Noin pari vuotta sitten esiteltiin alueemme paikallislehdessä taikavarvun käyttäjä, jonka käsissä tuo mystinen oksanhaara nyökytti kaivolle ja parisängylle parhaan mahdollisen paikan. Artikkeli oli tehty niin kritiikittömästi, että päätimme kirjoittaa kaverini kanssa (Reijo Mattila) siihen vastineen, joka sitten julkaistiinkin yleisönosastossa. Taisin vaihtaa muutaman viestinkin artikkelin tehneen toimittajan kanssa, jossa peräänkuulutin lehtimiesmoraalia. Minusta jutussa olisi pitänyt esittää myös skeptinen näkökulma,  jotta se olisi täyttänyt hyvälle jutulle asetetut vaatimukset. Mielestäni tähän kuuluu edes hieman objektiivisuutta, kun jaetaan tietoa lukevalle yleisölle.

Seuraava esittely ja historiikki tuosta taikavarvusta ja sen käytöstä on poimittu lehtijutustamme, muunnellen ja hieman lisäillen.

Nykyinen taikavarputraditio syntyi Saksan kaivosalueilla  joskus 1400-luvulla, missä sitä käytettiin malminetsinnän apuna. Laajemmin tunnetuksi se tuli Euroopassa vasta 1600-luvulla käydyn kolmikymmenvuotisen sodan aikana, kun sotilaat etsivät varpujen avulla aarrearkkuja ryöstämistään kaupungeista. Tämän jälkeen varvun käyttö laajeni veden etsintään. Hieman myöhemmin sen tehoa tarvittiin avuksi, kun pyrittiin paikallistamaan kivihiilikerrostumia ja öljylähteitä. Tiedetään myös tapauksia, jossa sitä on käytetty väärennetyn rahan ja sairauksien jäljittämiseen. Suomeen se saapui joskus 1800-luvulla.  Aika on vaikuttanut myös varvun ulkomuotoon ja ominaisuuksiin. Puun oksista tehty perinteinen malli on säilyttänyt suosionsa alusta lähtien. Se on saanut rinnalleen monenlaisia heilureita, erilaisia jousia, luisia varpuja, ristikkäin asetettuja ruokailuvälineitä jne. Magnetismin tullessa tutuksi 1800-luvulla sen voimat valjastettiin melko pian myös veden ja maasäteilyn etsintään.

Kaivonkatsomisen oletuksena on vesisuonet, joiden ymmärretään kulkevan maan alla jonkinlaisena putkimaisena verkostona. Tämä lähtökohta on virheellinen, sillä vain mitätön osa maahan vajonneesta vedestä liikkuu suonissa. Suomessa pohjavettä on lähes kaikkialla 2-4 metrin syvyydessä ja runsaimmin sitä muodostuu alueilla, joissa maaperä koostuu hyvin vettä johtavista sora- ja hiekkamuodostumista. Kallioperässä vettä on ainoastaan levynmuotoisissa halkeamissa. Parhaat kalliokaivot saadaankin sellaisista kivilajeista, joissa vaakasuorat ja pystysuorat raot muodostavat verkoston. Vaakatasossa olevat kallionhalkeamat eivät muistuta varpumiesten putkimaisia ja kapeita vesisuonia.

Maasäteilyn ja vesisuonien paikallistamista taikavarvun tai sitä vastaavan välineen avulla on tutkittu ympäri maailmaa jo satojen vuosien ajan. Yksi perusteellisimmista ja tarkimmin kontrolloiduista tutkimuksista tehtiin Suomessa Oulun yliopiston biofysiikan ja kansanterveystieteen laitoksen toimesta vuosina 1977-1978.

Aiheen tutkimuksen aloittamiseen antoi julkisuuteen levinnyt uskomus, että vesisuonet ja niiden kohdalla esiintyvä maasäteily aiheuttavat sairauksia, erityisesti syöpää ja että sen vaikutuksia voidaan torjua siirtämällä vuode sellaiseen kohtaan, jossa taikavarvun käyttöön erikoistunut henkilö toteaa olevan mahdollisimman vähän säteilyä. Toinen tapa välttyä sairauksilta oli uskomuksen mukaan hankkia jokin lehti-ilmoituksissa korkeaan hintaan kaupiteltu väline, jonka suojaisi em. haitoilta.

Koehenkilöiksi saatiin 32 tunnettua varvunkäyttäjää, joilla kaikilla oli hyvä maine kaivon paikan määrittäjinä. He luottivat vilpittömästi kykyynsä tehdä luotettavia havaintoja varvun avulla. Koejärjestelyillä oli kaikkien siihen osallistuvien hyväksyntä. Ensimmäisessä vaiheessa koehenkilöt saivat määrittää vesisuonien paikan kahdella sadan metrin mittaisella polulla, jotka sijaitsivat eri paikkakunnilla. Varvunkäyttäjät merkitsivät suonien sijainnit sekä kävellen, että istuen hitaasti liikkuvassa autossa, jonka ikkunat oli peitetty. Keinotekoisina vesisuonina käytettiin maahan upotettua vesiletkua, joka ylitti testipolun vaihtelevissa paikoissa.

Testituloksia analysoitaessa ilmeni, että koehenkilöiden määrittämät vesisuonien sijainnit eivät vastanneet toisiaan. Sama lopputulos olisi saatu puhtaasti arpomalla. Myöskään saman koehenkilön useamman kerran suorittamat kartoitukset eivät myöskään täsmänneet. Kun koehenkilöiden silmiä ei peitetty, olivat toistetuissa testeissä tulokset parempia, mutta silloinkin vain testipolun alkupäässä, johon paikannetut vesisuonet oli helpompi muistaa. Kun testien välinen aika piteni, heikkeni myös tulos.

Myöhemmin tutkittiin myös myynnissä olevien maasäteilyn säteilysuojavälineiden vaikutusta varvulla saataviin mittaustuloksiin. Sokkotestit osoittivat, että varvun käyttäjät eivät pystyneet erottamaan, milloin piilotettu suojaväline oli käytössä. Lopputulokseksi jäi, että yksikään varvunkäyttäjä ei yltänyt puhtaasti satunnaista parempaan tulokseen näissä kokeissa.

Arvostetut kaivonkatsojat on myös testattu tavalla, jossa he ovat saaneet tehtäväksi kartoittaa vesisuonien kulkureittejä tarkasti sovitulla alueella. Kun paikkakarttoja on verrattu toisiinsa, niin vesisuonien linjat ovat risteilleet keskenään täysin summittaisesti. Epäonnistumisen syiksi he tarjoavat usein olosuhteisiin liittyviä selityksiä, kuten mielialaa, ympäristön materiaaleja, sähköisiä häiriöitä, ilmastotekijöitä, kosmista häiriötä ja kuinkas muuten –  epäilevästi suhtautuneiden henkilöiden läsnäoloa.

Näyttää, että taikavarvun toiminta ja maasäteily ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotteita. Taikavarpu on taikasauva jonka teho perustuu käyttäjän oman alitajunnan antamiin vihjeisiin, ei fysikaaliseen todellisuuteen. Sen toiminnan perusteeksi on esitetty lukuisia mekanismeja, alkaen maasta nousevista huuruista sähköisiin mekanismeihin ja puhtaaseen taikuuteen. Todennäköisin selitys on se, että pohjavettä on maastossa lähes joka paikassa enintään muutaman metrin syvyydellä ja kaivonkatsojat ovat oppineet tiedostamattaan arvioimaan maastoa oikealla tavalla.

Veden ja maasäteilykohteiden etsiminen varpua apuna käyttäen on sukupolvelta toiselle siirtyvää kansanperinnettä.  Sen välineet ovat seuranneet kehitystä ja varvun välittämän taikavoiman piiriin on valjastettu ehkä hieman yllättäviäkin kohteita. Vaikka se ei kestä ilmiönä tieteellistä lähestymistapaa, niin se on kuitenkin yhteistä ja arvokasta  kulttuuriperintöä,  jota ilman maailma olisi kieltämättä ikävämpi paikka asua.

Itselläni myös varpu toimii. Se nyökyttää hyvin voimallisesti, vaikka laitan kuinka hanttiin. Mutta en olisi varmaan skeptikko, jos en olisi altistanut itseäni kokeeseen. Päättelin, että näkö ei tietenkään voi olla tuon mekanismin takana. Toisin sanoen oksanhaarukan pitää taipua samassa kohdin, vaikka silmäni olisivat sidotut. Käytin testiympäristönä polkua, jota pitkin kävelin ja merkkasin kenkänkärjelläni kohdat, jossa varvun pää taipui. Kun pidin silmät auki, niin se taipui aina tarkalleen samassa kohtaan. Tähän asti kaikki näytti hyvin maagiselta. Seuraava vaihe oli tehdä sama koe silmät kiinni. Tällä kertaa kaikki merkit olivat aivan eri paikoissa ja lisäksi yksikään niistä ei ollut lähelläkään niitä kohtia, jotka olin merkannut kävellessäni polkua silmät auki. Tästä kaiketi voi jo päätellä, että osana tuota mekanismia on tieto siitä, missä varpu on taipunut aiemmin. Selitys sille, että sen toiminta perustuu tiedostomattomaan lihasjännitykseen on oikeampi, kuin että löytäisin sen avulla vettä.

Tätä kirjoittaessani ilmestyi postilaatikkooni uusin Skepsis-lehti, jossa oli artikkeli viime talvena eräälle varpumiehelle tehdystä testistä. Yhdistyshän lupaa antaa 10 000 euroa sille, joka pystyy valvotussa olosuhteissa tekemään jotain sellaista, johon ei löydy tieteellistä selitystä. Ei lienee yllätys, että raha jäi edelleen Skepsiksen kassakaappiin odottamaan seuraavaa yrittäjää.