Tänään oli jo sellainen päivä, että olisi kannattanut sitoa räystäät rautalangalla kiinni. Vesi lorotteli pitkin pihaa väistellen isompia lumimöykkyjä ja lasten kumisaappaita. Odotin myös näkeväni ensimmäisen leppäkertun ja kuulevani talitiaisen karheita lauluyrityksiä. Vaikka tuo melodia on yksinkertainen, niin suvea kohti se saa kuitenkin auringon väristä kirkkautta, joka taas hiipuu syksyn koleisiin sateisiin. Mutta onneksi siihen on pitkä matka. Ensin on välissä jäättömät järvet ja viljapellot, joiden väri vaihtuu kesän edetessä harmaasta kultaan. Keväällä uomissaan hurjina ryntäilevät joet laiskistuvat päivä päivältä ja niiden kohiseva marssilaulu vaihtuu lapsuuteni Suvivirteen, joka nostattaa vieläkin silmäkulmiin aavistuksen kosteutta, vaikka kesäloma olisikin vasta elokuun loppupuolella.

Evoluutio on kokeilunhalussaan maalannut vuosimiljoonien aikana metsät vihreiksi, sillä se on kaikista rauhoittavin väri. Se on mahdollistanut lähes rikkeettömän rinnakkaiselon metsäpuuvyöhykkeellä. Kesäisen kasvuston siimeksessä hiippailevan desantin päässä tuskin risteilisivät kovinkaan inhottavat ajatukset, hänen työnnellessään pajunkissoja sivuun tai kuunnellessaan kanervikossa maaten honkien humisevia latvoja. Jos puut olisivat vaikka porsaan punaisia, niin maailmassa käytäisiin varmaankin paljon enemmän sotia. Tämä kertoo, että kaiken takana täytyy olla Suunnittelija. Värillä on siis väliä.

Nuorempana olisin heittänyt tässä vaiheessa kevättä rinkan selkään ja lähtenyt liftaamaan kohti suomineidon kainaloa ilman sen kummoisempaa päämäärää. Repussa olisi ollut kamera ja hammasharja, päällä sidottuna teltta ja makuupussi. Yksillä kalsareilla pärjäsi silloin viikon ja paidalla kauemmankin. Sukkia lähinnä paikattiin, ei pesty. Eli kaikki olisi ollut mukana todelliseen nuoren miehen elämysmatkailuun. Se olisi saanut täyttymyksensä, kun teltan katolle yöllä kertyneet vesilammikot olisivat norotelleet sisältönsä niskaani, kömpiessäni kapeasta suuaukosta aamupissalle.

Tällainen päivä valaa myös optimismia. Aurinko tuntuu lämpöiseltä kasvoilla ja olen ihan varma, että kehon liikeradat laajenevat jonkin verran. Pää istuu hieman joustavammin hartioiden välissä ja se taipuu sivulle päin kymmenen astetta enemmän, ilman tuota pelottavaa rutinaa. On tuo aurinko ihmeellinen asia. Vaikka se sirotteleekin lämpöisiä fotoneitaan niskaamme, niin kaikesta vakuuttelusta huolimatta jääkausi on tulossa. Se tulee pohjoisesta rytinällä ja tuo tullessaan aroilta niin kylmät tuulet, että viimeistään loputkin Valtionrautateiden junat lopettavat liikennöinnin. Itse muutan Ranskan korkeudelle hyvissä ajoin ja alan kasvattamaan viiniköynnöksiä. Sillä jos viini loppuu maailmasta, niin samalla katoavat myös runoilijat. Vaikka he ovatkin kansantaloudellisesti turha painolasti, niin he osaavat ainakin sitoa poninhäntänsä kauniisti.

Mutta parasta tulevassa kesässä on sen vaikutus ryppyiselle naamalle. Auringon lämmittäessä noita kuoppia ja kanjoneita, niin ne turpoavat pikku hiljaa ja saavuttavat saman tason kuin ympäröivä iho. Tämä siis keväästä ja kesästä. Syksyä on parasta lähestyä Vivaldin vuodenaikoja kuunnellen. Sieltä löytyy talvikin.