Pohdin naiiviutta, kun ajelin aamuista työmatkaani. Kiertelin ja kaartelin teeman parissa sen kaksikymmentä minuuttia, mitä kestää saavuttaa päivän ensimmäinen kahvikuppi. Mikään heräämisen jälkeinen tapahtuma ei johdatellut aiheeseen. En saanut kimmoketta edes aamuteeveen ohjelmasta. Sieltä löytyy kyllä ihan mukavasti naiiveja kommentteja ja paljon muutakin irtotavaraa, tuohon naivismin valtavaan laariin. Tällä kertaa se vain taisi tulla jostain, tuo käsite, jonka synonyymina yleensä pidetään lapsellisuutta. Minusta se on tungettu silloin liian ahtaaseen laatikkoon, sillä se tarkoittaa paljon enemmän. Samoin kuin naivismi maalaustaiteessa ei ole vain lapsenomaisia piirroksia, vaan samalla myös lämmintä viisautta, niin tässä käsittelemäni naivismi laajentaa rajojaan tuon lapsellisuuden ulkopuolelle. Nimeän sen siis sosiaaliseksi naivismiksi.

Ensimmäisissä liikennevaloissa kysyin: ”Jos maailma olisi niin naiivi, että se ei edes tunnistaisi sitä, niin miltähän se mahtaisi näyttää ja tuntua?” En päässyt kovinkaan pitkälle, kun huomasin, että naiivius pitää erottaa typeryydestä. Jälkimmäinen oli tuossa vaiheessa pohdiskeluani pienempi paha, koska siinä on mielestäni mukana rehellisyyttä, vaikkakin myös samalla voimavarojen hukkaamista. Naiivius on taas täysin anteeksiantamatonta. Typeryydelle voi ojentaa säälittävän kukan, mutta naiiviudelle on pakko kääntää selkänsä. Mutta se kysymykseni maailma, miltä se näyttäisi? Naiiviuden ongelmaahan ei voi olla todellisuudessa, jossa sitä esiintyy joko kaikkialla tai sitten ei missään; naiivi kun ei ymmärrä olevansa naiivi. Hampaiden kirskuntaa ja tuhahduksia kuuluu vain vastapuolelta, kun tämä fiksu ei-naiivi kansalainen yrittää pidätellä itseään, että ei tekisi itse jotain hyvin naiivia. Naiiviuden aloittaja voi osoittaa naiiviutensa, joko käyttäytymällä tai puhumalla niin, että se rikkoo ei-naiiviuden arvopohjaa. Sen varaanhan tämä todellisuutemme on paalutettu. Maailma ja sen arvot rakentuvat niin, että niitä toivotaan hallittavan järjellä. Hulluttelu on hyväksyttävää, kun sen tekee viisaasti eli paljastaa samalla itsensä. Aivan kuin viisaus olisi ainoa kelvollinen työkalu. Näinhän se ei ole. Naiiviuden rooli inhimillisten arvojen taustalla on tärkeä. Ja taitaa useimmiten ollakin. Naiivius on myös uskoa mahdottomiin asioihin ja uskomattomia tekoja niiden puolesta. Kuinka naivilta näyttää tuo Miguel de Cervantesin luoma ritarihahmo kierrellessään Espanjan ylänkömaita ja taistellessaan tuulimyllyjä vastaan. Tuo naiivius on kuitenkin pukenut ihoansa vasten kerroksen lämmintä huumoria. Silloin siitä tulee inhimillistä ja elämänmakuista. Ja jos tuon sankarin naiiviutta ei ymmärrä, niin silloin on matkassa melkoinen annos typeryyttä, jota ei voi huuhtoa puhtaaksi edes huumorilla. Tämän ainakin käsitti hyvin selkeästi tämä romaanitaiteen historian ensimmäinen varsinainen edustaja, tarttuessaan tuohon aiheeseen. Espanjan kertomakirjallisuus taisi pullistella keskiajalla ritariromaaneista, joiden kimppuun Cervantes kävi ovelasti eli riisumalla ne keskellä toria munasilleen ja näyttämällä niiden keskinkertaisuuden. Ehkä häntä voisi sanoa myös hieman tosikoksi, joka on mielestäni hirvittävä sairaus. Ja eihän Cervantes lopultakaan kirjoituksiltaan mitään muuttanut, hankki vain pesoja perheelleen ja parjasi lukijoita, jotka viihtyivät siitä huolimatta ritariromaanien parissa vanhaan malliin.

Hirveintä on naiiviuden ja hulluuden yhdistelmä. Historia tuntee muutamia valtiojohtajia, joilla nämä osatekijät taisivat seurustella sulassa sovussa. Vai mitä pitäisi sanoa henkilöstä, joka kuvittelee pystyvänsä valloittamaan Euroopan ja pitämään sen hallussaan? Eikö tuollainen mielikuva ole naiivi? Hitlerin rinnalle voisi nostaa yhtä lailla Stalinin, joka näytti uskovan, että valtaa voi kasvattaa loputtomiin ja pysyä itse samalla hengissä. Suuri sotasankari Napoleon oli myös hyvin naiivi, vaikka olikin taitava luomaan strategioita taistelukentillä. Hänen arvonsa rakentui vain sen ja muutaman yhteiskunnallisesti merkittävän uudistuksen varaan. Häntä ei tituleerattu varmaankaan koskaan naiiviksi, ei edes ollessaan karkotettuna valtameren keskellä olevalla saarella.

Olen aina rakastanut ajatusta, että mitään ei voi sanoa tarkasti. Se antaa kivasti tilaa väärinymmärrykselle ja anteeksiannolle. Jos ymmärtää naiiviutta ja on valmis sitä puolustamaan, niin on ehkä kuitenkin rajan ”oikealla” puolella tässä maailmassa, jossa ihmiset jaetaan lopulta kuitenkin typeriin ja viisaisiin. Tämä on rajaviiva, joka ulottuu kaikkiin poliittisiin järjestelmiin, vaikka ne puhuisivat mitä tahansa tasa-arvosta. Tämä taitaa kuitenkin olla sittenkin paras mahdollinen maailma elää. Tuo naiiviton vaihtoehto vaatisi liian paljon ponnistelua, samoin todellisuus, jossa naiiviutta olisi kaikkialla. Jälkimmäisen mallin ongelmana olisi jatkuva kaaos, joka voisi toisaalta olla hyvinkin voimauttavaa. Ahdistavasta kaaoksesta, kun syntyy väkisin huumoria. Huumori on viimeinen keino puolustautua  ja pitää kiinni omasta ihmisarvosta tilanteessa, jossa kaikki on menetetty.

Päästyäni työpaikalle olin jo suonut jonkinlaisen hyväksynnän naiiviudelle ja kohottanut sen typeryyden tukeville hartioille. Jäin kuitenkin miettimään, miten kahdessakymmenessä minuutissa voi muuttaa mielipiteensä. Pidin sitä jonkin aikaa jopa hieman naivina. Puolustauduin kuitenkin sillä, että lopullinen käsitykseni naiiviudesta ei voi rakentua epävarman kielen varaan. Jään odottamaan tulevaisuutta, jossa tämäkin asia on korjattu ja voin tutkailla tätä samaa aihetta uudelleen.