Kauneus on abstrakti käsite, jota ei kaiketi voi maistaa, mutta sokea voi tuntea sen käsillään. Sen kokeminen vaatii aistihavainnon jostain asiasta, sen ominaisuudesta tai laadusta. Siihen liittyy myöskin tulkinta ja mielihyvän tunne. Eli kyseessä on tapahtumasarja, jota ei voi koskaan täydellisesti ymmärtää. Estetiikka onkin jossain mielessä aivan turha tiede, sillä miksi käyttää inhimillisiä voimavaroja sellaiseen, jota on lähes mahdotonta kuvailla sanoilla. Mikään tiede ja sen tulokset eivät voi olla koskaan tarkkoja, jos päätelmät rakentuvat epämääräisten virkkeiden ja lauseiden varaan. Olen vanhemmiten tullut yhä varmemmaksi siitä, että kieli on todella huono kommunikointiväline. Valitettavasti vain parempaa ei ole näköpiirissä. Perfektionistina uskon vain kokeelliseen tutkimukseen, joiden tulokset ovat mitattavissa. Kaikki muu on likiarvoa, vaikka eihän elämä sitä tietenkään itsessään ole. Toimivia kokonaisuuksiahan voi rakentaa jopa virhepäätelmien varaan. Riittää, että lopullinen likiarvo on riittävän tarkka ratkaisujen tekemiseen. Ja yleensähän näin on, sillä emme pysyisi muuten edes hengissä.

Sitkeitä yrityksiä abstraktien käsitysten analysoimiseksi (kuten kauneuden) on kuitenkin tehty viimeiset kaksituhatta vuotta. Kaikilla suurilla ajattelijoilla on joku mielipide siitä, mikä on kaunista ja ennen kaikkea mitä sen täytyy pitää sisältää. Aloitetaan antiikin Kreikasta ja Platonista. Hän on kertonut meille, että on kolmenlaista kauneutta: muodollista, henkistä ja absoluuttista. Itse uskon vain jälkimmäiseen, sillä tuo sana ”absoluuttinen” siirtää kätevän näppärästi sivuun kaikki epävarmat selitykset. Jos aistimme jotain niin täydellisesti, että se peittää alleen kaiken muun, on kysymyksessä kuitenkin vain yksinkertainen tunnetila. Mitä muuta se voisi olla? Esimerkiksi jonkin maiseman kauneuden yliaistillinen kokeminen on melkein sama, kuin vastaanottaisi sähköiskun viallisesta leivänpaahtimesta. Sillä hetkellä tietoinen tajunta ei alistu millekään muulle, kuin tuolle kehoa vauhdikkaasti tutkivalle kivuliaalle jännitteelle, joka pyyhkäisee kuin luuta edestään kaiken muun olemisen havainnointiin liittyvät elementit. Kyllähän arvojen muodostamiseen kaivataan useita palikoita (se on kuin legotalo), jotta niiden kupeeseen voi liimata kyltin ”uskottava”. Monimuotoisuushan on jo itsessään arvo, ei suinkaan yksinkertaisuus. Näin voimme jättää arvosidonnaisen kauneuskäsitteen ja siirtyä itse kokemiseen, joka on hupsista vain –arvo. Mutta ei anneta sen pilata näitä päätelmiä.

Kant oli ajattelijoista suurimpia ja vaikeaselkoisimpia. Hän oli myös kuuluisa pedanttisuudestaan. Ehkä hyviä piirteitä filosofille, jonka pitää lokeroida ja järjestellä koko käsitys maailman lainalaisuuksista kallonsa sisään. Uskon kuitenkin, että hän ymmärsi itseänsä, mitä kaikki ajattelivat eivät ole aina pystyneet tekemään. Hänen kauneudenteoriansa on mukavan subjektiivista. Kantin mielestä kaikki esteettiset arvopäätelmät ovat vain ja ainoastaan sidoksissa mielihyvään. Tuo kuulostaa järkevältä, kun sen yhdistää vielä tuohon subjektiiviseen kokemiseen. Kauneuskäsityksiä ei hänen mielestään voi olla Platonin ideamaailmassa, jossa ne lymyäisivät muiden täydellisyyttä henkivien olioiden tai asioiden absoluuttisten mittareiden joukossa. Eli lyhyesti sanottuna käsitteet ja niiden arvostelmat ovat kokijan ”korvien välissä”, eikä missään muualla. Jos maailmankaikkeudessa ei olisi havaitsijoita, niin samalla olisi mennyt myös kauneus. Joten kannattaa elää mahdollisimman pitkään, jotta voisi omalta osaltaan tukea tuota ihanaa käsitettä. Kantista kauneuskäsitteet ovat myös muuttumattomia ja yleispäteviä. Tämä on outoa, sillä näinhän se ei tietenkään voi olla. Etenkin, kun hän ei tainnut kertoa yhtäkään esimerkkiä siitä, mikä on yleispätevää ja muuttumatonta. Mutta Kant on kaikesta huolimatta suurimpia filosofeja, koska hänen ajattelupakettinsa oli vähintäänkin monumentaalinen. Ja sen vaikeaselkoisuus on tietenkin jo hieno arvo sinänsä.

Vaikka kauneus onkin käsitteenä pysynyt jossain määrin piilossa, niin se ei tietenkään vähennä sen merkitystä. Minusta suklaa maistuu yhtä hyvältä, vaikka olisin jättänyt lukematta tuoteselosteen. Samoin aistikokemukseni kauniin maiseman tai taideteoksen edessä ei kaipaa jälkikäteen selittelyä. En edes halua laittaa niitä tärkeysjärjestykseen, koska se ei lisäisi niihin tilanteisiin mitään uutta.

Yksi näistä hätkähdyttävistä tuntemuksista tapahtui muutama vuosi sitten, kun olin kalareissulla Keski-Suomessa. Olin herännyt aikaisin, täyttänyt reppuni eväillä ja haalinut kalavehkeet kainalooni. Seuraavaksi astelin kapealle polulle, joka johdatti minut pienen metsikön lävitse järven rantaan. En osannut odottaa näkyä, joka avautui eteeni. Veden päällä viipyili vielä yöllinen usvakerros ja sen lävitse paistoi juuri pellon takaa noussut auringon hentoinen kehrä. Rukoilin kaikkia metsän menninkäisiä, että kukaan ei kiskoisi tuota maisemaa edestäni pois, ennen kuin saan otettua siitä muutaman kuvan. Olen aina rakastanut sumua, koska se häivyttää turhia yksityiskohtia ja tarjoilee maiseman pehmeänä ja hieman epätodellisena. Tämä oli nyt sitä ja paljon muuta. Ja se muu oli tuo Platonin mainitsema absoluuttinen yhteys kauneuteen. Rukouksiini vastattiin, sillä ehdin ottaa järvestä muutaman kuvan. Tunsin myös itseni jonkin sortin paskiaiseksi, kun työnsin veneen vesille ja aloin uistelemaan. Se ei sopinut tuohon neitseelliseen hetkeen. Sain aamun aikana muutaman hauen, jotka taisin laskea saman tien takaisin järven tummuuteen. Tuohon hetkeen ei vain sopinut ämpärin pohjalta tuijottavan kuolleen kalan syyttävä katse. Olin aivan varma, että sillä oli ainakin sinä päivänä oikeus jatkaa elämäänsä. Ja oikeutuksen siihen antoi tuon järven koskematon kauneus.