Näyttää kuin avioparien elämässä olisi jossain vaiheessa yhteistä taivalta melkoisen iso musta aukko tai monta hieman pienempää. Ne löytyvät varmaankin sieltä suhteen aamupäivän ja auringonlaskun väliltä. Sinne tuntuu katoavan asioita ja tunnetiloja, joiden luulisi päinvastoin vain vahvistuvan, kun vuodet ryntäävät syliin yhä kiihtyvämmällä vauhdilla ja ainoa tuki on siinä vieressä. Ehkä jotain vahvistuukin, mutta valitettavasti usein myös ne parisuhteen kannalta negatiiviset elementit. Eikö pitäisi päinvastoin latoa tiiliä rinta rinnan yhteiseen suojamuuriin ja näin valmistautua vanhenemiseen tuomiin kolotuksiin ja vaipanvaihtoihin? Jos voisimme kohdata nuo kaikki vastukset naurussa suin ja toisiltamme aitoa tukea saaden, niin elämä voisi näyttää vähemmän pelottavalta. Mutta tämä on varmaankin jonkinlaista abstraktia ajattelua, jolla ei ole minkäänlaista kosketusta todellisuuteen?
Jostain nämä jutut saavat alkunsa, niin tämäkin. Linkitys ajatuksiini tuli aamuisella lääkehakureissulla. Jätin autoni ostoskeskuksen isolle parkkialueelle ja suunnistin talon päädyssä olevaan apteekkia kohti. Edessäni käveli pariskunta, jotka olivat ohittaneet eläkeiän tai ainakin olivat hyvin lähellä sitä. Mies harppoi jonomme ensimmäisenä melkoista vauhtia ja perässä tuleva vaimo yritti pysyä mukana rollaattoriin nojaten. Apuväline kiemurteli yöllisen lumisateen pehmentämässä sohjossa ja vaimon pitkävartiset lapikkaat liukastelivat puolelta toiselle. Hän pyysi kiukkuisella äänellä miestään vähentämään vauhtia. Aviopuoliso oli kuuro tai ei välittänyt kehotuksista, sillä vauhti tuntui vain lisääntyvän. Olin harppomassa jo ohitse, mutta päätinkin pysyä vielä vähän matkaa kuuloetäisyydellä ja tehdä havaintoja. Sadattelu jatkui lähelle apteekin ovea. Vilkaisin miehen kasvoja ottaessani vuoronumeron. Ne olivat ilmeettömät. Vaimo seisoskeli jossain hieman taaempana ja tuijotti piiskaavalla katseellaan miehensä selkää. Äkkiä näin heidät nuorena parina kirkon alttarin edessä pujottamassa kynttilöiden valossa kiilteleviä sormuksia toistensa sormiin. Kasvokkain välitetty ilme oli täynnä rakkautta. Sukulaiset seisoivat penkkirivien välissä ja salamat välähtelivät. Pian he marssisivat käsi kädessä keskelle auringon kultaamaa riisisadetta. Ja olihan vielä hääyökin odottamassa läheisen hotellin isoimmassa huoneessa. Tämän jälkeen on täytynyt tapahtua hyvin paljon. Tulevien vuosikymmenten aikana paljon yhteistä elämää on sukeltanut mustaan aukkoon ja näyttänyt ilkikurisesti kieltään hävitessään ikuisiksi ajoiksi tapahtumahorisontin taakse. Sinne on mennyt toisen tuki, sinne on mennyt kaikki ne mahdollisuudet, jotka olisivat voineet olla luja perusta tulevaisuuden moukaroidessa summittaisesti näitäkin vastaantulijoita.