Sain ystävältäni runokirjan vajaa viisi vuotta sitten. Muistan paikan ja tilanteen oikein hyvin. Olimme juuri lähdössä Kivihaasta, Veripalvelun pihasta, kun hän ojensi minulle ohuen, pehmeäkantisen teoksen. Ihmettelin sitä hetken aikaa kädessäni, kunnes huomasin tutun nimen kannessa. Se oli minulle todellinen yllätys. Ehkä se ei olisi ollut sitä parikymmentä vuotta aiemmin, kun elämämme risteilivät melko tiukasti yhteisen lintuharrastuksen parissa.
Hän asui silloin maalla, keskellä avaraa peltomaisemaa, vaimonsa, tyttärensä ja muutaman koiran kanssa. Perheeseen kuului myös yläkerran vallanneet kanarialinnut ja pari kissaa. Minun olisi ollut silloin mahdotonta ennustaa, että hän tulisi myöhemmin muuttamaan Helsinkiin, melko lähelle keskustaa. Ystäväni olisi likistyneenä kerrostalossa vaimo ja kissa seuranaan. Sen ikkunoiden takaisessa näkymässä ei olisi mitään, joka muistuttaisi Kiikalan kumpuilevaa maisemaa.
Olemme tavanneet viime vuosina enää vain verenluovutuksen yhteydessä. Kaimani tulee sinne kravattia matkalla löysäten. Istumme jonkin aikaa kansalaisvelvollisuutemme suorittamisen jälkeen kahvilla ja juttelemme niitä näitä. Olin jossain vaiheessa melko varma, että hän on suorittanut pääkaupunkiseudulle muuton jälkeen täydellisen arvokuperkeikan. Tapaammeko vain siksi, että satuimme jakamaan jonkin aikaa nuoruudessamme yhteisen harrastuksen ja sen tuomat elämykset? Mutta nuo saamani runokirjat saivat minut häpeämään mietteitäni. Ne kertoivat jotain aivan muuta. Ne välittivät sen herkkyyden ja tunnelman mitä koimme rämpiessämme lintujen perässä ja tutustuessamme samalla hyvin perusteellisesti Etelä-Suomen ja Pohjanmaan erilaisiin biotyyppeihin. Tuskin tulen unohtamaan edes pimeimmässäkään dementiatilassani, kuinka odottelimme järven rannalla vatsallamme heinikossa pesälleen palaavaa kalasääskeä. Tai yritimme paikallistaa rämeen niukasta puustosta valkoviklon tunnusmerkkiä: pitkää ja ylöspäin kaartuvaa nokkaa. Minulla oli siis edelleen ystävä, jolla oli herkkyyttä aistia koskettavasti luonnon ilmiöt ja hän myös ymmärsi elämän olevan seikkailu, johon mahtuu niin huumoria kuin itseironiaakin. Ja osasi myös kiteyttää ne runoissaan.
Lupasin olla kiltti, kun kerroin hänelle, että aion ruotia hänen kirjojaan blogissani. Sain vastaukseksi, että riittää kun olen rehellinen. Olen molempia, sillä siihen on hyvä mahdollisuus luettuani kirjat taas kerran uudelleen. Aloitan esikoisteoksesta, joka on julkaistu vuonna 2005.
Varmaankin monen aloittelevan runoilijan yksi suosikeista on Risto Rasa. Hän kirjoittaa lyhyitä tekstejä luonnosta, joita voisi luonnehtia lämpimiksi. Ne ovat myös visuaalisesti vahvoja ja yllättäviä. Pidän itse hyvin paljon japanilaisesta haikurunoudesta. Niiden aihepiirit poimitaan yleensä luonnosta ja ne ovat asultaan mietelauseenomaisia ja pelkistettyjä. Risto Rasan ja runoilijaystäväni lyriikassa on varmaan jotain samanlaista. Vaikka ne eivät sitoudukaan tuohon rakennekaavaan, niin ne pyrkivät kuitenkin välittämään mahdollisimman vähillä sanoilla mahdollisimman paljon. Ja se on taito, josta pidän.
Tulevan kirjan aloitusrunoa varmaan mietitään pitkään. Se voi olla vaikka kirjoittajan esittely, niin kuin tässä: ”Joskus erehdyn / katsomaan peiliin. / Onpa / outo ilmestys. / Ei hätää / olemme hyvin sinut / toistemme kanssa”. Siinä on sopivasti itseironiaa. Jos sen hallitsee, niin on elämässä oikeilta kohdin kiinni. Sitä se on kai tämäkin: ”Kukaan / ei ole korvaamaton. / Toisten korvaaminen / vie vain pidemmän aikaa”. Tämä on viesti oman arvon tunteesta, vaikka hieman hymyillen. Meillä on jokaisella vahva alueemme ja miksemme olisi siitä ylpeitä.
Kun sydämessä väreilee kirkkaat värit ja haluaisi välittää ne toisille runon muodossa, niin näinhän siinä voi käydä: ”Mieleni tekisi / vangita runoon / edes murto-osa / rintaani pakahduttavista / onnen ailahduksista”. Runo jatkuu vielä pahoitellen, että näitä kokemuksia ei voi siirtää. Eihän se aina onnistu, sillä aito kokemus ja sanojen varaan rakennettu mielikuva ovat kaksi aivan eri asiaa.
Pienet hetket ovat joskus niitä suurimpia: ”Auringon kilo laineilla / takana venheeni jäljet. / heräävän tuulen kuiskaillessa / soudan käteni rakoille”. Tuohon ei ole mitään lisäämistä. Runo ei kaipaa hienoja kielikuvia, se on jo itsessään se.
Olen varma, että tässä ”Ruovikon kulta” runossa kirjoittaja on seissyt Nauvolla olevan mökkinsä rannassa ja tuijottanut runon maisemaa: ”Purettu laituri / vaiennut ranta / mielessä muistot / menneestä kesästä. / Ympärillä harmaa kosteus / ruovikon kultaa kehystäen”.
Tämä runo jäi mietityttämään: ”Joskus runo tulee / kuin myrsky merellä. / Tyvenen laskeutuessa katson / mitä on huuhtoutunut rantaan. / Turha on retusoida / on osattava arvostaa / paperille jäänyttä”. Eikö tekstin korjaaminen olekaan hyvä asia? Eikö sanojen harkittu valinta ja niiden keskinäinen sijoittelu ole ainoa keino raapia irti kaikki nyanssit voimakkaasta elämyksestä ja välittää se mahdollisimman tarkasti eteenpäin lukijalle. Tämän pitäisi muuttaa ne sitten takaisin kuvaksi, jonka pitäisi saavuttaa edes jotain siitä, mitä kirjoittaja oli itse kokenut. Vai pitääkö? Jokainenhan meistä ymmärtää sanojen välittämiä merkityksiä eri tavalla. Kieli ei ole sama asia kuin alkuperäinen kokemus, joten sen siirtäminen sen avulla lukijalle on aina epävarmaa. Kieli taitaa valehdella aina, koska mitään ei voida sanoa tarkasti.
Jos en itse kokisi joitain elämyksiä yhtä vahvasti kuin ystäväni, niin olisin kieltämättä kateellinen. Kateellinen olen kuitenkin siitä, että hän on onnistunut tiivistämään näitä elämän selittämättömiä hetkiä sanalliseen muotoon tavalla, johon itse en pysty. Kirjan parasta antia ovatkin mielestäni lyhyet luontoon ankkuroidut runot, joissa on mukana paljon enemmän tunnetta, kuin mietittyjä lauseita. Huumori on myös oivallisesti läsnä, niin rakkaudessa kuin samoillessa tuntureilla. Kaiken taustalla on kuitenkin sen hyväksyminen, että elämä päättyy joskus. Runossa ”Hautajaiseni” on tapahtunut selvästi varkaus , sillä olen hellinyt samaa ajatusta jo vuosia. Runo alkaa näin: ”Mieleni tekisi kovasti / pitää omat hautajaiseni / etukäteen”. Se jatkuu vielä pohdinnalla, mitä kaikkea siitä olisi hyötyä. Ehkä voisimme pitää ne yhdessä, kunhan vaan pääsemme yksimielisyyteen hautajaismusiikista. Itse valitsisin jonkin rock klassikon. Puku olisi myös saattoväeltä kielletty.
Kun asian näkee erilaisesta ja uudesta näkökulmasta, niin tuloksena on riemukkaita kielikuvia. Vaikka näin runossa ”Västäräkki”: ”Hento tikkujalka / harmaassa puvussa / ruokalappu kaulassa, / hoputtaa ateriaa / heiluvalla pyrstöllä”. Pidän erityisesti tuosta ”hoputtaa ateriaa”. Tämä luonnehdinta kelpaisi suoraan lintubongarin havaintovihkoon. Seuraavaa biologi tuskin liittäisi osaksi tutkimusraportiansa: ”Muurahaiset ovat avanneet neulaspesästään / kaikki tuuletusluukut apposen auki. / Tosiaan / eilenhän oli torstai / hernerokkapäivä”. Taitaa olla suosikkirunojani. Oikein mainio oivallus.
Kun rakastaa luontoa tasapuolisesti, niin vahingossa ovesta sisään lentänyt ampiainen ei ole vihollinen, joka on listittävä lehden ja seinän väliin. Runossa ”Halpa hinta” on hyvä esimerkki kirjoittajan arvomaailmasta. Siinä ampiaisen pyydystäminen lasiruukkuun päätyy sen rikkoontumiseen. Vaimoa tietenkin harmittaa 20 euron menetys, mutta hän saakin vastauksen: ”Kyllä se oli halpa hinta / elämästä”. Jos arvoista ei löydy mitään konkreettisesti mitattavaa, niin voihan niitä ainakin toteuttaa johdonmukaisesti.
Runosta voi kaivaa esiin myös hyvän aforismin, niin kuin tässä: ”Kuolemattomuuden voi saavuttaa / vain tylsistymällä”. Teksti jatkuu vielä viiden rivin verran, mutta tässä oli mielestäni jo se tärkein.
Omakustanteinen kirja on oiva mahdollisuus nähdä oma luovuus puristettuna kansien väliin. Sen ainoa ongelma lienee siinä, että on vaikea luopua rakkaista lapsistaan ja siksi ne huonosti kasvatetut kakarat saavat samanarvoisen paikan kilttien rinnalla. Olisin itse tyytynyt hieman ohuempaan kirjaan. Ne kliseisimmät hengentuotteet olisin jättänyt pöytälaatikkoon odottamaan lisätyöstämistä.
Hyvä runokirja vie vähäksi aikaa matkalle, joka päättyy lopulta takaisin siihen arkeen, josta ei taida päästä eroon kuin kuolemassa. Runojen taival ei ole pelkkää sanojen matkaa, vaan myös kuvien. Niillä on mahdollista rakentaa rosoisiinkin päiviin sellaisia kohtia, jotka tekevät siitä värikkäämmän. Ja se ei ole lahjapaperiin käärittyä unelmaa, vaan uudella tavalla havaittua arjen realismia, joka tihkuu paketoijan sormien välistä. Niin tekevät nämäkin runot.