Muistan edelleen hyvin omakotitalomme yläkerrassa olevan lapsuuteni huoneen, jonka ikkunasta avautui villinä rehottava heinäpelto ja sen takana ränsistynyt mökki. Tuossa vuosien kurittamassa tönössä asui vanhempi naishenkilö, jolla oli tapana huudella ääneen mielipiteitään, niin että ne kantoivat lähitaloihin saakka. Asuinalueen leimakirves oli iskenyt häneen kylähullun merkin.
Ikkunan edessä oli kirjoituspöytä, jonka kannella lojui yleensä kirjoituskone ja pino kirjoja. Tilaa oli myös radiokasettinauhurille, jonka olin luultavasti ostanut sokerijuurikaspellolta hankkimillani markoilla. Musiikkia tallensin C-kasetille, jonka Philips kehitti vuonna 1963. Se oli melkoinen innovaatio, vaikka sen äänenlaatu ei kovin kummoinen ollutkaan. En ollut hifisti siihen aikaan, joten minulle riitti oikein hyvin mankkani muovin makuinen ääni. Jossain vaiheessa ostin Uher-merkkisen kelanauhurin ja näin pääsin nauttimaan jo hieman paremmasta äänenlaadusta.
Musiikin äänittäminen nauhurille vaati huolellisuutta, että sain tallennettua musiikkikappaleen tarkalleen alusta ja päätettyä sen niin, että nauhoitukseen ei tullut seuraavan kappaleen alkua. Taisin olla pikkutarkka jo silloin. Yksi odottamistani ohjelmista oli Lauantain toivotut levyt, josta poimin monta suosikkia. Pitkään listan ykköspaikalla viihtynyt Aikamiesten esittämä Iltatuulen viesti ei tainnut koskaan kelvata pojalle, jolle valssit ja tangot olivat lähinnä tylsien aikuisten nukkavierua musiikkia.
Kotimainen iskelmämusiikki taisi tyydyttää oikein hyvin musiikkinälkääni murkkuikäisenä, sillä rock- ja popmusiikki tulivat mukaan hieman myöhemmin. Beatles ja Shadows taisivat kiilata eturiviin, mutta toki varmaan moni muukin artisti löysi myöhemmin paikkansa suosikkieni parissa. Näihin ei kuulunut missään vaiheessa Rolling Stones, jota toki ihmettelen vieläkin. Ehkä heidän musiikissaan oli nuorelle kaunosielulle liikaa karheutta. Ajat ovat muuttuneet, sillä ikävuosien kertyessä osa pop-musiikista on alkanut kuulostamaan hieman tylsältä. Vaikka kuuntelen paljon jazzia ja klassista, niin joskus sisuskaluni kaipaavat perusteellista luukutusta. Tähän tilanteeseen sopii oikein hyvin vaikkapa Jimi Hendrixin All Along the Watchtower. Toinen ankean päivän pelastaja on Stevie Ray Vaughanin Texas Flood. Molemmissa on riittävästi sitä kaipaamaani säröä ja karheutta. Näiden irtiottojen jälkeen on ihan mukava taas kuunnella jotain rauhallista klassista.
Käyn edelleen rock-konserteissa. Ehkä se ikimuistoisin elämys on ollut Bruce Springsteenin viiden tunnin keikka stadikalla heinäkuussa 2012, joka venyi seuraavan vuorokauden puolelle. Kun sunnuntai vaihtui maanantaiksi, niin samalla hetkellä astuin myös eläkeputkeen. Toki ilman tuota tärkeää taitekohtaa elämässäni, niin Brucen konsertti olisi löytänyt paikan parhaiden konserttielämysteni joukossa. Arvostan erityisesti hänen yleisölähtöistä asennettaan lavalla.
Vaikka pop kuulostaakin minusta nykyään hieman hengettömältä, niin Beatlesille ei ole tilaa tuossa lokeroinnissa. Vaikka en ole tuota yhtyettä nähnyt koskaan esiintymässä, niin toki Paul McCartneyn ja Ringo Starin. Ensin mainitun stadikalla ja Ringon Hartwal-areenalla. Oloni oli luonnollisesti aika nostalginen.
Viimeisten vuosikymmenten aikana elämääni on mahtunut monta rock-konserttia. Mielestäni yksi parhaista paikoista nauttia musiikista on ollut Järvenpään Puistoblues-tapahtuma. Jos sää tukee sopivasti tapahtumaa, niin voiko aikaansa paremmin viettää.