En pakinoi tässä rockmuusikoista, sillä hehän näyttävät miltä näyttävät. Heidän olemuksestaan on vaikea löytää mitään kestävää, sillä kuluttava elämä muuttaa esiintyjän ilmiasua melko nopeaan tahtiin.  Ajattelinkin keskittyä vuosisadoille, jolloin John Lennon ja Paul McCartney eivät olleet vielä tavanneet Liverpoolissa. Joudun siis turvautumaan klassisen musiikin säveltäjiin.

Haen ensimmäiset mestarinuotittajat 1600-luvulta, jolloin syntyi barokkimusiikki. Viimeiset esimerkit noukin 1900-luvun alkupuolelta, jolloin myöhäisromantiikka vaihtuu uudenajan musiikiksi. Kirjoitukseni viimeisessä osiossa nämä aikakautensa maineikkaat edustajat saavat astua esiin ja valitsen heistä jonkun, joka myös näyttää mielestäni säveltäjältä. Sitä en tarkalleen tiedä, millainen hänen pitäisi olla. Kysymys on vain heppoisesta mielikuvastani, että luovuus pitäisi näkyä taiteentekijän olemuksesta edes jollain tavalla.

Kun puhutaan barokkimusiikista, niin varmaankin monellekin tulee mieleen lähinnä Antonio Vivaldi (1678-1741), Georg Friedrich Händel (1685-1759) ja Johan Sebastian Bach (1685-1750). Otan vielä mukaan Argancelo Corellin (1653-1713) ja ensimmäinen suuren oopperasäveltäjä Claudio Monteverdin (1567-1643).  Miltä siis näytti Bach ja kumppanit? Ne kuvat, jotka löysin osoittivat ainakin, että he olivat hyvin tarkkoja pukeutumisessaan, sillä heidän päitään peittää maalauksissa olkapäille ulottuva peruukki. Tuota vaikutelmaa lisää vielä huivi (joka on solmion edeltäjä) ja röyhelöpaita. Peruukkien ylettömään pituuteen lienee syynä se, että niiden ilmestymisen aikoihin miesten hiusmuoti muuttui lyhyestä taas pitkäksi. Ainoan poikkeuksen tekee hieman muita aiemmin elänyt Claudio Monteverdi, jonka tummia hiuksia ei peitä tuo tutuksi tullut tuuhea peruukki. Ensimmäiset maininnat tuosta miesten turhakkeesta on 1500-luvulta ja seuraavalla vuosisadalla se oli jo koko Euroopan omaisuutta. Peruukki oli hyvin arvokas, josta kannatti pitää huolta. Niitä jopa varastettiin ja myytiin eteenpäin, mikä ei lienee kovin yllättävä uutinen. Tästä tukkalaitteesta voi jo päätellä, että muusikon ammatti oli kannattavaa puuhaa tai sitten peruukki oli lainattu vähäksi aikaa pakollista maalausta varten.

Koska pukeutuminen näillä barokin ajan säveltäjillä on lähes samanlainen, niin heidän ilmiasustaan on vaikea kaivaa esille sitä persoonallisuutta, joka kuvaisi visuaalisesti tuon ammattikunnan vaatimaa neroutta. On tosin myönnettävä, että Vivaldilla on joissain kuvissa rennompi asuvalinta; pusero on auki muutaman napin verran ja ilme on kevyen leikittelevä. Jos tästä porukasta pitäisi valita joku kilpailemaan seuraavien aikakausien edustajien kanssa, niin olkoon se sitten tämä ”Neljän vuodenajan” mestari, vaikka lyhythiuksinen Monteverdi onkin ihan kelpo vastustaja tässä kaksintaistelussa. Hänen ongelmansa on ilme, joka voisi olla porvarilla, joka on juuri saanut tehtyä hyvät kaupat. Joten pisteet menevät niukasti Antonio Vivaldin avonaiselle kaula-aukolle.

Musiikinhistoria sijoittaa barokin jälkeiseksi aikakaudeksi klassismin. Sieltä me löydämme tähän mittelöön monta lupaavaa ehdokasta. Heistä maineikkain on tietenkin tuo leikittelevä Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791). Emme voi myöskään unohtaa Joseph Haydnia (1732-1809), joka oli aikansa Kari Peitsamo. Ehkä jälkimmäinen muusikko on edellisen inkarnaatio, sillä molempien musiikki toistaa itseänsä levy levyltä. Joseph kirjoitti elämänsä aikana 108 sinfoniaa, mikä lienee myös ennätys alallaan.  Klassismiin etevimpien edustajien joukkoon liitetään yleensä myös nämä nimet: Antonio Salieri (1750-1821), Bachin poika Johan Christian (1735-1782) ja Christoph Willipald Gluck (1714-1787). Tässä meillä siis viisi oivaa ehdokasta, joista pitäisi valita yksi loppumittelöön.

Kun yllämainittujen muusikoiden kuvia tarkastelee, niin yhteistä heille on hiusmuodin muuttuminen taas lyhyeksi. Peruukki on vaihtunut malliin, joka päättyy korvien yläpuolella oleviin viehättäviin putkilomaisiin kiehkuroihin. Ne ovat kaikilla ehdokkaillani tarkalleen samanlaiset. Niitä voisi luonnehtia leikillisen kevyiksi, hieman naurettaviksi ja uskottavuuden tuhoajiksi. Paidat ovat edelleen hyvin koristeellisia, mutta pakollista huivia ei näy enää monessakaan muotokuvassa. Yleinen vaikutelma on erittäin huoliteltu ulkoasu. Ainoa näistä viidestä suuresta säveltäjästä, joka poikkeaa edes hieman valtavirrasta, on Antonio Salieri. Hän on useimmissa kuvissa ilman peruukkia ja katson sen  ylimääräisen pisteen arvoiseksi. Hänellä ei ole ollut tarvetta piilottaa tummia ja karkeita hiuksiaan, jotka ovat leikattu melko lyhyiksi. Valitettavasti vain mikään ei ilmeessä eikä missään muussakaan viittaa luovaan ajatteluun, joten otan tuonkin pisteen pois. Salieri näyttää myös porvarilta, joka on tehnyt monta huonoa kauppaa viimeisten päivien aikana. Joudun nyt valitsemaan jonkin näistä klassismin edustajista. Tehtävä on vaikea, koska tunkeudun nyt lähes umpisokeana itselleni vieraan nyanssimaailman keskelle. Silmät ovat kuulemma sielun peili, joten niistä on varmaankin hyvä aloittaa. Aikani tutkailtuani tulin siihen tulokseen, että Joseph Haydn saa lopultakin edustaa tätä ryhmää. Syynä ei ole suinkaan se, että mollasin häntä hieman aiemmin ja haluan nyt paikkailla omaatuntoani. Tämä tuottelias säveltäjä katsoo löytämissäni kuvissa hyvin kauas ja niin mietteliäänä, että minun on pakko uskoa hänen kehittelevän niissä seuraavaa 109:n sinfoniansa rakennetta. Sitähän ei koskaan kuultu, mutta sitä hän ei tietenkään voinut tietää istuessaan mallina taiteilijan edessä. Hän siis saa ylimääräisen pisteen ja pääsee loppukilpailuun. Menestystä en uskalla luvata, sillä monta hyvää kilpailijaa on odottamassa vielä vuoroansa.

Romantiikan aikana syntyi ehkä maailmanhistorian suurin säveltäjä. Minusta tämä titteli kuuluu  Ludwig van Beethovenille (1770-1827) ja varmaan moni muukin on samaa mieltä valinnastani. Beethoven on kaveri, jonka jykevä soitanta saa vanhan rokkarinkin mielen iloiseksi. Jos tarkkoja ollaan, niin Ludwig kuuluu niin klassismin kuin varhaisromantiikan aikakauteen. Hän seisoo jykevänä pilarina niiden välissä. Mutta hänen varjostaan sukeltaa toki muitakin hyviä säveltäjiä, kuten Franz Schubert (1797-1827), Franz Liszt (1811-1866), Frédérik Chopin (1810-1849), Hector Berlioz (1803-1869), Robert Schumann (1810-1856), Giuseppe Verdi (1813-1901), Richard Wagner (1813-1883), Johannes Brahms (1833-1897), Pjotr Tŝaikovski (1840-1893), Gustav Mahler (1860-1911), Anton Brucker (1824-1896) ja myös Sibelius (1865-1957). Monta hyvää jää vielä mainitsematta. Romantiikka oli aikakausi, jolloin se oli vahvasti esillä, niin kirjallisuudessa kuin taiteessakin. Se on ainoa ajanjakso, jossa nämä eri taiteenlajit löysivät yhteisen innoittajan melko tarkalleen samaan aikaan.

Ei lienee ihme, että voittaja löytyy juuri romantiikan ajan säveltäjien isosta joukosta. Vaikka mielelläni olisinkin nähnyt kärjessä jonkun barokin suurista mestareista niin näyttää siltä, että romantiikan sävelkieli kumpuaa niin syvältä sydämestä, että sen on pakko myös näkyä noiden taiteilijoiden olemuksessa. Parhaiten kiihkeänä pulppuava luovuus välittyy Beethovenin kasvoilta. Siinä on jopa ripaus hulluutta, joka vain parantaa asemia. Hänestä on tehty paljon maalauksia, joten se lienee jonkinlainen etu. Puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että jotain tuosta säveltämisen pakosta välittyy lähes kaikista löytämistäni kuvista. Valitettavasti hän kuoli samoihin aikoihin, kun Joseph Nicéphore Niépce otti ensimmäisen valokuvan. Jos hän olisi elänyt edes parikymmentä vuotta pidempään, niin hänen hahmonsa olisi varmaankin vangittu lasilevylle ja olisimme nähneet, että antavatko nuo romantiikan muotokuvat oikeutta tuolle suurelle säveltäjälle. Toiseksi valitsin Mahlerin, jonka pitkät sinfoniat ovat rakenteeltaan kiehtovia ja suunnattoman rikkaita. Mahlerin olemuksessa on jotain sellaista, josta hänet on helppo tunnistaa säveltäjämestarien joukkoon kuuluvaksi. Pronssimitalin suorituksestaan saa Liszt, joka näyttää alla olevassa kuvassa elämän nurjaa puolta kosiskelleelta hevimieheltä tai yli-ikäiseltä hippiaatteen kannattajalta, joka on hukannut peace-merkkinsä.