Harva meistä taitaa tuntea Simo Puupposta (1915-1967), mutta Aapeli on jo varmaan tutumpi nimi. Hän oli pakinoitsija, jonka paras luomiskausi kesti lähes kolmekymmentä vuotta, alkaen 1930-luvun loppupuolelta ja päätyen 1960-luvulla. Hänen omaperäisyytensä näkyi ehkä parhaiten sanomalehtipakinoissa. Niiden novellimainen tyyli oli saanut vaikutteita Anton Tšehovilta ja yhtymäkohtia tuohon kirjailijaan löytyy tavassa tarkastella asioita empaattisesti, unohtamatta hyväntahtoista ironiaa. Kritiikin kohteena oli usein suvaitsemattomuus ja pikkuporvarillinen ahneus. Aapelia pidettiin vakavana ihmisenä, joka tarkkaili naamio takaa myhäillen ympärillään olevaa elämää.
Kuopio oli Aapelille ensimmäiset vuosikymmenet keskeinen paikkakunta. Hän valmistui 1934 Kuopion lyseosta ylioppilaaksi. Tämän jälkeen oli edessä muutto Helsinkiin opiskelemaan valtiotieteitä, nykyiskansain kirjallisuutta ja estetiikkaa. Opinnot jäivät kesken, kun hän palasi takaisin Kuopioon toimittajaksi Pohjois-Savo-lehteen, jossa hän oli ollut aiemmin toimitusharjoittelijana. Pian hän huomasi olevansa lehden päätoimittajaja ja kirjoittavansa koko sisällön lähes yksin. Ikää tulevalla kirjailijalla oli siinä vaiheessa vasta 25-vuotta. Jatkuva Remingtonin naputtelu oli varmaankin hyvää harjoitusta tulevalle pakinoitsijalle
Kirjoittelu jatkui tiivistahtisena myös Talvi-ja jatkosodan aikana. Jo yksistään Savon Sanomissa ilmestyi neljän vuoden aikana yli viisisataa pakinaa. Radio oli tuohon aikaan jo lähes arkipäivää ja sen lähetyksiä suunnattiin myös rintamalle. Niiden joukkoon mahtui Aapelin Savon murteella esitettyjä pakinoita, jotka varmaankin omalta osaltaan lisäsivät sotilaiden taistelutahtoa. Murre jäi kuitenkin radio-ohjelmien tyylikeinoksi, sillä hän ei viljellyt sitä pakinoissaan kuin lähinnä niiden dialogeissa.
Vuonna 1952 Aapeli ja hänen perheensä muuttivat 1952 Helsinkiin. Aiemmin päiväkohtaisten asioiden seuraamisesta syntyneiden pakinoiden aiheet saivat nyt ideansa aivan muualta. Ne syntyivät pienistä arkipäivän asioista ja laajenivat usein myös käsittelemään niiden varjolla maailmanlaajuisia kysymyksiä.
Ensimmäinen pakinakokoelma ”Onnen pipanoita” (mielestäni aivan loistava nimi) ilmestyi vuonna 1947 ja romaani ”Siunattu hulluus” seuraavana vuonna. En tiedä luetaanko kouluissa enää kirjoja ”Meidän herramme muurahaisia” tai ”Pikku Pietarin pihaa”, mutta omana kouluaikanani ne tulivat kyllä tutuiksi. Nuo suomalaisen kirjallisuuden historiaan jääneet teokset ilmestyivät 1950-luvulla.
Aapeli sairasti kroonista keuhkotuberkuloosia. Hän menehtyi kuitenkin aivoverenvuotoon kaaduttuaan kotonaan Pirkkolassa vuonna 1967. Lämminhenkinen, optimistista filosofiaa ja humaania ymmärrystä tuotannossaan välittänyt kirjailija on jäänyt ainutlaatuiseksi ilmiöksi suomalaisessa kirjallisuudessa.
Ajatukseni oli kirjoittaa tämän esittelyn perään hieman Aapelin tyyliä lainaillen lyhyt pakina, mutta siitä taisikin tulla aivan jotain muuta. Ehkä se onnistuu joskus myöhemmin. Toivon kuitenkin, että tässä ”Kissa”-tarinassa on kuitenkin edes hyppysellinen Simo Puupposelta lainattua elämänmakuista tunnelmaa. Kuin luin tekstini, niin mieleeni tuli hieman yllättäen Edgar Allan Poe, jonka parissa vietin nuoruudessani muutaman pelottavan tunnin. Saatan ehkä muistaa väärin, mutta taisin opetella tuon kuuluisan Poen Korppirunonkin ulkoa veivatessani polkupyörällä pitkää koulumatkaa. Joten rakkaus on syntynyt jo hyvin nuorena tuohon kirjailijaan, jonka tarinoissa uskottavuus liikkuu melko kapealla pohjalla. Tosin sen korvaa tyyli, joka toi tarinat mukavasti myöhäisillan peiton alle, jossa kunnollisen lukuvalon korvasi asteittain hiipuva taskulampun valokeila. Vertailu tuohon mestariin on tietenkin aika uskaliasta, mutta tarinoinnissa lienee kuitenkin yhtymäkohtia, vaikka se muuten onkin täysin oman mielikuvitukseni tuotetta.
________________________________________________________________________________________________________________________
Kissa
En ole halunnut aiemmin kertoa kenellekään seuraavaa tarinaa, koska se on herättänyt itsessäni ikäviä tunteita ja kysymyksiä, joihin vastaaminen on ollut vaikeaa. En ole näet keksinyt näiden kuluneiden vuosien aikana yhtään järkevää selitystä kokemalleni tapahtumaketjulle. Olisi ollut mukava nauraa lopultakin tuolle kaikelle ja todeta kuinka hölmö olin ollut, kun en ollut oivaltanut sitä ja tätä kohtaa. Jossain vaiheessa päätin haudata lopultakin tuon ikävän päivän mahdollisimman syvälle muistini lokeroihin. Se kurkistaa sieltä silloin tällöin esille, mutta työnnän sen taas takaisin pientä väkivaltaa käyttäen.
Kyseessä oli matka, jonka tein muutama vuosi sitten toukokuun alussa eräälle Pohjanmaan latojen ja peltojen ympäröimälle paikkakunnalle. Tuota pientä kylää halkoi pieni joki, jonka jyrkimmän mutkan sisäpuolelle vanhempani olivat rakentaneet neljäkymmentä vuotta aiemmin pienen omakotitalon. He olivat kuolleet muutama vuosi sitten ja siskoni asui nyt kesäisin tuossa punaisessa mökissä, joka olisi vaatinut täydellistä korjausta. Kyläyhteisö käsitti vain muutaman talon ja lähimpään kauppalaan sieltä oli lähes sata kilometriä ja sekin piti sisällään vain peruspalvelut.
Itse matkasta ei ole paljon kertomista, vaikka sillä olikin merkittävä rooli tapahtumien kulussa. Tein sen vaalean vihreällä bussilla, jonka pölyisiä kupeita peittivät ensimmäiset värilliset mainokset. Tarkkailin puolinukuksissa pölyisten ikkunoiden lävitse ohikiitäviä maisemia. Moni oli nostanut lipun salkoon, sillä oli äitienpäivä. Ihmisiä istui pihoille siirrettyjen pihakalusteiden ääressä, sillä aamusta asti oli ollut harvinaisen lämmin. Kuvittelin talojen seinille kärpäsiä, jotka lennähtivät levottomasti paikasta toiseen hakiessaan mahdollisimman lämmintä kohtaa. Ei kestäisi montaakaan kuukautta, kun kaikkien pitkään odottama kesä olisi taas ohi ja pihat tuijottaisivat takaisin tyhjinä ja hieman ilmeettöminä. Talvi oli ollut kylmä ja viimeiset lumipälvet olivat sulaneet vasta toukokuun alkupuolella.
Viereeni oli istahtanut edellisen pysäkin jälkeen vanha rouva. Hän piti sylissään koria, jonka sisältä kuului kissan naukumista muutaman minuutin välein. Itselläni oli myös eläimiä, joten en kiinnittänyt tuohon ääneen huomiota ja se ei myöskään häirinnyt minua. Emme puhuneet vähään aikaan mitään, mutta lopulta tämä vanhempi rouva otti minua kädestä kiinni ja huudahti ”voi jessus” osoittaen samalla toisella kädellään ikkunasta ulos. Näin ensin vain tasaista peltoa, jonka keskellä nökötti muutama lato. Niiden harmaat seinät olivat osittain luhistuneet ja katoilta puuttui päreitä. Kun olin juuri sanomassa, että en näe mitään erikoista, niin huomasin pellon päällä pienen lentokoneen, joka kaarteli pientä ympyrää etsien laskeutumispaikkaa. Lopulta se hävisi muutaman ladon taakse. Olisi ollut kiva tietää miten sen oli käynyt, mutta bussi vain jatkoi tasaista vauhtia matkaansa eteenpäin lähes suoraa, pölyistä tietä pitkin. Vieressäni oleva rouva irrotti käteni ja painautui ikkunaa vasten, niin että hän näki minut paremmin.
”Se vain näytti niin pelottavalta.”
Emme puhuneet vähään aikaan mitään. Lopulta kysyin jotain kissasta ja mitä rotua se oli. Hän ei kuullut ensin kysymystäni ja jouduin toistamaan sen uudelleen. Pienen tauon jälkeen nainen kertoi saaneensa sen naapuriltaan, jonka navetan heinäkasasta oli löytynyt eräänä aamuna kuusi pentua. Viisi niistä oli hukutettu ja hän oli itse valinnut raidallisen kollin, joka oli kotiutunut melko nopeasti hänen ikkunalaudalleen. Siinä se kuulemma vietti päivänsä tarkkaillen ohikulkijoita ja naukuen maitotilkkaansa. Olin juuri sanomaisillani, että hän voisi ottaa sen korista ja näyttää sille maisemia, kun rouva avasikin kannen ja nosti esiin pennun, joka kääriytyi välittömästi emäntänsä syliin sulkien samalla silmänsä. Se ei tainnut välittää, mitä ikkunan takana tapahtui.
Olimme juuri kiertäneet rantoja pitkin ison järven, jonka keskellä oli vain yksi pieni saari. Sen toisessa kärjessä oli lautamökki, jonka terasseilta pystyi heittämään ongen veteen. Aurinko oli noussut jo lakikorkeuteensa ja järven yli pyyhki kevyt tuuli, joka sai sen harmaan pinnan väreilemään. Taivaanrannalle kerääntyneet tummat pilvet enteilivät sadetta. Bussi sukelsi taas keskelle peltomaisemaa ja taisin nukahtaa vähäksi aikaa. Heräsin siihen, kun kissa kiipesi syliini ja alkoi kehrätä.
”Se taitaa pitää teistä”, rouva sanoi vieressäni ja ei tehnyt elettäkään ottaakseen sitä pois. Annoin sen olla siinä ja rapsuttelin sitä laiskasti korvan takaa. Se käänsi päätään ja yritti nuolaista sormieni päitä. Pian se pyörähti ympäri ja makasi pian selällään polvieni päällä. Silittelin aikani sen valkoista vatsaa ja otin sen etutassut käteeni. Niiden mustaa pohjaväriä kiersi kolme vaaleta rengasta. Ne olivat yhtä kaukana toisistaan ja hyvin tarkkarajaisia.
”En ole itsekään nähnyt koskaan tuollaisia rantuja yhdelläkään kissalla”, rouva sanoi ja kaivoi kassistaan voipaperiin käärityn leivän. Hän halkaisi sen tarkalleen puolivälistä pienellä puukolla ja ojensi toisen puolen minulle.
”Voinhan tuon antaa kissan poiskin, jos pidätte siitä”, hän sanoi syötyämme sellaisella äänensävyllä, että oletin hänen puhuvan vain leikillään. En muistaakseni edes vastannut siihen.
Maisemat muuttuivat ikkunan takana pikku hiljaa tutumman näköisiksi ja tiesin, että olisin pian perillä. Nostin pennun varovaisesti takaisin emäntänsä syliin ja aloin kerätä tavaroitani verkkohyllyltä. Toivottelin hänelle hyvää matkaa ja astuin linja-auton kapeasta etuovesta pölyisen tien varteen. Siskoni istui maitolaiturin päällä ja heilautti iloisesti kättään. Jouduimme kävelemään kilometrin verran kapeaa polkua pitkin, ennen kuin olimme vanhempieni mökin pihalla. Koivut olivat jo alkaneet vihertää ja läheiseltä pellolta kuului kuovin alavireinen naukuna. Joki oli tulvinut saunamökin pihalle, mutta olimme jo tottuneet siihen lapsena. Sen pinta ei ollut koskaan ylettynyt talolle saakka, joka oli pienen mäenkumpareen päällä. Siskoni oli istuttanut ensimmäiset kukat ruukkuihin, jotka hän oli nostanut betoniportaiden ylätasanteelle. Mökki oli rapistunut. Sen etelänpuoleinen seinäpinta oli jo lähes harmaa ja punamultamaalia näkyi enää vain paikoitellen pieninä laikkuina siellä täällä. Hauraat ikkunapuitteet olivat kuivuneet ja lohkeilleet. Ehkä seuraava syysmyrsky ravistaisi ne maahan ja sukeltaisi mökin sisään. Se tutkisi matalat huoneet ja pujahtaisi lopulta vinttiin meneviä rappusia pitkin pienelle tasanteelle ja ovelle, joka oli aina lapsuudessani lukittu.
Keittiön ikkuna oli eteisen oikealla puolella ja siinä oli edelleen samat kukkaverhot, joita äitini ei tainnut koskaan vaihtaa. Hän irrotti ne aina ennen joulua, pesi ja laittoi samana päivänä takaisin. Nyt niiden välistä pilkotti kissan pää. Se oli työntänyt tassut leukansa alle ja katseli kiinnostuneena meidän tuloamme.
”Olen ottanut kissan. Se on vielä pentu, mutta kyllä se siitä kasvaa”, siskoni sanoi.
Jätimme kengät eteiseen ja kuljin tuttua reittä pitkin keittiön pöydän ääreen. Siskoni kyykistyi matalan hellan eteen ja sytytti valmiiksi ladotut puut palamaan.
”Juot kai kahvia?”
Nyökkäsin ja painoin selkäni seinään kiinni.
Ikkunalaudalla ollut pentu hypähti lattialle ja kiipesi syliini. Se oli jotenkin tutun näköinen, kun se asettui kiepille polvieni päälle ja alkoi kehrätä. Rapsutin sitä leuan alta ja se kierähti välittömästi selälleen. Otin vaistomaisesti sen mustat etutassut käteeni.
”Se on minulla ollut vain pari viikkoa. Tulin bussilla tänne ja eräs vanhempi naishenkilö istui koko matkan vieressäni. Juttelimme niitä näitä ja jossain vaiheessa hän kysyi, että haluaisinko ottaa pennun omakseni. Hän oli saanut sen jostain navetassa syntyneestä pesueesta. Siellä oli ollut viisi muutakin, jotka oli muistaakseni hukutettu. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, joten toin sen tänne. Vien sen syksyllä mukanani kaupunkiin. Kuten huomaat sillä on hienot kuviot jaloissa. Ne ovat kuulemma erittäin harvinaisia, tuo nainen sanoi. Ikkunalauta näyttää olevan sille mieluisin paikka ja on se kova mankumaan maitoakin. Näyttää, että se viihtyy myös sylissäsi.”
Tuosta tapahtumasta on jo viitisen vuotta. Olen ajellut joka kesä bussilla katsomaan siskoani, mutta en ole kertaakaan nähnyt enää tuota vanhaa naista. Kissa makaa aina ikkunalaudalla, kun tulen oikopolkua pihaan. Ja kun istun keittiön tuolille, niin se hypähtää välittömästi syliini ja kääntyy melko pian selälleen. Jos en ota heti käsieni väliini sen jalkoja, niin se naukaisee kerran ja ojentaa ne hieman loukkaantuneen näköisenä avointa kouraani kohti.