Kun menen vaimon kanssa kukkakauppaan, niin tiedän jo ovesta sisään astuessani, että lopullinen valinta vaatii melkoisesti aikaa. Ensin tehdään yleissilmäys ja käydään kaikki vaihtoehdot lävitse. Varmuuden vuoksi tehdään vielä toinen kierros. Tässä tarinassa päädymme lopulta ruukkuruusujen ääreen. Se on se perinteinen äitienpäiväkukka, jota voin peukuttaa hyvillä mielin. Pidän lähes kaikista kukista, mutta päivänkakkarat taitavat olla kuitenkin niitä ykkössuosikkeja. Siinä ei ole mitään turhaa, vain keltainen täplä keskellä valkoisia terälehtiä. Tätä täydellisyyttä on kannattelemassa hoikka vihreä varsi. Minulle se riittää ja olen valmis, vaikka kumartamaan polvilleni tämän kaunokaisen edessä ja vannomaan sille ikuista rakkautta. Minua kiehtoo minimalismi kaikessa muodoissaan, ei vain kukissa, vaan myös taiteessa ja arkkitehtuurissa. Sinänsä outoa, koska olen jugendin suuri ystävä, vaikka sen muotokieli on melko koristeellinen. Tuo on dilemma, jota en taida koskaan ymmärtää.
Mutta takaisin kukan valintaan. Vaimoni nostaa ruusupurkin ilmaan, tutkailee sitä jonkin aikaa. On siinä jotain ihmeellistä, kun se ei kelpaa. Pyöritellään seuraavaa purkkia ja kävellään jo muutama askel kassan suuntaan. Nostan jo sisäistä peukkuani ja huokaisen helpottuneena. Voi ei, vaimoni kääntyy ja vie kukan takaisin. Ja taas jatketaan tutuksi tulleella struktuurilla. Tätä kun on jatkunut vartin verran, niin ilmaisen ajatukseni koko touhusta. Minusta ruusuissa ei ole vain mitään eroa, joten en voi vain ymmärtää…
En ole yksin kukkakauppaongelmien kanssa. Eräs ystäväni kertoi aivan samaa ja päätyi lopulta siihen ratkaisuun, että hän ottaa luettavaa mukaan ja jää istumaan autoon. Ei varmaan huono valinta.
Lopullinen ruusu löytyi ja taitaa kukkia vieläkin äitini ikkunalaudalla, vaikka ostosta on kulunut jo melkoinen tovi. Ehkä lopullisessa valinnassa oli sittenkin jotain, mitä katseeni ei pystynyt koskaan havainnoimaan. En taida sittenkään olla nyanssiherkkä, vaikka olen kannatellut tätäkin kuvitelmaa melko pitkään.