Ritari voi olla toki tässäkin ajassa. Puhutaan teiden ritarista, joka antaa tilaa risteyksessä vasemmalta tulijalle. Sulavaan käytökseen kuuluu myös heilauttaa ystävällisesti kättä ohittajalle, joka pyyhkäisee mennessään autosi peruutuspeilin. Ja jos joku survaisee mossen keulan peräluukustasi sisään, niin mitäpä siitä tiuskimaan. Todellinen ritari kaivaa penkin alta matkatermarin ja kaataa molemmille kofeiinikupilliset. Uuden ystävän kanssa sumppia maistellessa on aikaa pohtia, vaikka aamuteeveen käsittelemiä uutisaiheita.

Äskeinen on niin arkipäiväistä, että todellinen ritarius on noudettava kauempaa. Itse keskiajan suurena ystävänä haen sen tietenkin sen noista ajoista, jolloin ihmisen elämä oli lyhyt, mutta hyvin mielenkiintoinen. Jos oikein tuuri kävi, niin kuoli ennen kolmenkympin kriisiä synnytykseen, haavatulehdukseen tai jonkun kulkutaudin uhrina. Ja koska eläkejärjestelmääkään ei vielä ollut, niin ennenaikainen poistuminen oli kaikkien kannalta järkevä vaihtoehto.

Ritarilaitos kehittyi 800-luvulla ja sen ”isänä” voidaan pitää Kaarle Suurta, joka taisteli Maureja vastaan Espanjassa apunaan ratsuväki. Hän määräsi kaikki vapaat miehet osallistumaan sotaretkiinsä. Lisänä tuli velvoite, että heidän oli itse hankittava ja kustannettava aseistuksensa. Frankkien armeija muodostui perinteisesti kirvein ja keihäin varustetusta jalkaväestä. Aateliset ja varakkaat hoitivat tappamisen ratsain, apunaan pitkä miekka. Ritarilaitoksen syntyaikoihin Eurooppaan tuli Kiinan suunnalta jo satoja vuosia aiemmin keksityt jalustimet. Kun ratsumiehellä oli nyt vapaana molemmat kädet, niin toisessa kädessä oli tilaa keihäälle ja toisessa kilvelle. Koko ritariajan säilynyt taistelutaktiikka oli yksinkertainen, sillä rynnäkkö aloitettiin yleensä ratsumiehillä ja seuraavana olivat vuorossa jalkaväki. Haarniskaa päällään kantavat ritarit olivat eliittijoukkoa, joka jyräsi massallaan vihollisen nurin. Vaikka ritari putosikin ratsunsa selässä, niin peli ollut vielä menetetty. Urbaanilegendat ovat kertoneet jo pitkään, että maassa makaava ritari olisi ollut täysi avuton. Tämähän ei pidä paikkaansa, sillä haarniska päällä pystyi juoksemaan, hyppimään, heittämään voltteja ja jopa uimaan. Joten kevyesti varustautuneen jalkamiehen edessä jalkautunutkin ritari oli tehokas vastustaja.

Eurooppa oli varhaiskeskiajalla turvaton paikka. Aateliset tarvitsivat suojaa, joten he palkkasivat nuorukaisia taistelemaan joukoissaan. Korvaustakin piti veren vuodattamisesta saada, joten isännät ojensivat urheille sotureilleen osan ryöstösaaliista ja valloitetuista maista. Kun omaisuutta kertyi ja maa muuttui perinnölliseksi, niin samalla syntyi ritariluokka. Mutta nuo ritaripojat eivät vielä tuossa vaiheessa laulaneet jumaloimilleen neidoille upeissa linnoissa. Romanttinen ja ritarillinen elementti soturin elämässä sai odottaa vielä satoja vuosia.

Katolinen kirkko ei pitänyt ruhtinaiden ja ritareiden nahistelusta, vaan julisti vuonna 989 Jumalan rauhan, joka puolusti köyhiä ja kirkon työntekijöitä. Jumalan rauha sai vielä tuekseen vuonna 1063 julistetun Jumalan aselevon, joka kielsi taistelemisen keskiviikkoillasta maanantaiaamuun. Se ei myöskään hyväksynyt rauhallisten matkalaisten ryöstämistä ja tappamista, vaikka he sattuisivatkin liikkumaan jonkun muun mailla. Tämä ohjeistus vaikutti niin paljon ritareiden elämään, että he muuttuivatkin ryöstelevistä kiusantekijöistä kirkkoa ja heikkoja suojelevaksi yhteiskuntaluokaksi. Nyt olemme jo lähempänä sitä ritariutta, johon itsekin olisin halunnut kuulua. Vielä kun 1300-luvulla tulivat ensimmäistä kertaa käyttöön komeat levyhaarniskat, erilaisten rengaspaitojen ja suomuhaarniskojen tilalle, niin unelmani on muutamaa virkettä vaille.

Romantisoitu ritariaate on sitä oikeaa ritariutta. Ritarin elämä oli varmaankin hyvin struktuoitua. Päiviin mahtui sopivasti kauniiden naisten pelastamista linnojen tornista, laulantaa, turnajaistapahtumia ja köyhien kulkijoiden saattamista synkkien metsien lävitse. Tosin en oikein käsitä, miten linnantorniin voidaan kiivetä haarniska päällä. Luulisi sen pitävän melkoista kilkatusta ja herättävän muurien päällä partioivien vartijoiden huomion. Vielä kun pitäisi tulla takaisinkin samaa reittiä, roikottaen onnesta pyörtynyttä neitoa kainalossa. Ja saattoihan joskus tapahtua, että vangittu kaunokainen ei huolinutkaan ikkuna-aukosta sisään kömpinyttä pelastajaansa, vaan tökkäisi tätä kehruulaudalla päin silmikkoa sillä seurauksella, että hyvää tarkoittava ritari rojahti selälleen vallihautaan.

Kaikki viehättävä päättyy aikanaan, niin kävi myös ritarilaitokselle. Sen loppu häämötti, kun feodaaliyhteiskunta jäi asteittain historiaan. Ristiretkiä Pyhälle maalle ei myöskään enää tehty ja kuninkaat siirtyivät käyttämään ammattiarmeijaa. Vuonna 1415 tapahtunutta Agincourin taistelua pidetään yleensä virallisesti ritariajan päättymisajankohtana. Tuossa taistelussa 5000 englantilaista jousimiestä ja 900 jalkamiestä löi ranskalaisten ritariarmeijan perin pohjin. Tähän episodiin kun vielä lisätään kehittyvät tuliaseet ja niiden läpäisykyky,  niin ritareita oli mahdollista enää nähdä vain turnajaisissa. En tiedä, onko niissä ollut mukana naispuolisia osallistujia, sillä heitä on ollut myös joitain ritareina ja naiset ovat muodostaneet myös ritarikuntia.