Kulttuurikodin erottaa tuoksusta. Siellä ei haise vanhat kastuneet ja homeen seasta pilkistävät villasukat, puhumattakaan että ne lojuisivat mytyssä jossain uunin pankolla. Kulttuuri sietää ja kaipaa vain yhtä tuoksua ja se tulee perinteisistä kirjoista. Mitä vanhempia ne ovat, sitä täyteläisempi on kodin henki. Se on kuin parfyymia, joka sijoittuu hajuvesien taivaassa jopa maineikkaan Chanel 5 yläpuolelle. Kirjojen ei myöskään kuulu olla kauniisti hyllyyn laitettuna, vaan pientä pikanttia näkökulmaa tuo hallitsematon sekamelska. Se ei näytä kovinkaan uskottavalta, jos kirjojen selät on tasattu pitkällä viivottimella. Järkyttävintä todellisuuden rääkkäämistä ovat nuo kirjojen tyhjät kannet, joita tietääkseni myydään edelleen. Onhan se komeaa, kun kaikki Platonin teokset ovat kauniisti kirjahyllyssä keskeisellä paikalla eli katseen korkeudella. Toki täytyy toivoa, että kukaan vieraista ei päätä availla niitä. Näissä feikeissä on yhtä paljon mieltä kuin aikoinaan monenkin kodin postiluukusta jaettujen Valittujen Palojen saksituissa romaaneissa, joita aikoinaan taisin itsekin lukea. Jossain vaiheessa heitin ne roskikseen, kun ymmärsin millaisen mokan olin tehnyt. Näen noista kirjoista edelleen päiväaikaisia painajaisia. Kulttuurikodin kirjojen on tosiaankin syytä lojua siellä ja täällä. Epämääräisissä kasoissa olevat teokset välittävät kuvan, että niitä luetaan ahkerasti. Sellainen on tietenkin löydyttävä myös yöpöydältä. Yöpöytä ilman kirjaa on sama kuin unohtaisit pukea silkkipyjaman päällesi pujahtaessasi lakanoiden väliin. Rakastamani e-kirjat tulevat tekemään kulttuurikodista hajuttoman ja mauttoman, vaikka ovatkin omia suosikkejani. Biteissä ei todellakaan ole sitä aidon esineen sisältöä, joka pitää tuntua todelliselta kun sen ottaa käteen. Mikään ei kiihottavampaa kuin avaa hyvin vanha kirja ja selailla sen sivuja hellävaroin kuin koko ajan peläten että jotain menee rikki.
Kulttuurikodin seinät eivät ole myöskään koskaan saa esitellä vain paljasta pintaa, vaan niitä pitää täplittää taulut joiden muotokieli ei saa olla perinteinen. Koivujen reunustama valkama, johon vene on vedetty maihin, on hirvittävä etikettivirhe. Se ei ole edes taidetta, vaan aikoja sitten kuollutta kansallisromantiikkaa. Samoin tuo Ferdinand von Wrightin maalaama ”Taistelevat metsot” –työllä ei ole sijaa kenenkään kulttuuritietoisen seinällä. Tuosta maalauksesta on tehty niin paljon kopioita, että niitä taitaa löytyä jopa pihan perältä, ulkohuussien harmailta seiniltä. Realismi on myös ymmärtämättömien ja köyhien taidesuunta. Todellinen taiteennautiskelija kulkee modernismin kärjessä, avartaen taidemakuansa niin kauan kuin mieli jaksaa tutkailla ympäristöä. Kubismi on taidesuunta, jonka ovesta vain harvat ja valitut uskaltavat astua sisään. Kulttuuri-ihmisen korvissa mikään ei ole kauniimpaa musiikkia kuin kuulla, kuinka joku moukka sanoo että hän ei ymmärrä sitä ja tuota taulua. Se on selvä merkki siitä, että työ on todella hyvä ja tarkoitettu vain ymmärtäväisen ja avarakatseisen sielun tutkailtavaksi.
Ikävä kyllä kulttuurikoti on kuolemassa. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta näin se taitaa olla. Nuoret eivät edes tiedä mitä ”kulttuuri” –sana tarkoittaa. Heille se on melko suora oopperan synonyymi. Tuon ihmeellisen musiikkinäytelmän, jonka naivia juonta kuljettavat eteenpäin kirkuvat naiset ja matalia ääniä mörisevät bassot. Kulttuurin vihaajalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa luolaan asumaan, sillä kulttuurista ei taida muuten päästä eroon.