Ystäväni toinen runokirja, joka ilmestyi vuosi ensimmäisen jälkeen, ei kaipaa ihmeempiä saatesanoja, koska jonkinlaisen kirjailijaesittelyn kävin jo lävitse ”Havaintoja”-kokoelman arvioinnin yhteydessä. Voimme siis pulahtaa suoraan nuotion päällä porisevaan puurokattilaan eli ”Runovellin” pariin. Nimi on hauska ja niin on kansikin. Ja se taitaa myös poiketa aika lailla valtavirrasta. Voin jo tässä vaiheessa vakuuttaa, että velli ei ole myöskään palanut pohjaan, vaikka sitä on keitelty Lapin tuntureilla muutama pakillinen nuotion päällä. Tuo vuosittainen alkukesän yksinäinen vaellus on monen runon muotoon tiivistetyn elämyksen taustalla, vaikka ympäristösivellin onkin jäänyt muutamien kohdalla taskun pohjalle. Ehkä suurin osa lyriikasta on kirjoitettu paperille vaelluksen lomassa tai teltan suojassa.

Jäin miettimään niitä tarpeita, jotka ohjastavat miehen karuun maisemaan viikoksi tai pariksi seuranaan vain satunnainen kulkija ja tuntureiden eläimet. Se ei välttämättä ole pelkkä yksinäisyyden rajaton riemu, sillä sen voi toteuttaa helpommallakin tavalla. Ystäväni tuntien voisin olettaa, että taustalla voi olla voimakas ykseyden tunne luonnon kanssa ja selviytyminen tuossa karun kauniissa maisemassa. Saan tuohon varmaan vastauksen, kun tapaamme viikon päästä Kivihaassa.

Kirjan ensimmäisessä runossa kehon äänekkäät ja alkukantaiset toiminnot saavat kunniapaikan. Niihin viitataan myös seuraavassa runossa: ”Tarpeilleen mennessä / sitä katselee ympärilleen / jotta ei tule yllätetyksi / housut kintussa. / Ihan älytöntä / sillä eihän ketään ole näkynyt / neljään päivään.” Tuon vilkuilun sivistykseen päin kun unohtaa, niin lopullinen kliimaksi luonnon kanssa on jo todella lähellä. Ehkä se vaatii useampia ja pidempiä vaelluksia tuntureille. Tai siitä ei pääse koskaan eroon. Itse olen sen verran skeptinen, että jälkimmäinen arvio on varmaankin lähempänä oikeaa.

Vaikka runossa ”Valintoja” vakuutetaan, että painavaa on vain rinkka, niin totuus saattaa olla kuitenkin aivan jotain muuta: ”Lämmin äänesi puhelimessa / luo läheisyyden, / jossa välimatka / on merkityksetön”.  Parisuhde ja yhteiset matkat rapakon taakse ovat kirjassa esillä, vaikka se onkin mielestäni omistettu enemmän yksinäisyydelle.  Ja sieltähän ne parhaat runot tulevatkin.

Jos esikoisteoksen runo muurahaisista olikin suosikkini, niin myös ”Runovellissä” ne ovat päässeet myös muutamalle sivulle. Toivottavasti muurahaisissa ei ihastuta vain niiden työteliäisyys ja tarkka marssijärjestys, vaan aivan joku muu elementti. Keon kuhinan keskellä ei myöskään kysellä, että mikä on ”elämän tarkoitus”. Se voisi tuntua melko absurdilta yhteisössä, jossa ei ole tätä ihmisen kiusaksi suunniteltua valinnanvapautta. Mutta arvo se on kaikesta huolimatta näillä pienillä ahertajillakin: ”Pysähtyessäni huilaamaan / hyppäsi muurahainen kyydistä. / Olin jo huolissani / mihin poloisen palauttaisin. / ”Se on soronoo”, huudahti se railakkaasti. / Kas, se olikin / maailmaa matkaamassa”. Toinen virke: ”Olin jo huolissani / minne poloisen palauttaisin” kohta ei ole runollista vapautta tai eettistä arviointia varten. Tuo on varmasti aivan todellinen tunne tuossa todellisessa tapahtumassa. (Jos olen väärässä, niin tarjoan kahvit Kivihaassa viikon päästä.)

Mielestäni on kahdenlaisia runokirjoja suhteessa kirjoittajaan: Toisessa niissä on runoilija läsnä. Kirja kirjalta voimme hahmottaa yhä tarkemmin kirjoittajan persoonaa virkkeiden takaa. Kyseessä ei ole pelkkä tunteiden varaan rakennettu päätelmä, vaikka sen avulla saammekin muotoiltua tekstin keskeltä pilkistävään henkilöön pehmeyttä. Kyllä järkevillä ajatuksillakin on tehtävänsä; ne ovat kuin pilkkuja lauseiden välissä.

Jos näitä ”pilkkuja” on paljon, niin hukkaan ainakin itse kirjoittajan ja samalla myös ehkä kokonaisuutta tukevan teeman. Missään ei sanota, että hyvän kirjan edellytyksenä on vaatimus, että myös kirjoittajan persoona pitää löytyä kansien välistä. Mutta jos kielikuvat ovat vain koriste, eivätkä tunteiden ja ajatusten tarkkaan ilmaisuun suunnattuja työkaluja, niin sanottava voi hukkua. Tämä ei tarkoita, että se olisi jotenkin huonoa runoutta. Sehän on vain irrallaan kaikesta ja elää omaa elämäänsä. Runojahan voi lukea puhtaasti esteettisestä lähtökohdasta ja nauttia vaikka vain kielikuvien tuomista visioista ja mielleyhtymistä. Koska pidän itse lyhyistä ja kuvallisista runoista, niin päätelmäni ovat varmaankin hyvin epäsovinnaisia.

”Runovelli” kuuluu tähän ensimmäiseen ryhmään, joten se on jossain mielessä ”vanhaa” runoutta. Minua se ei haittaa. Mutta jos runoilijana tekisin jotain toisin, niin jättäisin lukijalle enemmän kuitenkin purtavaa. Runon voi jättää leijumaan, eikä nitoa sitä lopullisesti kiinni viimeisellä virkkeellä.

Itse olen tutustunut näiden kahden kirjan avulla yhä tarkemmin ystävääni. Ja luultavasti juuri ilmestynyt kolmas kirja: ”Aika näyttää”, tulee syventämään sitä. Ja jos mitään yllättävää ei satu, niin taidan saada sen myös ikiomaksi lähiaikoina.