Maailman arvostetuimman luontokuvakilpailun Wildlife Photographer of the Yearin voittajan José Luis Rodríguezin kuva aidan yli hyppäävästä sudesta on osoittautunut väärennökseksi. Tuon esille saaminen on vaatinut perinpohjaista tutkimista, johon on osallistunut Lontoon luonnonhistoriallinen museo ja BBC Wildlife Magazine. Kuvan ottanut espanjalainen harrastaja kieltää syyllistyneensä moiseen syntiin, joten ehkä kuvan taiteellinen arvo määritelläänkin lopulta lakituvassa? Näen mielessäni kuinka petoeläinasiantuntijat ovat tutkineet kuvaa suurennuslasilla ja yrittäneet löytää hukkaparan silmistä edes pientä älyn pilkahdusta, joka kertoisi inhimillisyydestä. Uutinen on surullinen meille valokuvien ystäville vai onko sittenkään?  Joku tässä nyt mättää ja oikein kunnolla. On pakko ihan ensimmäiseksi kysyä, että mikä on kesytetty susi? Biologisesti sellaista ei kaiketi ole, koska suden luonto ei muutu koiraksi vaikka se hyppisi narua aamusta iltaan omakotitalon etupihalla ihmislasten kanssa. Entä jos tapaan metsässä villin suden, annan sille säännöllisesti kaluttavaa ja saan jossain vaiheessa sen hyppäämään käskystäni aidan yli. Olen ottanut siis huonon kuvan, koska susi oli oppinut luottamaan minuun. Jos totta puhutaan, niin ei ole suuri temppu yhdistää kuvankäsittelyohjelmalla loikkaavaa sutta ja porttikuvaa, joten luontokuvan määrittelyssä tullaan kaipaamaan jatkossa dopintestejä tarkempaa tutkimusta. Tai ehkä meidän pitäisi tarkastella luontokuvan kriteereitä uudelleen? Ja yksi otos tapahtumien kulusta on aina väärennös, sillä se ei huomioi ympäristöä eikä tilannetta laajemmin.

Joskus vuosikymmeniä sitten pohdittiin äänekkäästi, että  ”onko valokuvaus taidetta?” Tuohon mietintäkohtaan ei tainnut löytyä apua edes 1970 –luvulla muodissa olleista solarisaatiokuvista,  jotka näyttävät nykyään aika onnettomilta, suorastaan ponnettomilta. Myöskään googlen haku ei löydä montaa osumaa tuolla termillä,  joten se kertonee mitä tuolle ”olenvarmastitaidetta” –fraasille on käynyt vuosien kolkutellessa eteenpäin omalla painollaan ja määritellessään pikku hiljaa valokuvan arvoa suhteessa muihin kuvataiteisiin. Ja taidettahan siitä on tullut. Vai onko sittenkään, jos yritetään yhdistää luontodokumentointia  ja taiteellista ilmaisua yhtälöön, jonka olemusta pitäisi kaiketi arvioida vain esteettisistä lähtökohdista. Voiko taidetta arvottaa muuten?  Ja eikö valokuvan anneta sittenkään olla taidetta?.

Valokuvan ”ongelma” on tekniikka, joka määrittää siitä helposti dokumentointia. Kukaan ei ehdollista kuvataiteessa luontomaalausta koskaan sillä, että onko kohde aito. Ei tietenkään, koska se on taideteos ja sitä on pyrittävä katsomaan kokonaisvaltaisesti esteettisten silmälasien lävitse. En myöskään usko, että kuvataiteilijat puhuvat niin paljon välineistään kuin valokuvauksen harrastajat. Ottaisivat kuvia senkin aikaa, kun kinastelevat keskustelupalstoilla eri objektiivien hiuksen hienoista eroista, joilla ei todellakaan määritellä lopullista kuvan arvoa.

Unohdin arvoida tuon kuvan. Huonosti nukutun yön jälkeen se on yllättävän huono. Ja jos tarkkaan katson eläinparan silmiin, niin kyllä siinä taitaa sittenkin olla jotain inhimillistä. On hyvä, että Punahilkka tapasi metsässä tämän veijarin ilkeämmän serkun, sillä silloinhan olisi tuo klassikkosatu jäänyt kirjoittamatta.