Huumori on kummallinen asia. Se naurattaa tai sitten ei.  Oikeastaan huonoa huumoria ei pitäisi olla edes olemassa, sillä sehän ei ole silloin huumoria lainkaan. Mutta jos tarkastellaan tätä pohjoista jään ja lumen peittämää suomineitoa, niin sen kauniin kapeilla lanteilla asuu kaksi humoristia, jotka ovat osanneet muuttaa rahaksi sen, että lukija unohtaa edes vähäksi aikaa arjen ikävät venkuilut.  (Blogissani on varattu heille myöhemmin oma tilansa. Sillä toinen heistä on suosikkikirjailijani. Ja hän ei ole Arto Paasilinna). Tosin hyvä huumori loppuu siihen, kun puhutaan euroista. Huumoria tihkuvan tekstin kirjoittaminen täytyy olla kutsumustehtävä ja kirjoista saadut rojaltit ovat ikävä piirre, johon pitäisi lähinnä suhtautua hihittämällä.

Huumoria voidaan analysoida, repiä pieniksi rievuiksi ja kutoa värikkäiksi matoiksi, niin kuin montaa muutakin asiaa. Lähdetään kuitenkin fyysisestä havainnosta liikkeelle eli miltä näyttää naurava ihminen? Hyvin typerältä, sillä tämä outojen mielikuvien parissa askarteleva kansalainen honottaa suu auki ja paljastaa samalla karkkipussien tuhoamat hampaansa, joiden välissä voi pahimmillaan olla piipunvarren mentäviä aukkoja. Kyseessä on myös totaalinen itsehillinnän pettäminen. Jos emme pysty hallitsemaan omia tunneilmaisujamme, niin miten pystymme tekemään elämässämme ensimmäistäkään järkevää päätöstä?  Ainakin uskottavuus katoaa ja se on paha juttu se. Ihmisen elämää arvioidaan muuten tämän ”fraasin” kautta yllättävän sitkeästi.  Mutta tuohon käsiteanalyysiin palaan joskus myöhemmin. Ehkä siinä vaiheessa, kun olen menettänyt itse uskottavuuteni. Ja sehän voi olla aika lähellä. Tosin uskottavuuden pettäminen voi olla myös vapauttavaa, sillä sen jälkeen voi käyttäytyä huomattavasti rennommin.

Olen kuullut joskus virkkeen, että ”se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa”.  Sen taustalla lienee tyypillinen  ”minun pitää sanoa viimeinen sana” –ajattelu. Kansan leukaperistä lähteneiden ikivanhojen sanontojen takana on kieltämättä oivaltavaa arjen filosofiaa. Se osaltaan myös kertoo, että ihminen ei ole muuttunut miksikään satojen vuosien aikana.  Ja miksi pitäisikään?

Mutta mikä mahtaa olla se viimeinen kohta elämänkierron loppupuolella, kun vielä naurattaa? En muista mistään lukeneeni, että normaalilla ymmärryskyvyllä varustettu ihminen olisi hihitellyt edes kämmeneensä maatessaan kuolinvuoteella ja tuijottaessaan lukemattomien tippapullojen pohjia. Tämä on sinänsä hyvä asia, sillä Taivaaseen on syytä astua suupielet hieman alaviistossa, ainakin tässä Lutherin kehittämässä mallissa. Pahinta mitä voi tehdä on kaiketi murjaista sisäänpääsyä jonottaessa typerä kaksimielinen vitsi. Huomaat olevasi melko pian taas rivin hännillä. Ja kun Telluksella kuolee päivittäin noin 150 000 ihmistä, niin sen jonon täytyy olla melko pitkä. En tainnut huomioida sitä, että kaikkihan eivät tietenkään odottele pääsyä samaan taivaaseen. Mutta pitkä sen täytyy kuitenkin olla. Joten kannattaa keskustella vain vakavista aiheista vieruskaverin kanssa ja yrittää näyttää mahdollisimman vaatimattomalta ja henkisesti köyhältä, kun joutuu lopulta kasvokkain avaimiaan ylimielisesti kilisyttävän Pietarin eteen. Kieltämättä kadehdin tuota valtaa, mitä hänelle on annettu…

To be continued