Minä on ihmisen psyyken keskimmäinen kerros viettipohjan ja yliminän välissä. Tietoista toimintaa ohjaileva ego tasapainottelee vaistonalaisuuden ja järjen välillä. Ristiriitatilanteissa se ottaa käyttöön puolustusmekanismit.

Tässä siis olen psykologisesti, karkeasti määriteltynä. Ja se lopullinen persoonallisuuspaketti on sotkeutunut jonnekin noiden käsitteiden joukkoon. Tilanteen mukaan joku noista osa-alueista saa vallan ja katoaa taas vähäksi aikaa. Minä taitaa olla loputonta rakentamista ja tasapainon ylläpitoa; kemiaa sinne ja kemiaa tänne. Olen aina pohtinut, että miten tuonne voi sisällyttää vapaan tahdon?  Jaksan kuitenkin aina uskoa, että ihminen on jotain muutakin, jotain paljon suurempaa. Kyllä meillä on tarkoitus. Ja kohta se taas unohtuu, kun järki astuu esiin. Se nostaa sormen pystyyn ja hymyilee. Kemia se taas vain riitelee itsensä kanssa.

Tutustuin Jean Paul Sartren ajatuksiin jo nuoruudessani. Eksistentialismin lähtökohtana on maailman mielettömyys. Ihminen on vain heitetty tänne ajelehtimaan ja alamme maalata syntymän jälkeen elämämme mittaista taideteosta. Toiset tekevät sen ohuella siveltimellä ja toiset paksummalla. Tuollainen lähtökohta on haastava, koska siinä ei ole annettu muuta kuin tietoisuus ja sekin on pohjimmiltaan sattuman tulosta. Marssiminen ilman marssittajaa, siitä pidän. Minä olen tai en ole. Hienoa, että maailmankaikkeuden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä.

Sartre sanoi, että ”ihminen luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti”. Hän lisäsi myös, että ”ihminen on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan”. Tuo valinta voi olla joskus vaikeaa ja turhaa. Itse olen puoleni valinnut, vaikka näenkin arvot evoluution ja kulttuurin tuotteena. Pidän omistani kiinni ja miksi niitä muuttaisinkaan. Ryntäilen barrikadeille jatkossakin humaanin ajattelun ja toiminnan puolesta. Heikommista on pidettävä huolta, vaikka arvostamani kalastaja Linkola olisikin eri mieltä. Hän ajattelee kiusallisen loogisesti ja elää niin kuin ajattelee. Ja se on todella paljon tässä maailmassa, jossa opimme huijaamaan itseämme jo melko varhaisessa kehitysvaiheessa. Sartre taisi kuitenkin olla jossain kohdin väärässä; ei arvoja noin vain muutella. Ja järjelle jää joskus hyvin vähän tilaa.

Maailma on käsittämättömän mielenkiintoinen paikka. Siinä vaiheessa kun se vaikuttaa tylsältä ja siitä ei löydy yhtään koloa tutkittavaksi, niin voin kuolla pois. Lopullisen maailmankuvan rakentamiseen ei elämä riitä. Ja jos riittäisi, niin ikäväähän tuo olisi. Matkustaminen on paljon mukavampaa, kuin seisoa harmaassa vesisateessa pääteasemalla ja katsoa valmista maailmaa ympärillään. Aloitin todellisuuden hahmottamisen lukemalla tähtitiedettä jo kansakoulussa. Muistan vieläkin, että Andromedan galaksi on M31. Tuijottelin öistä taivasta ja kummastelin sen mittasuhteita.  Olin myös varma, että olin olemassa jossain muuallakin, vaikka silloin ei vielä puhuttu vakavasti rinnakkaismaailmoista. Jatkan tuota ihmettelemistä edelleen. Tämä lienee ihmeistä suurin.

Nautinto on arvo, joka on kuin viehkeä seireeni Odysseuksen kotimatkalla kauniin vaimonsa Telemakhoksen luo. Ihminen pyrkii mielihyvään, vaikka ei sitä tunnustakaan. Haluan kiitosta , kun se tuntuu ylevältä. Kuuntelen musiikkia, koska se on nautittavaa. Luen luonnontieteellistä kirjallisuutta ja historiaa, koska olen utelias.  Ne ylevät ja korkeammat arvot nojaavat ja sekoittuvat hedonisiin arvoihin, vaikka haluamme pitää ne erillään. Jossain vaiheessa historiaa ihmisenä olemisen perimmäinen luonne muuttui, kun mieleen ilmestyivät abstraktit arvot ja huijaaminen kävi mahdolliseksi. Itse olen kuitenkin pyrkinyt maksimoimaan nautinnon. Koska pitäminen on myös oppimisen tulosta, niin miksi kävisin vain Puistobluesissa tai Porin jazzeilla. Myös ooppera ja klassinen musiikki tuottavat valtavia elämyksiä.

En edes käy lenkillä vain pelkästään siksi, että saisin elää muutaman vuoden terveempänä ja pidempään. Liikuntakin tuottaa mielihyvää, sillä se vapauttaa endorfiinia, tuota ilmaista huumetta. Ja maantiekilpapyöräni on niin kaunis, että se houkuttelee kiipeämään rungon päälle ja kiinnittämään klossit polkimiin. Nautin myös vauhdista ja siitä tunteesta, että pystyn ajamaan hyvällä keskinopeudella sadan kilometrin lenkin, vaikka ikäni puolesta se taitaa olla jo melko poikkeuksellista.

Kirjoittaminen ja valokuvaus kuuluvat myös hedonistisiin arvoihin. Kyllä siinä sisäkalut läikkyvät mielihyvästä, kun oivaltaa loistavan kuvaidean ja huomaa, että lopputuloskin on alkuperäisen vision kaltainen. Samaa kutina löytyy lukiessani omaa tekstiä, johon olen tyytyväinen. Onneksi niitä hetkiä on perin harvassa.  Kaikki on todella hyvin, kun mikään ei ole valmista.