Tänä päivänä perinteinen paperikuva on jäämässä muiden vaihtoehtojen jalkoihin. Ja yleisin koko paperikuvissa on ollut pitkään se tuttu kymppikoko eli 10*15 cm. Luultavasti kuvakirjat ovat jo ohittanut  näppäilijöiden keskuudessa yksittäiset paperikuvat. Ja ei ihmekään, koska niiden tekeminen on lähes automaattisten ohjelmien avulla tehty niin helpoksi, että kuvien sijoitteleminen näytölle avautuvan kirjan sivuille käy melko vaivattomasti. Kuvakirjan etu on myös se, että kuvia voidaan ryhmitellä paremmin vaikkapa erilaisten teemojen ympärille. Hyvin tehtyä kuvakirjaa on todella ilo esitellä.

Kuvia ladataan myös Facebookiin ja Instagrammiin ystävien ihmeteltäväksi, puhumattakaan muista netin sisuksista löytyvistä palveluista. Ja hyvä näin, sillä kuvalla on sähköisten formaattien myötä laajempi yleisö. Myös valokuvausta vakavasti harrastava saa työnnettyä jalkansa oven väliin huomattavasti helpommin, mikäli pyrkimyksenä on myös maineen tavoittelu ja ehkä saada sitä kaivattua mammonaakin oman harrastuksen kautta. Valokuvauskilpailuihinkaan ei kelpaa enää kuin bittivirrasta koostuva kuva. Niihin on turha lähetellä paperikuvia, vaikka olisivat kuinka komeita ja A3 -koossa.

Millainen on sitten tänä päivänä tuon perinteisen kymppikuvan merkitys? Toki sekin toimii jossain tilanteissa. Kun joku haluaa muistoksi muutaman kuvan jostain tapahtumasta, niin kymppikuvalla on siinä tilanteessa ihan ansiokas rooli. Itse en kuitenkaan kierrättäisi niitä (vaikka olisivat omasta mielestäni niitä parhaita otoksiani) olohuoneen sohvalla iltaa viettävän vierasjoukon käsien kautta. Toki voisin laittaa isompia otoksia ihmeteltäväksi ja erittäin mielelläni tekemäni kuvakirjan. Yhtenä vaihtoehtona näissä tilanteissa voi olla dia-esitys TV -ruudun kautta. Se ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Nykyiset UltraHD -näytöt pesevät mennen tullen perinteisesti heijastetun diakuvan kankaalla. Tunnelmassa ei ehkä päästä toki samaan, siitä kun puuttuu tuo muistoja kannatteleva diaprojektorin rapina ja pimennetyn huoneen tunnelma.

Ei ole varmaan myöskään yllätys, että pieni kuvakoko latistaa kuvaa. Ne ehkä tärkeätkin yksityiskohdat saattavat jäädä niin pieniksi, että niitä on vaikea erottaa. Tämä puute vaikuttaa myös kuvan kompositioon. Yleensä kuvaa aina parantaa suurempi koko. Kun kuvaamme ympäristöä ja siinä olevia kohteita, niin me havainnoimme ne luonnollisesti kookkaina. Koolla on tosiaan merkitystä. Tämä näkyy esimerkiksi valokuvanäyttelyissä, joissa ne kuvaajalle tärkeimmät otokset ovat yleensä esitetty joskus hyvinkin suurikokoisina. Tämä tuli esille vaikkapa viime kesänä Salon taidemuseossa olleessa Nick Brandtin näyttelykuvissa. Myös tammikuun loppuun loppuun asti Ateneumin taidemuseossa olevat Henri Cartier-Bressonin muutamat otokset ovat huomiota herättävän isoja.

Mutta pohditaanpa asiaa hieman syvemmältä eli puhutaan itse kuvasta. Kohdistetaan sille seuraava kysymys: Mikä esitysmuoto palvelee sinua parhaiten? Lähtökohtana on kaiketi oltava kuva eikä suinkaan valittu materiaali, jota toki luonnollisesti tarvitaan kuvan ”taustaksi”? Eikö kuvan sisältö ole se, mikä pitäisi tulla katsojalle mahdollisimman hyvin esille? Kuva on kuitenkin vain kaksiulotteinen pinta ja se on edelleen sitä, on se paperin tai näytön pinnalla. Onko siis paperilla joku todellinen lisäarvo valokuvan katsomistapahtumassa? Minusta ei. Kuvassahan ei voi olla muuta tärkeää kuin itse kuva ja mitä se välittää. Valitun esitysformaatin pitää esittää kuvaajan visio mahdollisimman aidosti, niitä tärkeitä nyansseja unohtamatta. Hyvä näyttö tekee tämän useimmiten paremmin kuin tulostimen ulos sylkemä kuva. Tätä ajatusta tukee myös se, että näyttöhän on se, jossa kuvaa käsitellään eli se näyttäytyy sen pinnalla niissä parhaissa juhlakamppeissa. Vaihto arkisempaan asuun astuu kuvaan siinä vaiheessa, kun sitä siirretään vaikkapa paperin pinnalle. Valokuvausta harrastavalle on kiusallisen tuttu tilanne se, kun tuloste ei näytäkään enää yhtä sävykkäältä kuin näytöllä.

Itselleni on aivan sama, miten kuva esitetään, kunhan se palvelee mahdollisimman hyvin itse kuvaa. Myönnän toki, että monelle paperikuvassa on kysymys perinteestä ja tottumisesta. Ja vanhemman väestön osalta tämä on luonnollisesti ymmärrettävää. Mutta eihän nuo tekijät saisi tietenkään mennä itse kuvan edelle. Se miten kuva laitetaan esille, on ymmärtääkseni lähes aina alisteinen itse kuvalle.

Mutta se ole syytä unohtaa vielä paperikuvaa. Kun se on kehystettynä seinällä, niin sitä on miellyttävä katsella. Ja se tulee varmaankin olemaan vielä pitkään ainoa formaatti, mitä tullaan näkemään valokuvanäyttelyissä. Toistaiseksi tuohon ei ole kehitetty muuta tapaa. No, ehkä sekin aika joskus tulee…