Pyöräilyn tärkein sana on kadenssi. Termi voi olla monellekin lukijalle outo, joten avitan. Se tarkoittaa kammen kierroksia minuutissa. Kun suuntasin ensimmäisille pyöräilylenkeille, niin minua evästettiin, että kadenssi on oltava vähintään 80 kierrosta minuutissa. Sehän tuntui aivan mahdottomalta lukemalta; sekunnissa siis yli kierros. Epäilin, että en saa koskaan suonikohjujen täplittämiä koipiani tuohon vauhtiin. Epäilykseni oli turhaa, sillä pystyn nykyään pitämään kampikierroslukeman 90 kierroksen hujakoilla. Satakin menee, mutta pyöritys alkaa tuossa vauhdissa muuttumaan jo kulmikkaaksi. Jätän suosiolla nuo isommat lukemat ammattilaisille, jotka ajavat vuositasolla enemmän kuin autoilijalle tulee kilometrejä keskimäärin samassa ajassa. Nämä vuoristokauriit kuluttavat asfalttia 20 000-30 000 kilometriä vuodessa. Tuo määrä vaatii monen tunnin lenkkiä lähes päivittäin, joten siinä saa istua satulan päällä jonkin aikaa.
Olen huomannut, että naisten tapa pyöräillä on ajaa liian suurella vaihteella. Se on erittäin ikävän näköistä vääntämistä. En ymmärrä tuota logiikkaa. Tekisi mieli pysäyttää ja opastaa, mutta eihän se näin ujolta mieheltä onnistu. Isolla vaihteella vääntäminen kuulemma paksuntaa reisilihaksia ja on vaikea kuvitella, että kukaan nainen haluaa kasvattaa niitä.
Mutta mistä tuo otsake: oodi pyöräilylle. Onhan se vähintään runollinen kokemus, kun kampi pyörii herkän tasaisesti. Mahtitunne tulee myös siitä, kun jyrkimmätkin ylämäet alkavat tuntumaan mitättömiltä kukkuloilta. Jossain vaiheessa noita vastetta vaativia nousuja alkaa jopa kaipaamaan, kun on polkenut muutaman kilometrin tasaista väylää. Kuuloelimiä hellii myös renkaista tuleva tasainen humina. Rakastan myös tätä suomalaista maalaismaisemaa niin paljon, että joskus tekee suorastaan kipeää. Onneksi näistä hämäläisistä peltomaisemista voi nauttia pitkillä lenkeillä aivan ilmaiseksi. Jossain puolimatkassa etsin mukavan paikan, jossa mutustelen eväitäni. Mutta eihän siinä kauaa malta olla, kun tekee mieli jo naksauttaa ajokengät polkimiin kiinni.
Jätetään paras adrenaliiniryöppy näille viimeisille riveille. Sen paikan täyttää lähimäkeni, jonka päältä ei ole kuin muutama kammen pyörähdys kotiovelle. Tuo nousu on melko jyrkkä ja pituudeltaan vajaa 200 metriä. Kun ruttaan sen rungolta vauhdikkaasti ylös vaikka 70 km lenkin päätteeksi, niin adrenaliinimäärä ja itsetunto alkavat olla jo sopivalla tasolla. Ja sehän tarkoittaa, että energiaa riittää loppupäiväksi. Voi tätä hulluutta, jota pyöräilyksi kutsutaan…