Olen käynyt Pariisissa kolme kertaa ja se on ehdottomasti liian vähän. Pariisi on paikka, johon ei vain kyllästy. Tuo Ranskan pääkaupunki on ehkä maailman feminiinisin kaupunki. Se on täysin vastakkainen toiselle metropolille eli Lontoolle, joka on vastavuoroisesti hyvin maskuliininen, suorastaan germaaninen.

Pariisi yllätti minut jo ensimmäisellä kerralla. Kun astuin metroon, niin siellä oli monella kirja kädessä. Vaikka meno oli huojuvaa, niin se ei estänyt lukemista. Ranska on ollut sivistysvaltio ainakin tuhat vuotta, jos sitä mitataan kirjallisen kulttuurin saavutuksilla. Kun meillä Agricola oli vasta luomassa kirjakielen perusteita 1500-luvulla, niin Ranskassa painettiin jo kirjoja, joita luetaan vieläkin. Frankkien maa on tuottanut huomattavia kynäntaitajia ja ollut myös haaroittamassa uusia polkuja kuvataiteessa. Siinä Pariisin Montmartren kukkulalla on ollut keskeinen rooli. Olisihan se ollut kiehtova paikka olla kärpäsenä katossa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, kun kahviloissa ja kabareissa saattoi tavata Pierre-Auguste Renoirin, Henri Matissen, Pablo Picasson, Vincent van Goghin ja Claude Monetin ja monia muita. Olisin myös mielelläni antanut tunnustuksen Claude Debussylle hänen musiikistaan, jonka sävelkieli on erittäin kiehtovaa. Ei tarvitse kuin kuunnella vaikkapa orkesteriteos La Mer, niin eiköhän se jo riitä väitteeni tueksi. Montmartren kukkulalla on syntynyt myös kubistinen taidesuunta, jota olivat kehittämässä Pablo Picasso ja Georges Braquea. Tuo paikka on ollut taiteen ahjo ja alasimen pauke kuuluu vielä sadan vuoden päähänkin.  

Montmartren hartioilla on myös Sacré-Cœurin kirkko,johon kannattaa tutustua. Se on todella vaikuttava, joten ei ihme, että se houkuttelee massoittain turisteja. En löydä sellaista superlatiivia, joka riittäisi kuvaamaan sitä tunnelmaa, kun astuin ensimmäistä kertaa sen seinien sisäpuolelle. Se oli hyvin, hyvin koskettava kokemus.    

Rakastan ranskan kieltä. Kävin ojentamassa Pariisissa käydessäni punaisen ruusun Edith Piafin haudalle, koska rakkauteni tuohon kieleen syntyi kuunneltuani hänen laulujaan. Taisin kehua ranskan kielen kauneutta erään ravintolan omistajalle, kun oli päivällisen aika. Palautteeni jälkeen suomibrändi taisi kohentua entisestään, ainakin isäntä löysi meille takahuoneesta lisämaisteltavaa.

Kun puhutaan eurooppalaisista kielistä, niin Saksa on aina ollut minusta ranskan vastakohta. En ole koskaan pitänyt siitä. Minusta tuntuu, että sitä pitäisi puhua nahkasaappaat jalassa ja nenän alaisia viiksiä roikottaen. Jos Hitler olisi puhunut ranskaa, niin toista maailmansota ei olisi koskaan edes syttynyt.   

Pariisi on kuin Claude Monet’n impressionistinen työ. Siinä on kaiken pois sulkevaa keveyttä, jonka ideana on vangita vaikutelma tietystä hetkestä ja jättää sommittelu ja yksityiskohdat toisarvoisiksi. Vaikuttaa kuin taide olisi synnyttänyt Pariisin, eikä suinkaan päinvastoin. Kun katselee impressionistisia maalauksia, niin realismi alkaa melko pian vaikuttamaan ankealta ja nuhjuiselta. Sen voisi lähinnä rinnastaa dokumentointiin. Realismilla, niin kuvataiteessa, valokuvauksessa kuin kirjallisuudessa, on toki ollut suunnaton merkitys, kun on haluttu herätellä omistavan luokan sosiaalista myötätuntoa. Teosta pitäisi lähestyä kuin se olisi Tabula rasa, jonka merkityksen katsoja rakentaa, tyhjennettyään ensin mielestään kaikki ennakkoasenteet. Realismi osoittaa liian suoraan sormella, se antaa hyvin vähän tulkinnan varaa ja siinä onkin sen heikkous. Toki tuoltakin alueelta löytyy suosikkejani ja heidän töistään löytyy myös kaipaamiani nyansseja.  

Jos Louvressa haluaa käydä vain katsomassa Mona Lisaa, niin kierros jää ehdottomasti vajaaksi. Tuo pienikokoinen (korkeus noin 60 cm) Leonardon työ ei ainakaan minuun ole koskaan ihmeemmin vaikuttanut. Itse suunnistan suoraan Alankomaalaisen 1600-luvun kultakauden maalausten pariin. Sieltä löytyy suuret suosikkini Pieter Brueghel vanhempi ja Vermeer. Ensin mainitun maalaus The Hunters in the Snow löytyy Wienin taidehistoriallisesta museosta. Tuo kiehtova maalaus on kiusannut mieltäni jo lapsuudesta asti. Kuvittelin silloin, että olen joskus asunut tuossa maalauksen kylässä, jonka läheistä rinnettä metsästäjät laskeutuvat. Lintuharrastajana olen yrittänyt bongata kangaspinnan siivekkäät, mutta toistaiseksi lajimäärittely ei ole onnistunut.   

Tämä blogini ei ollut tarkoitettu matkaoppaaksi, mutta taiteen ystävälle annan vinkin, että älä unohda Pompidou-keskusta. Siellä käy miljoonia kävijöitä vuosittain, joten joudut jonottamaan jonkin aikaa. Keskuksessa on toinen kahdesta maailman merkittävimmästä modernin- ja nykytaiteen kokoelmasta. Se toinen löytyy huomattavasti kauempaa eli meren takaa New Yorkista.