Keskikesän juhannusruusut hehkuvat. Pahvista leikatut sydämen kuvat keinuvat hiljaa illan vaimeassa tuulessa. On juhannus ja hääpäivä. Voi tätä onnea, rakkauden määrän leikkaamiseen ei riittäisi edes moottorisaha. Pääskysetkin ovat löytäneet paikalle ja kirskuttavat hääparin kunniaksi. Peippo heläyttää kertosäkeensä tavallista useammin lähimmän koivun oksalta. Pilvenhattarat ja läheinen sormiluinen koivikko näyttävät tanssivan toistensa sylissä. Orkesteri tapailee jo häävalssin nuotteja. Onnea tihkuvalle hääparille ei varmaan tule missään vaiheessa mieleen, että joskus tulee arki vastaan ja peiton heiluttelu muuttuu pikkuhiljaa raskaammaksi. Ja miksi tulevan arjen huolet pitäisi pilata hääiltaa, sillä onnelliset hetket on liimattu tämän illan kylkeen. Pikkuhiljaa liima kuitenkin kuivuu ja nuo tunnehiput lentävät arjen tuuliin. Auringon haalistamat sydämenkuvat saavat jo muutakin väriä pintaan kuin punaista. Jossain kohtaa pilkottaa jo arjen ruskeaa ja harmaata.
Kelataan pikaisesti keski-ikä, livahdetaan eläkkeelle ja pujotetaan jalkoihin lämpimät Aino- ja Reimatossut. Väliin toki mahtuu loputtomilta tuntuvat työvuodet ja lasten vaativa kasvatus. Tungetaan tähän keski-iän rinkkaan vielä asuntolaina ja kaikki ne muut muhkurat, jotka eivät tee aina arjesta juhlaa. Viikot, kuukaudet ja vuodet opettavat ymmärtämään, mitä on realismi. Se on ainoa järkevä tapa vastata esiin tuleviin haasteisiin. Tämä kuulostaa tylsältä, suorastaan ankealta. Idealismi muistuttaa kanalentoa. Ensimmäiset siiveniskut ovat hieno kokemus, mutta kohta on nokka maassa turpeen sisässä. Ja parkuhan siitä tulee. Realisti ei koskaan pyyhi silmäkulmia. No, kaikesta huolimatta olen idealisti ja varmaan sellaisena möykkynä joskus kuolenkin.
Tästä alustuksesta onkin jo aika siirtyä otsikon vaativaan tunnelmaan.
Käymme lähimarketissa silloin tällöin ja pyrimme valitsemaan hiljaisemmat ajat. Näin tekee moni muukin vanhempi aviopari. Ja tuon ikäjakauman kuulee. Ilmassa sinkoilee kiukkuisia lauseita ja vastaamme tulee tympeitä ilmeitä. Mitä näille aviopareille on oikein tapahtunut matkan varrella? Toki myönnän, että tapani mukaan hieman yleistän, mutta tuntuu surulliselta katsoa, miten elämä haalistaa niin paljon, että ei olekaan enää yhteistä pintaa, johon koskettaa ja tarttua.
Entä me? Olemme ilkeitä ja kävelemme näiden tiuskivien avioparien ohitse käsi kädessä. Myönnän toki, että lapsellistahan tuo on…