Huomaan, että en ole saanut elokuussa aikaiseksi yhtään blogikirjoitusta. Kaikella on selityksensä, niin tälläkin. Jouduin kaverini kanssa erinäisten vaiheiden jälkeen kuvaamaan erään ystäväni perheen tyttären häitä. Tuo kuuden tunnin urakka paljasti vanhan järkkärini olevan todella vanha kaikilta osioiltaan. Ja harrastushan ei ole kuulemma (edellä mainitun ystäväni mielestä) mistään kotoisin, jos siihen ei kulu kaikki rahat. Ja näinhän siinä sitten kävi, että tilasin itselleni uuden valokuvauskaluston, vaikka en aiokaan kuvata tässä elämässä enää yhtään häätapahtumaa. Elokuu sitten vierähtikin ihmetellessäni uuden rungon tarjoamia mahdollisuuksia. Tutustuin samalla myös uuteen kuvankäsittelyohjelmaan, joten blogini jäi noiden innostuksen aaltojen yliajamaksi. Jatkan nyt kuitenkin tuosta samasta aiheesta eli valokuvauksesta.

Valokuvassa ei ole aikaa ja siinä on samalla kuitenkin kaikki aika. / Harmaasävyinen valokuva on lähempänä todellisuutta, koska se pakottaa keskittymään olennaiseen. / Valokuva on hetki, jota ei tavallaan ole koskaan ollut edes olemassa. / Maailma on kauniimpi paikka, kun sen näkee valokuvan kautta. / Valokuva on kuin elämä, johon on lisätty reilusti kontrastia. / Valokuva ei voi olla koskaan todellisuuden tarkkaa dokumentointia. / Valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, sillä vain sanoilla voidaan vangita, historia, nykyisyys ja tulevaisuus. / Elämää pitäisi rajata niin kuin valokuvaa, koska silloin jäisi jäljelle vain olennainen.

Nuo mietelmät pulpahtivat mieleeni, kun etenin rivakasti aamuista kuusten varjostamaa sauvakävelylenkkiäni. Olen huomannut, että se rytmittää hyvin ajatuksia. En tiedä muuta liikunnanmuotoa, joka voisi jäsentää paremmin niitä kuin tuo monotoninen liike, joka lähtee selkärangasta. Jokainen sauvan työntö on kuin pudottaisi uuden sanan entisen jatkoksi. Ja noita sauvojenheilautuksia taitaa kertyä muutama tuhat, ennen kuin lenkki on tehty. Tuo kuuden kilometrin matka riittää oikein hyvin ratkaisemaan elämää suurempia arvoituksia – tai ainakin itseni kokoisia.

Valokuvausharrastukseni kohteet ovat vuosikymmenten aikana vaihtuneet laajoista maisemista yksityiskohtiin. Nautin toki edelleen lähes rannattomista näkymistä, jotka ovat kauniita tai niiden kuvallinen rakenne on jollain tavalla kiehtova. Enemmän minua kiinnostaa kuitenkin nykyään niistä poimitut yksityiskohdat.  Poikkeuksena tietenkin HDR-kuvausmetodi, joka yleensä vaatii laajakulma-objektiivia. Siitä on tullut valokuvauksen surrealistista muotokieltä, joka miellyttää tai sitten ei. Se taitaa olla myös alue, jossa on eniten huonoja kuvia suhteessa tarjontaan. Jos kuvaamisen lähtökohta on vain kuorruttaa surkeat otokset tehostekeinoilla, niin mikäpä siinä. Taiteellisen vapauden puolestapuhujana, en ole tietenkään katkomassa kenenkään sormia. Taisin eksyä aiheesta. Ympäristömme on siis täynnä näitä vähäisiä objekteja, jotka taustastaan irrotettuna kertovat toisenlaisen tarinan. Vaikka kamera ei olekaan aina mukana, niin tarkkailen ympäristöäni kuin etsimen lävitse ja palaan myöhemmin paikalle sen kanssa. Yleensä se kannattaa, vaikka lopullinen arvio syntyykin vasta siinä vaiheessa, kun kuva on käsitelty ja pääsen tarkkailemaan näytöltä visiotani. Tämä on ehkä kuvaamisen kiehtovin vaihe, sillä se sisältää outoja yllätyksiä. Kuva, jonka olen ottanut hieman vastahakoisesti, saattaa ollakin se reissun paras otos. Tämä vain kertoo sen, että rajaaminen taitaa olla se tärkein elementti kuvan tekemisessä.