Syksy kirvoittaa enemmän kauniita sanoja, kuin mikään muu vuodenaika. Mennyt kesä oli niin kuuma, että siinä jopa kieli hikoili. Ja sanat, jotka liimaantuvat toisiinsa kiinni kuin märkä paita selkään, ovat huonoja välineitä. Mutta mitäpä hyvää kesästä olisikaan sanottavaa, sehän toisti vain itseään päivä päivältä: samat helteiset tunnit edessä, sama usvakerros haittaamassa näkyvyyttä ja sama saamaton olotila. Jälkimmäinen saattoi olla kuitenkin se paras osatekijä, sillä se pakotti hiljentämään tahtia edes muutamaksi kuukaudeksi. Ja näin jälkikäteen tarkasteltuna: mitä tärkeää sitten jäi tekemättä? En tiedä.
Kesästä puuttuu muutokset, se on liian monotoninen vuodenaika kiihottaakseen mielikuvitustani. Sitä ei edes elvytä järviemme uimarannat, joissa palvotaan aurinkoa samalla intensiteetillä kuin faarao Ekhnaton teki aikoinaan Egyptissä. Mutta mitäpä minä olen arvostelemaan kenenkään nautintoja. Ne ovat yhtä arvokkaita kuin omani, koska näyttävät tuottavan tekijöilleen suunnatonta mielihyvää.
Mutta vuodenaikojen siirtymävaiheita minä rakastan, enemmän kuin yksikään auringonpalvoja. Hyvä, etten polvistu ja suutele syksyn ensimmäisiä riitteisiä lätäköitä, joista peilautuu tumman sininen taivas. Ei siksi, että se tietäisi talven varovaista astumista esiin. Syyt ovat paljon syvemmällä, niin syvällä, etten oikeastaan tiedä sitä edes itsekään. Ehkä se liittyy lapsuuden kumisaapasleikkeihin, kun sai pomppia ohuiden jääkansien päällä ja nähdä kuinka niiden välistä purskahti esiin kesän ruskeaa vettä. Tai jospa siinä maistui kielletyn leikin maku. Mutta mistä näitä iloista tietää; menevät ja tulevat. Jossa vaiheessa ne kasaantuvat ja jossain toisessa taas katoavat vähäksi aikaa odottamaan uutta esiinmarssia. Ehkä hyvä näin, sillä jatkuva elämännautiskelu ei voi tietää hyvää iäisyydessä. Sehän kertoo, että ajatukset ovat kohdistuneet vain maapäällisiin asioihin. Sekään ei taida auttaa, että vilkaisee silloin tällöin taivaalle, vaikkakin vain ihastellessaan salamointia tai lempeitä pilviä, jotka matkaavat taivaanrannasta toiseen omaa rauhallista tahtiaan. Jos ei löydy riittävästi nöyryyttä ja halua piehtaroida silloin tällöin piikkipaidassa, niin lyhyt nautiskelu voi vaihtuakin äkkiä loputtomaan piinaan, josta puuttuu muutosten tuoma mielihyvä.