Millaiselta kuulostaisi tanakka rock-biisi ilman sähkökitaraa? Jos minulta kysytään, niin ei oikeastaan miltään. Ilman tuota instrumenttia kulttuurihistoriamme olisi jonkin verran köyhempää.
Miksi sähkökitara sitten ylipäätään keksittiin? Yleinen käsitys lienee, että se liittyi rock-musiikin syntyyn. Näinhän asia ei ollut, vaan koko teknologia kehitettiin, jotta kitara ääni kuuluisi paremmin tanssisaleissa suurten jazz-orkesterien vaskipuhaltimien takaa. Näitä 1920-luvulla syntyneitä isoja orkestereita kutsuttiin big bändeiksi. Ne taisivat olla ainoa vaihtoehto täyttää musiikilla suurehko tanssisali peräseinään asti, kun nuoriso tanssi swingin tahdissa.
Siirrytään 1930-luvulle, jolloin tehtiin ensimmäiset kelvolliset yritykset vahvistaa akustisen kitaran ääntä mikrofonin avulla. Tämän mahdollisti magneettinen mikrofoni, joka keksittiin vuonna 1931. Samana vuonna esiteltiin myös ensimmäinen kaupallinen sähkökitara: The Frying Pan. Tämä oli ns. slap steel-kitara, jota pidettiin soittaessa sylissä. Tämä kitaramalli liittyi havaijilaiseen musiikkiin. Tuo genre valloitti jenkit, kun se esiteltiin San Franciscon maailmannäyttelyssä vuonna 1915. Kohta se oli USA:n myydyintä levymusiikkia.
Entä kotosuomessa? Meillä sitä teki lähinnä tunnetuksi Onni Gideon. Kukapa meistä hieman vanhemmista kulkijoista ei muistaisi Tiikerihaita. Gideonia pidetään myös ensimmäisen kotimaisen rock-esityksen isänä. Kappale on ”Havaiian rock”, joka äänitettiin 1956. Kuuntelin tuon ja totesin, että sen voi hyvällä omallatunnolla sijoittaa rock ’n’ roll-lokeroon.
Vuonna 1936 esiteltiin Gibson ES-150, jota pidetään ensimmäisenä kaupallisesti menestyneenä sähkökitarana. Ehkä sen kuuluisin käyttäjä oli Charlie Christian. Hän nosti kitaran orkesterin takarivistä näkyvämpään rooliin. Ennen häntä kitara oli swing-orkestereissa lähinnä rytmisoitin, muiden soittaessa soolot. Sähkökitara mullisti tuon asetelman, koska se mahdollisti soittaa melodioita samalla äänenvoimakkuudella kuin saksofoni tai trumpetti
Mikrofonin liittäminen akustiseen kitaraan synnytti kuitenkin harmillisen ilmiön: äänen kierron. Se aiheutuu siitä, kun vahvistimen tuottamat ääniaallot saavat kitaran onton kopan resonoimaan ja tuo äänimaailma siirtyy mikrofonin vahvistamaksi. Jotain piti keksiä ja apuun tuli lankkukitara. Vuonna 1940 Les Paul esitteli itse tekemänsä kitaran, joka sai nimekseen The Log, koska se muodostui lähinnä puupalkista. Ei lienee ihme, että Gibsonin johtajat nauroivat sille, koska se näytti luudalta, joka oli koristeltu kielillä ja mikrofoneilta. Myöhemmin, vuonna 1952, tästä ideasta syntyi kuitenkin kuuluisa Gibson Les Paul -malli.
Leo Fender ehti hieman edelle, sillä vuonna 1950 hänen tiiminsä kehittivät ehkä rock-historian ikonisimman sähkökitaran: Fender Stratocasterin. Tämän soittimen on tehnyt tunnetuksi muun muassa Eric Clapton ja Jimi Hendrix. Tämä oli samalla myös se vuosikymmen, jolloin orastava rock-kulttuuri löysi pikkuhiljaa sähkökitaran ja sen äänimaailman, joka on monipuolinen ja muokattavissa. Tämä johtuu useista teknisistä tekijöistä, kuten mikrofonityypeistä, vahvistimesta ja efekteistä. Uskoisin myös, että tavasta soittaa kitaraa.