Muutama ilta sitten suunnistin Hyvinkääsalille klassisen musiikin konserttiin. Kiitos tästä kuuluu naapurilleni, joka tarjosi ilmaisen lipun. Ohjelmassa oli ennen puoliaikaa Sibeliuksen Tuonelan joutsen ja William Waltonin alttoviulukonsertto. Tämä parivaljakko oli lupaava alku illalle ja he myös palkitsivat odotukseni. Väliajan jälkeen oli Anton Brucknerin kuudennen sinfonian vuoro, jota esitetään hyvin harvoin. Aiempi kokemukseni Brucknerin musiikista on ollut melko vähäistä. Olen yrittänyt kuunnella joitain sinfonioita, mutta ne ovat jääneet yleensä kesken. Syynä ei ole ollut suinkaan niiden pituus. Vaikka en ymmärrä tuon taivaallista musiikin teoriasta, niin olen kokenut ne jotenkin muodottomiksi, möhkälemäisiksi ja jopa hieman tylsiksi. Toki rockin parissa kasvaneena vaskien mahtava pauhu kuulostaa houkuttelevalta, ainakin jonkin aikaa. Jos ne toistuvat rauhallisten kohtien jälkeen säännöllisesti, niin eihän tuota upeaa äänimaailma jaksa loputtomiin fanittaa.
Sinfoniat ovat varmaan vaatineet Antonilta paljon puhdetyötä, sillä niiden pituudet ovat vajaasta tunnista puoleentoista. Toki pidempiäkin orkesteriteoksia on sävelletty. Mahlerin kolmas sinfonia yltää lähes kahteen tuntiin ja siinä ei taida olla montakaan tylsää nuottia. Kyllä, Mahler on ehdottomia suosikkejani, kun liikutaan klassisella puolella. Tuon mestarin kolmas on luultavasti pisimpiä sinfonioita, joita on koskaan nuotitettu. Kun musiikkia arvottaa, niin pituudella ei taida olla tuossa arpapelissä kovinkaan tärkeää roolia. Jos on paljon sanottavaa ja se ei mahdu tunnin sisään, niin en toki estele, sillä luovuus ei kulje kello kädessä. Toki pituuden kanssa tuli myöhemmin vaikeuksia, kun siirryttiin äänilevyjen maailmaan. CD-levylle mahtuu maksimissaan noin 74 minuuttia musiikkia ja kaksipuoliselle LP-levylle 40–60 minuuttia. Sellakkalevylle eli savikiekolle vielä huomattavasti vähemmän.
Tuo aiemmin mainitsemani vaskien pauhu taittoi korvieni värekarvat makuuasentoon. Päässäni humisi vielä jonkin aikaa kotimatkallakin. Populaarimusiikin tapahtumissa tarjotaan yleensä halukkaille korvatulppia. Ehkä ne eivät sovi klassisen musiikin maailmaan, sillä siellä poljetaan konsertista toiseen perinteiden taluttamana. Nuo parin viimeisen vuosisadan aikana paalutetut askelmerkit lisäävät toki arvokkuutta, joten onhan tuohon minunkin taivuttava. Siinä kotiin ajellessani mietiskelin, että miten yleensä vanhemmat kuuntelijat suhtautuivat tuohon pontevaan äänimaailmaan. He kun kuuluvat siihen lokeroon, jotka yleensä vääntävät kotisoittimen äänen voimakkuuden pienelle, kun nuoriso haluaisi kuunnella viimeisimmät hitit mahdollisimman kovaa.
Huomasin konsertin jälkeisenä päivänä, että Brucknerin musiikki on aivan loistavaa sauvakävelymusiikkia. Ainakin Antonin Te Deum-hymni tahditti menoa mukavasti. Kolmannella kuuntelukerralla huomasin jopa pitäväni tuosta teoksesta. Ihmisääni on todella hieno instrumentti. Käytän korvakäytävään työnnettäviä nappikuulokkeita, joten jokainen sauvan isku maahan aiheuttaa tasaisen kumahduksen ja nuo äänet tuntuvat tulevan kuin kaikuna kehon sisältä. Se luo musiikille ylimääräisen rytmisen pohjan ja voisin verrata sitä, vaikka Barokin ajan Basso continuohon. Tänä päivänä samaa poljentoa taitaa hoitaa rockbändin rumpali tai basson varressa puuhaileva kaveri, jota harvoin näkee lavan etureunalla ottamassa valokylpyjä kitaristin kaverina.
ps. Jos kaipaa vuoristorataa, joka tuottaa elämyksiä, niin suosittelen Särkänniemeä tai Linnanmäkeä. Toki Brucknerin sinfonisella vuoristoradalla ei tule pahoinvointikohtauksia, mutta fiiliksissä se taitaa kuitenkin jäädä toiseksi. Mutta en anna periksi, sillä ajattelin viettää vielä jonkin aikaa Antonin nuottien parissa. Kun historiaa harrastan, niin eiköhän miehen elämäkertakin tule luettua jossain vaiheessa. Ja onhan se mahdollista, että Bruckner hivuttautuu pikkuhiljaa hieman lähemmäksi arvostamaani Beethovenia. Tämän jälkeen voisin puhua suosikkikolmikosta, joiden sukunimi alkaa B-kirjaimella. Se kolmas on toistaiseksi Beatles. Tuo valinta ei varmaan ole kenellekään yllätys, joka tuntee musiikkimakuni.