Sain ystäväni kolmannen runokirjan ”Aika näyttää & Time Will Show” ennakkosuunnitelmien mukaan. Se tapahtui tuttua kaavaa noudattaen Veripalvelun pihassa, Kivihaassa. Jos tuo tilanne  menikin mallikkaasti, niin itse verenluovutustapahtuma ei tainnut sitä tehdä. Olin sen verran huonovointinen, että päätin nauttia vain kupillisen kahvia odotustilan puolella. Ja runoilijaystäväni sai myös yllättäen kuulla, että hänen karanteeninsa jatkuu vielä vuodella. Ikävää, kun emme voineet täyttää kansalaisvelvollisuuttamme tilanteessa, jossa luovutusverestä on melkoinen puute. Saamani kirja taisi kuitenkin pyyhkäistä suurimmat harmituksen kyynelet pois poskiltani, sillä avasin sen tarkalleen oikeasta kohtaa kotimatkalla, kun odottelin liikennevalojen vaihtumista Mäkelän- ja Sturenkadun risteyksessä. Siinä oli kaksi riviä, jotka sopivat oikein hyvin tilanteeseen: ”Mihin tahansa menenkin, / olen aina siellä”.

Kirjan ensimmäinen runohan on tärkeä, niin kuin aiemmissa esittelyissä olen maininnut. Se on kun eteinen, jonne jätetään kengät ja sipsutellaan sukkasillaan avonaisesta ovesta olohuoneen puolelle. Myös lopetuksella on merkitystä. Minusta on kiva sulkea kirja, jos jää hyvä maku suuhun; pisteitä kun on niin monenlaisia. Toivottavasti tämä ei ole kuitenkaan enteellistä: ”Rytmit täysin sekaisin. / Sinussolmuke heittäytyi laiskaksi. / Kuusi päivää kardiologin tehotarkkailussa. / Olen sittenkin kuolevainen.”

Tämän helposti unohtaa; mielihyvä on noukittavissa mistä vain: ”Heräsin onnellisuuteen. / Raikas pakkasilma soljui / avatusta ikkunasta huoneeseen / tullessaan suhisten. / Hengitin sitä ahneesti keuhkojen perukoille / joogien oppien mukaan. / Hyvässä hapessa / on mukava sännätä päivään”.  Öinen talvimetsä voi olla pelottava, mutta myös äärimmäisen kaunis: ”Etenen pimeässä talvimetsässä / lumen valkaisemalla maalla / kissansilmiä imitoiden. / Tummien mäntyjen siluettien lomasta / näkyy puhkottuja neulanreikiä, / taivaan käsittämätön kirkkaus. / Kirkonkellot kumisevat rauhaa / halkovat luonnon hiljaisuutta”.

Runossa Aallot rullaavat ajatus kantaa pidemmällekin. Minusta koko elämä näyttää joskus tältä: ”Aallot rullaavat vesimattoa rantaan / rytmikkäästi toistuen. / Yritys on kova / sinnikäs. / Ei siitä näytä tulevan / koskaan valmista”.

Kaimani kolmas runokirja on noukkinut paljon sanottavaa vuosittaiselta lapinvaellukselta. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä yksinäinen hahmo tuntureilla on kuin kynä tyhjällä paperilla. Jatkuva ympäristön tarkkailu ja keskittyminen vain kulkemiseen, antaa luovuudelle tilaa mukavasti. Siihen sopii vaikka jo tutuiksi tulleet muurahaiset, joilla on aina jotain kerrottavaa kulkijalle: ”Lainasin muurahaisten valtatietä. / Monta murhenäytelmää kilometrille / seitsemän penikulman saappaista. /  Eivät ole isiä eivätkä äitejä . / Voisivat silti huutaa jättiläiselle / ”Hei taukki, varo vähän!” / niin osaisi. / Ehkä ne huutavat / kaula ojossa”.  Näin voi myös mitata matkaa: ”Kävelen päivässä / kymmenentuhannen hämähäkin / maailman ääriin”.

Vaeltaminen erämaassa rinkka selässä etäännyttää sivistyksestä. Tuo sivistys vain kantaa itse itseään, ruokkii itse itseään. Sitä ei ole ankkuroitu mihinkään meissä, joten tyhjässä maisemassa voi käydä näin : ”Kahden puolikesyn jäljet rantamudassa; / poro ja Pesonen”.  Luontokin on omillaan: ”Poronvasa könyää syntymäsijaltaan. / Kukahan sinutkin syö?”

Luostari on myös paikka, jossa voi vaeltaa: ”Hiljaisuudessa / on tilaa ajatella. / Päähän kertynyt kuona purkautuu / kymmeniksi tarinoiksi / sotkuisena lankakeränä. / Vähäinen määrä virikkeitä / aiheuttaa univyöryn. / Aamulla väsymys / takana ilmaiset psykologiaistunnot. / Mieli on harvinaisen kepeä”.

Parisuhde on monessa runossa vahvasti esillä. Se antaa voimaa, mutta sitä on joskus myös hyvä tarkkailla hieman kauempaakin: ”Vieras nainen / on tutun naisen määritelmä / liittoa uhkaaville karikoille ja vaaroille / Onhan aina pelkona; vieras voi muuttua tutuksi / ja tuttu vieraaksi”.  Siihen kuuluu  edelleen myös poissaolon kaipaus, vaikka takana on jo monta yhdessä elettyä vuotta: ”Käsin kosketeltava hiljaisuus / änkeää laatikoista komeroista. / Voisi luulla kuullon menneen. / Sydän jumputtaa / veri kohisee päässä. / Puolikkaan puuttuessa / äänet kaikki itsestä”.  Tai kuten runossa Puolisko: ”Poissa ollessasi / tuplapeitto ja –tyyny. / Vähemmän kaikkea muuta”. Unohtamatta tietenkään  hieman outoa uskollisuutta, jossa on samaa kuin isännän ja koiran välisessä suhteessa: ”Palvon naistani / koiran uskollisuudella. / Teen kaiken eteesi / kunhan jaksat rapsuttaa ja kehua /  etkä pahoita mieltäni. / Masentuneena laahustan / nurkasta nurkkaan, / alakuloisesti huokaillen. / Sitähän ei kestä kukaan”.  Viimeinen virke laittaa tuon asetelman oikealle paikalleen.

Kirjan runoille on yhteistä miellyttävä vaatimattomuus ja havainnointi. Elämä on elettävä, mutta se voi tarjota paljon enemmän, kun siltä ei vaadi kohtuuttomuuksia. Runojen vaatimattomuus näkyy siinä, että kieli ei ole itsetarkoitus, vaan se on taustalla. Runot ovat rakenteeltaan lähellä proosaa. Muotona se tukee paremmin sanottavaa, kuin lauserakenteet, jotka on pakotettu kielikuvien vangiksi. Jos vaadimme lyriikalta ajatuksen selkeyttä, niin se on ankkuroitava tukevasti lähtökohtaansa; niihin oivalluksiin ja tunteisiin, jotka tekijä haluaa välittää lukijalle. Vaikka itse pidänkin kielestä ja sen mahdollisuuksista, niin on virkistävää lukea runoutta, joka hakee ja toteuttaa merkityksensä aivan muulla tavoin.