Ruotsissa rautaruukkeja on ollut jo 1500-luvulla. Oli melko luonnollista otaksua, että Suomessa olisi myös hyvät malmivarat. Kustaa Vaasan yritykset jäivät kuitenkin melko vaisuiksi, sillä hyviä esiintymiä ei löytynyt tai ne olivat vaikeasti hyödynnettävissä. Onneksi meillä on paljon järviä ja soita, joista saatiin nostettua ainakin kotitarpeiksi malmia pienten harkkohyttien sulateltavaksi.
Suomen maaperälle on rakennettu vuosisatojen aikana masuuneja kuutisenkymmentä. Niiden lämmittämiseen riitti metsiä, joten puuhiiltä ei tarvinnut tuoda emämaasta. Suurin osa malmista tuli kuitenkin Ruotsin Uplannista, Tukholman pohjoispuolelta. Myös 1649 perustetun Fiskarsin ruukin raaka-aine laivattiin meren yli. Se päätyi matkan päätteeksi Pohjan satamaan, josta se kiskottiin edelleen proomuilla masuunin läheisyyteen. Mainittu Pohjan kunta muodostui 1600-luvulla raudanvalmistuksen keskeiseksi alueeksi. Fiskarsin lisäksi alueella on Mustion, Antskogin, Billnäsin, Fagervikin ja Kärkelän rautaruukit.
Pidän vanhoista rakennuksista, joiden ikä näkyy sään rapauttamina seinäpintoina ja ikkunoina. Niiden murenevat karmit yrittävät pitää kiinni naarmuisia lasipintoja ensimmäiseen syysmyrskyyn asti. Kun katselen vanhoja tiiliseiniä, niin ihailen muurareita, jotka ovat latoneet päivästä toiseen tiiliskiviä vieri viereen. Työpäivät olivat vähintään kahdentoista tunnin mittaisia. Niitä on ehkä rytmittäneet lyhyet tauot, joiden aikana on ennättänyt syödä eväät ja polttaa piipullisen tai pari. Jossain mielessä se elämä on ollut samanlaista kuin nykyään. Kieli olisi meille tuttua ja varmaan myös joltain osin keskusteluaiheet. Töitä oli usein vain osan vuotta ja ainoa sosiaalituki oli ystävällinen ruukinpatruuna, joka saattoi maksaa lupporahaa hiljaiselta kaudelta. Ruukit olivat myös omavaraisia, sillä niillä oli viljelysmaata ja karjaa. Vain välttämätön tuotiin muualta. Tämä aiheutti myös työväestön velkaantumista, koska he ostivat lähes kaiken tarvitsevansa ruukin makasiinista. Ja jos töitä ei ollut riittävästi, niin perheen ruokatili saattoi painua pahasti miinukselle.
Käydessäni Fiskarsissa kuvaamassa pari päivää sitten oli maanantai. Paikka oli hiljainen, kulkijoita ja liikennettä oli melko vähän. Keväinen auringonvalo tanssi helmiäisnauhan lailla osittain vapaana juoksevan joen tummalla pinnalla. Se sukelteli kivien, rakennusten ja paksujen lumipenkkojen välissä. Jossain kohdin se ilmestyi ryöppynä hauraan jään alta ja rauhoittui melko pian taas tasaisesti soljuvaksi virraksi.