Nettien keskusteluryhmät ovat mahdollistaneet, että oman mielipiteen tyrkkääminen muiden luettavaksi on todella helppoa. Kynnys on huomattavasti matalampi kuin aikoina, jolloin ei ollut muuta väylää kuin tarttua kynään ja lähettää kirje yleisönosastoon liitettäväksi. Eli kaikki pitäisi olla hyvin. Mutta ei ole. Ei todellakaan. Aiemmin oman kritiikin suodattama kuona seuloutui pois jo siinä vaiheessa, kun raapustimme huolellisesti lopullista tekstiä ja pudotimme sen lähimpään kirjelaatikkoon. Ja kun jouduimme vielä lisäämään mielipiteemme alle yhteistiedot, niin se takasi, että lopputulos mennä kolkutteli hyvinkin sivistyneen käytöksen rajojen sisäpuolella, verrattuna näihin anonyymeinä ulostettuihin bittikokkareihin.

Mutta mikä esim. näissä iltapäivälehtien kirjoituksissa ärsyttää? Se ei ärsytä, että on tehnyt oman ymmärryksensä pohjalta ihan asiallisen  vastineen, joka lähemmin tarkasteltuna hieman lenkkaa, nilkuttaa sieltä ja täältä. En siis puhu kirjoitusvirheistä, enkä sanojen kompuroinnista toistensa kantapäille. Mutta antaa onnahdella, jos sen takana on inhimillistä rehellisyyttä.  Mutta jos roiskaistaan mielipide sieltä ”mutu –pussin”  -pohjalta, jonka kepeiden perustelun päälle jo voi ensimmäisen virkkeen jälkeen astua isolla monolla, niin sitä ei voi edes sanoa mielipiteeksi. Jos se on todettu kaikkien realiteettien äidin syntymättömäksi lapseksi jo näin alkuvaiheessa, niin minua ainakin alkaa harmittamaan. ”Miksi et katsonut vaikka Googlella, ennen kuin jaoit ajatuksiasi muiden ihmeteltäväksi. Siihen olisi mennyt muutaman kymmenen sekuntia”, mutisen ääneen ja yritän taas ymmärtää.

Ja tämähän ei vielä riitä. Eteeni astuu vielä ryhmä, joiden kirjoitukset pitäisi moderoida välittömästi, kun ne ilmestyvät luettavaksi. Ei varmaan yllätys, kun kirjoitan tähän sanan ”rasistiset”. Hyväksyn kyllä kritiikin, vaikka maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan, jos se on asiallista ja perusteltua. Mutta en paskanheittoa, jonka kohteena ovat elämää kunnioittavat ja heikompia puolustavat inhimilliset arvot. Kun näen tällaisen kirjoituksen olen todella voimaton. Myös kyky yrittää ymmärtää viimeiseen asti saa melkoisen kolauksen. Jään vain ihmettelemään (ja joskus pyyhkimään silmäkulmia) ja harmittelemaan, miten joku voi tuhota elämänsä johdattamalla itsensä pois kaikista niistä mahdollisuuksista, joita ihmisenä oleminen tarjoaa.

Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta pieni ponnistus ymmärryksen suuntaan on tietenkin jokaiselta ihan toivottavaa. Tätä hoen itselleni päivästä päivään, kun törmään typeryyteen ja puolikkaisiin ajatuksiin, joiden hinnalla ei saisi ostettua  edes yhtä kiveä kylmään kiukaaseen. Tässä on jotain samaa kuin siinä suomalaisessa miehessä, joka esittää maanantaiaamun ensimmäisellä kahvitunnilla kuinka hän oli viikonloppuna niin kännissä, että ei muista siitä yhtään mitään. Tämä ei ole kuitenkaan tilanteessa järjettömintä, vaan se, että hän saa ihailevia ilmeitä työkavereiltaan. Onhan tuo melkoinen sankariteko, kun on kulauttanut pullon varttitunnissa tyhjäksi ja jatkanut arvokasta viikonloppua tilassa, jossa on vaikea erottaa sänkyä lattiasta. Mutta yritän ymmärtää, ymmärtää…