. Ja se olisi venynyt paljon pidemmäksi, ilman digikuvauksen tuloa. Toki kaunokirjallisuus on saanut väistyä tietopuolisen tekstin tieltä. En edes muista, koska luin viimeksi jonkun romaanin. Myönnän toki, että kaunokirjallisuudella on oma arvonsa ja sen lukemiselle pitäisi varata enemmän aikaa arjessa. Onneksi en ole kuitenkaan kadottanut ikääntyessäni lapsenomaista uteliaisuuttani. Uskon, että tietopuolinen kirjallisuus antaa enemmän palikoita maailmankuvan rakentamiseen kuin kaunokirjallisuus. Lapsuudesta on myös jäänyt tuo jännittävä tunne, jonka koen edelleen avatessani ensimmäistä kertaa uuden kirjan.

Kirjaston ovea kulutan nykyään harvemmin, sillä olen siirtynyt lähinnä e-kirjojen pariin. Pieni tabletti toimii lukualustana. Luen selälläni maaten, joten se on huomattavasti kevyempi pitää kädessä, kuin perinteinen kirja. Toki kaikkia kirjoja ei saa digimuodossa, joten poikkean edelleen silloin tällöin kirjastossa. Onhan tuo kirjoille pyhitetty valtakunta kiehtova miljöö, jossa liikuskelen mielelläni. Samalla muistan harmitella sitä, että en koskaan ehdi lukea kaikkia kiinnostavia kirjoja, vaikka noukkisin vain ne parhaat päältä.  

Englanninkielisiä kirjoja luen Scribd-palvelun kautta. Sen valikoima on todella laaja, sisältäen myös paljon lehtiä ja podcasteja. Maksan tuosta mielelläni kymmenen euroa kuussa. Vaihtoehtona sille on lähinnä Perlego, joka on suunnattu enemmän opiskelijoille. Amazon myös tarjoaa Kindle Unlimited-palvelua, jonka lainausalueeseen Suomi ei tällä hetkellä kuulu.

https://www.scribd.com

https://www.perlego.com

Vinyylilevyt tulivat markkinoille 1940-luvun loppupuolella ja samalla syntyi levykansitaide. LP-levyjen edeltäjät, savikiekot, oli pakattu ruskeaan voimapaperiin, joten visuaalinen muutos oli melkoinen. Vuonna 1980-luvulla ilmestyi CD-levy markkinoille ja kansikuvalle jäi jatkossa huomattavasti vähemmän tilaa. Nykyään kuunnellaan musiikkia lähinnä suoratoistopalvelujen kautta. Kansikuvia voidaan katsella tietokoneen tai tabletin näytön kokoisena eli tavallaan palataan kuvakoossa takaisin vinyylikauteen. Ehkä tämä luo uusia haasteita kansikuvataiteilijoille.    

LP-levyjen kannet tarjosivat aikoinaan riittävästi tilaa luovuudelle, jonka ensisijainen rooli on potkia kiusalliset raja-aidat nurin. Ja kyllä niitä potkittiinkin. Muistan omasta nuoruudestani, että kansia tuli pyöriteltyä käsissä joskus melko pitkäänkin. Taisin hätkähtää, kun näin The Who-yhtyeen levyn kannen, jossa koko bändi oli oikaissut keikkabussista kuselle. Kyllähän tuo silloin kieltämättä oudostutti, mutta tuskin enää. Pink Floydin The Dark Side of The Moon-kiekon kansitaide taisi vaatia tutkistelua pidempäänkin. Tyylikkäästi toteutettu prisma, joka hajottaa valoa väreiksi. Luin jostain, että jokaisella värillä on myös erityinen merkitys. Pelkistetyn kaunis kansi.  

Rollarit eivät saaneet minusta innokasta fania. Se hävisi kymmenen nolla Beatleseille, joiden musiikki kolahtaa edelleen. Se on vain maailman paras yhtye. Ja heillä on myös tuo loistava kansi, jossa koko nelikko ylittää kadun suojatietä pitkin. Hieno idea, jota ei menneet vuosikymmenet ole lainkaan haalistaneet. Joskus yksinkertainen oivallus vain toimii, niin kuin tämänkin levyn kohdalla.  

Entä klassinen musiikki? Kun olen käynyt niiden kansia lävitse, niin tuleen mieleen sanat pelkistys, arvostus ja konservatiivisuus. Jos klassisen musiikin pariin halutaan houkutella nuorempia kuulijoita, niin ehkä kansikuvat voisivat olla yksi elementti, joka voisi koukuttaa. Kyseessä olisi ehkä samanlainen vaikutus kuin kirjan kansissa. Värikäs ja jollain tavalla kiinnostava kuva voi saada tarttumaan teokseen herkemmin ja tutustumaan sen sisältöön.

Klassisen musiikin kansikuvat ovat helppo ryhmitellä: maisemakuva, säveltäjän kasvokuva, artisti tai artistit soittimen parissa ja vähemmistöön jäävät abstraktiset kuvat. Jazzin kuvailmaisu on jossain määrin samanlaista, mutta sieltä löytyy luovuutta rutkasti enemmän. Hienosti toteutettuja piirroskuvia käytetään todella paljon. Jazzin kansikuvataide ei häviä lainkaan rockin ja popin kansikuville. Mutta annetaan muutaman essimerkkikuvan kertoa:

Olen käynyt silloin tällöin Finlandia-talossa klassisen musiikin konsertissa. Yleensä niistä ei ole jäänyt muuta mieleen, kuin musiikki, josta on pitänyt tai sitten ei. Toki arkkitehtuurin harrastajana tuo Töölönlahden rannalle rakennettu musiikin temppeli on uljas näky, kun sen siluetin erottaa junan ikkunasta ennen asemalle saapumista. Se on todella kaunis ja sopusuhtainen rakennus. Vaikka funkkis ei ole saanut keskeistä paikkaa sydämestäni, niin antaudun toki Finlandia-talon edessä. Samoin Stadionin muotokieli saa minulta lämpimiä halauksia. Molemmathan ovat Alvar Aallon käden jälkiä. Hyvä arkkitehti on kuin kuvataiteilija, vain sillä erolla, että arkkitehtuurin työnjälki on yleensä realismia.

Joten puitteet olivat kunnossa, kun istahdin varatulle paikalleni. Ohjelmassa oli Prokofjevin viides sinfonia, jonka olin kuunnellut kotona jo aiemmin. Minusta on helpompi uppoutua teokseen, kun siitä on edes jonkinlainen muistijälki. Tätä tukee myös rakkaasti hellimäni ajatus, että pitäminen on myös oppimista. Ilman tätä uskoa, en varmaan olisi koskaan yrittänyt laajentaa musiikkimakuani klassiselle puolelle, puhumattakaan perinteisestä jazzista.

Istahdin siis paikalleni ja aloin tutkailla aulasta ottamaani lehtistä, jossa esiteltiin illan ohjelma. Hieman yllättäen vieressäni istuva mieshenkilö kääntyi puoleeni ja pyysi lainaamaan sitä. Tunsin nuo kasvot, sillä hän oli Erik Tawaststjerna, joka oli tämän maan paras Sibelius-tuntija. Hän on kirjoittanut Sibeliuksesta laajan elämänkerran, jossa on kaikkiaan viisi osaa. Eli melkoinen lukukokemus, jos haluaa kahlata ne kaikki lävitse. Itse olen onnistunut lukemaan kaksi ensimmäistä osaa. Erikillä oli kädessään muistilehtiö, johon hän teki konsertin aikana merkintöjä. En ymmärrä, kuinka perusteellinen arvio kuuntelukokemuksesta lopulta mahtoi syntyä, sillä minusta hän nukkui välillä. No, ehkä hän vain uppoutui musiikkiin;). Paras yllätys tuli konsertin loppupuolella, kun hän totesi minulle, että hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut Prokofievin viidettä sinfoniaa. Tuota viimeistä virkettä taisin mutustella melko pitkään konsertin jälkeisellä junamatkalla.

Muutama päivä sitten Hesarissa oli kirjoitus ”Pyhän juomarin legenda”, joka käsitteli Pentti Saarikosken runoutta. Artikkelin kirjoittaja antautui nuoruudessaan Saarikoski-kultille. Nyt myöhemmin, lukiessaan Saarikosken runoja, hänelle ei puhu enää suuri profeetta, vaan alkoholismin kurittama runoilija, jonka lyriikka ei olekaan niin loistokasta, miltä se tuntui nuorempana. Nyt Saarikoski näyttäytyi hänelle lyyrikkona, jonka sekoilut estivät häntä toteuttamasta kirjallista potentiaaliaan.

Olen itsekin tutustunut nuorempana Saarikosken tuotantoon. Toki en muista, miten Saarikosken runot vaikuttivat vai vaikuttivatko lainkaan. Tarkan kirjoittaman kaksiosaisen elämänkerran kahlasin myös lävitse ja jonkun Saarikosken proosateoksen. Aika Prahassa oli ainakin yksi niistä, muita en muista. Saarikoski taisi näyttäytyä minulle boheemina kirjailijana, jota kadehdin. Tiesin, että minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta pukeutua tuohon pilviä kannattelevaan kaapuun. Olin mielestäni vain tylsä postiauton kuljettaja, joka kirjoitteli vapaa-aikanaan pöytälaatikkoon. Ja kun ei alkoholikaan maistunut, niin eihän minun kirjailijan urani kovin kummoiselta näyttänyt. Saarikoski oli lähes jatkuvasti humalassa ja poltti kolme askia vahvaa vihreää norttia päivässä, mutta niinhän hyvän runoilijan pitikin tehdä.

Ensimmäisen ja ainoan kerran näin Saarikosken, kun odottelin vuoroani Akateemisen kirjakaupan ylätason kassajonossa. Saarikoski seisoi edessäni Mia Bernerin kanssa. Ensimmäinen huomio oli vahva alkoholin tuoksu. Saarikoskella oli kädessään pari kirjaa. Toinen niistä oli muistaakseni sanskritin sanakirja ja kaverina teos, josta en muista sen enempää. Kun tuli Pentin vuoro maksaa, niin hän kaivoi taskustaan kasan ryppyisiä seteleitä, jotka hän levitti kassapöydälle. Kassaneiti aloitti laskennan ja totesi lopulta, että markkoja ei ole tarpeeksi. Saarikoski tunki setelit takaisin taskuunsa ja poistui paikalta Mia Bernerin saattamana.

Saarikoski on haudattu Valamon luostarin hautausmaalle. Joskus 1990-luvun alkupuolella vietimme siellä perheen kesken päivän. Olimme vuokranneet jostain lähikunnasta kesämökin ja päätimme ajella eräänä päivänä Heinävedelle. Ruokailun jälkeen oli vuorossa Saarikosken hauta. Löysimme sen lopulta hautausmaan perältä, lähes nojaamassa hauraaseen kiviaitaan. Se näytti runoilijan haudalta, ei liian pramea vaan juuri sellaiselta kuin elämää tiukasti kainalossa rutistaneen kirjailijan haudan pitääkin näyttää.  

Pianon ääniala on laajempi kuin minkään muun vakiosoittimen. Ei siis ihme, että se siitä on tullut sähkökitaran ohella suosikkisoittimeni. Näiden selkään huohottaa jazzin keskeinen soitin eli saksofoni. Toki kukaan ei soita klassista musiikkia, eikä jazziakaan perinteisellä pianolla vaan flyygelillä. Kyllä suuret jazz-suuruudet, vaikkapa Thelonious Monk, Art Tatum ja Oscar Peterson, paukuttelivat esiintyessään flyygelin koskettimia, eivätkä pystypianon.

Nykyinen piano syntyi 1700-luvulla ja sen varhaisin edeltäjä löytyy jo 1300-luvulta. Noiden vuosisatojen väliin mahtuu liuta muitakin kosketinsoittimia, joiden kieliä naputeltiin vasaralla. Ei pidä unohtaa myöskään cembaloa, joka oli renessanssin ja barokin kauden tärkein klaveerisoitin. Sen alkupään historia luikertelee jonnekin 1400-luvulle. Piano kuitenkin syrjäytti sen melko lopullisesti 1800-luvulla.

Cembalon kieliä näppäillään kynsillä, eikä vasaralla kuten pianossa, joten sen ääniala on aivan erilainen. Yhtä ääntä ei voi soittaa eri voimakkuuksilla. Cembalon ääni on myös paljon pehmeämpi ja hiljaisempi kuin pianossa. 1800-luvun megatähti Frans Liszt ei varmaan olisi saanut kuulijoitaan hurmostilaan istahtamalla cembalon ääreen. Tuohon sen vaimea ääniala ei olisi pystynyt. Frans vangitsi kuulijansa näyttävällä soitollaan ja näille kelpasi muistoksi vaikkapa maestron sikarintumppi tai pianon päälle unohtunut juomalasi. Liszt oli aikakautensa ”rokkari”, joka sävelsi massahysterian keskellä myös loistavaa pianomusiikkia.

Ei siis ihme, että cembalo ei kuulu suosikkisoittimiini, vaikka olen yrittänyt kuunnella sitkeästi barokin mestarien sävellyksiä. 1700-luvun alun yksi suurimmista säveltäjistä oli Domenico Scarlatti, joka sävelsi tuolle soittimelle 555 sonaattia. Taisi määrä korvata laadun, sillä minusta ne muutamat sonaatit, joita olen yrittänyt sitkeästi kuunnella tuolta säveltäjältä, kuulostavat hyvin, hyvin tylsiltä – ja täysin samanlaisilta.

Kun kirjoittelen tätä, niin kuuntelen samalla kuulokkeilla Pjotr Tšaikovskin ensimmäistä pianokonserttoa. Se alkaa todella komeasti ja jatkuu lähes samalla pietillä. Ei siis ihme, että se on pianokonserttojen suosikkilistallani. Tältä listalta löytyy myös norjalainen Grieg ja Rahmaninov. Ja tietenkin kaikki Beethovenin viisi pianokonserttoa, joista jokainen oli klassismin ja romantiikan taitekohdan merkkipaaluja. Mozartilla on myös selkeä paikka tällä listalla monella muullakin säveltäjällä.

Mutta yksi sonaatti on sellainen kokemus, että en löydä superlatiiveja sen tuottamien fiiliksien kuvaamiseen. Tämä mestariteos on Frans Lisztin B-molli pianosonaatti, jossa olisi aineksia vaikkapa oman blogin sisällöksi.