”Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa, että maailma on sana.” Riihimäen tunnetuin kirjailija Samuli Paronen tuumasi näin tarkkailtuaan ympärillään kieppuvaa todellisuutta miehen iän verran. Hienosti ajateltu, vaikka en edes ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tätä ominaisuutta pidän kuitenkin sen merkkinä, että kyseessä on todella upea oivallus. Eräs tapa hahmottaa virkkeen merkitystä on tarttua siihen konkreettisesti. Näinhän lukija tuon sanajonon todennäköisesti ensimmäiseksi käsittää. Mutta miten kielestä voi tulla synonyymi kaikelle sille fyysiselle,  joka takertuu meihin päivästä toiseen. Miten maailma voi olla vain sana?

Samuli teki ennen kirjailijaksi ryhtymistä maa- ja metsätaloustöitä. Elämä oli kohdellut muutenkin kurjasti. Viikatemies kävi sisällissodan ilottomilla vankileireillä melko ahkerasti ja vei mennessään myös isän.  Äiti kuoli kymmenkunta vuotta myöhemmin influenssaan. Aika mahdoton yhtälö: elämä retuuttaa ja kaikki kurjuus tiivistyy tämän ajattelijan aivoissa vain sanaksi.  Soitan psykologin apuun ja istutan hänet työtuolini viereen sängyn reunalle.

”Poika kärsi niin paljon, että hän ei enää jaksanut uskoa sen olevan edes mahdollista. Etkö tuota oivaltanut?”. Hyvä ystäväni vastaa ja tarkkailee minua, kuin olisin itse kiireesti avun tarpeessa.

”Tämä nuori mies kasvoi aikuiseksi ja eli pikku hiljaa ihan tavallista elämää. Kirjoitteli kirjoja ja siinä sivussa sujautti aforismeja pöytälaatikkoon. En usko tuohon väittämääsi”, vastaan hieman tuohtuneena.

”Se oli jossain siellä pinnan alla koko ajan tämä elämän mielettömyys. Samuli ymmärsi, että olemassaolo on niin absurdi juttu, että se ei kestä edes kriittistä ajattelua. Mutta taidan tästä lähteä.”

Sänky on taas tyhjä. Verhon välistä näkyy luminen maisema, josta on vaikea löytää mitään absurdia. Vaikka se ei ajattele, eikä tunne, niin se on itsessään kuin arvoituksellinen aforismi, jota ei tarvitse ravistella niin kauaa, että housut putoaisivat nilkkoihin. Maailmaa kuvataan sanoilla, ehkä se oli sitten vain tämä. Ja siihen näyttää riittävän kolmetoista kirjainta, joista kuusi on vokaalia. Virnuilen Audin takavaloille, jotka piirtävät hämärään lähes ympyrämuotoisen lenkin, ennen katoamistaan läheisen mäen taakse.

Olenko jo liian vanha ajattelemaan ja liian nuori tuntemaan? Siinä välissä ei ole kaiketi yhtään mitään? Taidan katsoa Tarantinon elokuvan. Ymmärrän kuitenkin niitä.