Nuorempana en tainnut olla vielä kovinkaan skeptinen, sillä nähtyäni ensimmäisen kerran Pieter Bruegel Vanhemman (1925-1569) maalauksen ”Metsästäjiä talvimaisemassa” (Hunters in The Snow) olin aivan varma, että olin asunut itse tuossa keskiaikaisessa flaamilaisessa kylässä edellisessä elämässäni. Koin tuon maiseman välittämän tunnelman niin ihmeellisen voimakkaasti, että en todellakaan löytänyt silloin muuta selitystä kokemukselleni. Jaksoin tuijottaa teosta minuuttikaupalla ja uskoin, että eläytymällä oikein tiukasti voisin siirtyä tuohon pieneen kylään. Laskeutuisin rinnettä alas metsästäjien ja koirien kanssa. Olimme pettyneitä ja väsyneitä päivän pyynnistä, joka ei ollut antanut muuta saalista kuin laihan ketun. Päivä oli silloin pilvinen ja harmaa. 1500-luvulla Eurooppa eli keskellä pientä jääkautta, joten lämpötila oli varmaankin pakkasen puolella.

Maalauksen epäonnisten pyytäjien eteen avautuu lammen jää, joka on täynnä luistelijoita. Ehkä osa heistä oli jo siirtynyt eläinten sääriluista kyhätyistä teristä uudempaan malliin, jossa metallikisko oli kiinnitetty puiseen alustaansa ja tämä taas oli sidottu hihnoilla kiinni jalkaterän ja nilkan ympärille. Kuvassa näkyy myös curlingin pelaajia, vaikka tuo olympialaji onkin historioitsijoiden mukaan kehittynyt 1500-luvun Skotlannissa, eikä suinkaan flaamilaisessa kyläpahasessa. Laaksossa on myös mylly ja kirkko, kuten monessa muussakin tuon aikakauden maalaismiljöössä. Vaikka tiedänkin historianharrastukseni kautta, että talonpojan nutussa eläminen keskiajalla oli keskimäärin melko ankeaa, niin eihän se sitä suinkaan aina ollut. Heillä oli varmaan myös hetkiä, jotka ovat meille kaikille yhteisiä, huolimatta satojen vuosien aikaerosta. Häissä juotiin, kaulailtiin ja tanssittiin siinä kuin nykyäänkin. Myös luistelijoiden parissa oli varmaankin päällimmäisenä tunteena yhdessäolo ja välitön hauskanpito. Mutta ehkä joku jään reunalla ilakointia seuraava katsoja saattoi sanoa ääneen: ”Mitähän Jumala mahtaa sanoa tällaisesta menosta”. Tämä ehkä erottaa meidät tuosta ajasta, jota on hyvin helppo romantisoida seuraavan vuosituhannen takaa.

Tuon maalauksen tekijä Pieter Bruegel istuu edessäni taulun kuvaaman maalaiskylän ainoan tavernan karkeatekoisen pöydän ääressä. Takapuolemme nojaavat kovaan puupenkkiin ja hörppäämme tiukkaan tahtiin halpaa olutta, jonka ohrainen maku on pantu alulle paikallisessa panimossa. Keskustelemme huumorista, satiirista ja niistä ajatuksista joita hänen töidensä poikkeukselliset aihevalinnat minussa herättävät. Edessäni istuva taiteilija on pukeutunut talonpojan harmaaseen nuttuun, joka on kietaistu vyötäröltä kiinni kapealla nahkavyöllä. Patalakin alta harottavat takkuiset hiukset sojottavat sivullepäin ja jättävät kapean alueen poskipäiden ja leukaparran väliin. Hän ei tiedä vielä olevansa tulevaisuudessa eräs vuosisatansa arvostetuimpia taidemaalareita. Ja jos kertoisin vielä, että Etelä-Alankomaiden flaamilainen kuvataide tulee saamaan hänestä parhaan edustajan, niin hän saattaisi kuitata arvioni nostamalla kolpakkoa ja pudistamalla epäuskoisena päätään.

Pieter Bruegel oli taiteilija, joka haki luomisvireensä lähinnä talonpoikien parista. Se oli hyvin poikkeuksellista keskiajan kuvataiteessa, joka ammensi aiheensa enimmäkseen uskonnon kuvamaailmasta. Bruegelin aikainen flaamilainen taide oli italiavetoista, mutta hän ei noussut tuohon junaan. Pieter kehitti muista poikkeavan satiirisen maalaustapansa. Hänen asiakkaitaan olivat yksityiset taiteenkeräilijät ja etenkin Espanjan hallitsijasuku. Ostajia kiehtoi maalauksissa lähinnä niiden huumori ja luonnonkuvaus. Pieter Bruegelin ajatuksena oli kuitenkin taiteen keinoin näyttää ihmisen yksinkertaisuus. Hän valjasti tähän talonpojat, jotka hän kuvaa usein rujoiksi ja typeriksi. Jälkimmäistä luonteenpiirrettä kuvaa hyvin öljyvärityö sokeista, joita sokea taluttaa.

Vaikka ajatteluni on vaihtunutkin vanhemmiten skeptisempään suuntaan, niin ”Metsäsästäjiä talvimaisemassa”-maalaus ei ole menettänyt vieläkään tehoansa. Se on varmaan eniten käyttämäni työpöytäkuva. Vaihdan niitä melko usein ja aina jossain vaiheessa palaan aina taas uudelleen tuohon mestariteokseen. Tiedän nyt kuitenkin, että en pääse kaipaamaani kylään, vaikka istuisin taulun edessä vuorokauden ja tyhjentäisin mieleni perusteellisesti oman aikani kuonasta.