Kuukausi: lokakuu 2011

Valmistuin autonasentajaksi Riihimäen seudun ammattikoulusta lähes samaan aikaan, kun kaikkien aikojen paras yhtye Beatles nousi levy-yhtiö Applen katolle esiintyäkseen viimeisen kerran yleisölle. Autonasentajan ammatti oli silloin samaa kuin IT-ala tänään. Se taisi olla ainoa vaihtoehto nuorelle miehelle, jonka päätöksenteko oli vielä kaveriporukan varassa. Viidentoista vanhana ei voi todellakaan tietää, mitä haluaa isona tehdä. Sain kolmen vuoden jälkeen käteeni keskinkertaisen todistuksen ja päädyin melko pian töihin kuorma-autokorjaamolle. Uutena tulokkaana sain tietysti ne likaisimmat hommat. Osien pesun lisäksi muistan myös purkaneeni erinäisiä jousipakkoja vaihtaakseni katkenneiden lehtien tilalle uusia. Se oli duunia, joka vaati fysiikkaa enemmän kuin mitään muuta. Onneksi sain melko pian lopputilin ja käteni lopultakin puhtaiksi.

Nuoruuden ”hairahdukseni” on kuitenkin jättänyt pysyvän jäljen. Luen edelleen autolehtiä ja käyn kaverini kanssa koeajamassa silloin tällöin kiinnostavia nelipyöräisiä. Tämän vuoden puolelle mahtuu muutama kumitassu, joista viimeisimpänä oli Ford Focus. Uuden Focuksen tekee erittäin mielenkiintoiseksi Ecoboost-bensiinimoottori, joka tukee omalta osaltaan nykyistä downsizing-ajattelua. Siinä pyritään pienentämään moottorin litratilavuutta niin, että kaikki hevoset pysyvät kuitenkin kotona. Toteutus vaatii turbon eli lopputuloksena on parempi polttoaineen palaminen ja alentunut bensan kulutus. Mukavana lisänä on myös moottorin hyvä vääntö alakierroksilla.

Polttomoottorin kehitys on mennyt huimasti eteenpäin ensimmäisistä ottomoottoreista. Daimler Benzin vuonna 1886 rakentamassa Motorwagenissa litrateho oli vajaa hevosvoima. Nykyisissä turboahdetuissa perheautoissa se on jo lähes satakertainen. Mainittakoon tässä, että hevosvoiman otti käyttöön James Watt, jonka piti määritellä jollain lailla uusi tehoyksikkö. Hän päätyi työmäärään, jonka hevonen saavutti keskimäärin kahdeksan tunnin työpäivän aikana. Tutusta työjuhdastamme on hetkellisesti mitattu jopa 30 hevosvoimaa ja sillä teholla perheauto liikkuisi sadan kilometrin tuntivauhtia. Ihmisestä kirpoaa maksimissaan 1,2 hevosvoimaa, muuten liikutaan moninkertaisesti pienimmissä luvuissa. Muistan vielä kouluajoilta, että yhtä hevosvoimaa vastaa noin 75 kilon punnuksen nostaminen sekunnin aikana metrin korkeudelle. Eli jotain on jäänyt mieleeni fysiikan tunneilta.

Kun tutustun uuteen autoon, niin takapuoleni ja selkäni aistivat välittömästi sen tärkeimmän osa-alueen. Penkin täytyy olla jämäkkä ja sen pitää tukea myös sivuttaissuunnassa. Tärkeää on myös ristiselän tuen säätö. Nämä kaikki ominaisuudet löytyivät myös tästä Focuksesta, joka oli varustelutasoltaan se kalliimpi eli Titanium. Alku näytti siis lupaavalta. Tämän jälkeen olikin jo aika tutkailla kojelaudan estetiikkaa ja toiminnallisuutta. Se näytti aivan liian aggressiiviselta ja futuristiselta minuun makuuni. Tämä auto oli siis suunnattu nuoremmille ostajille, jotka eivät ole koskaan kuulleet Beatlesistä tai Uriah Heep:stä. Kaikkeen tottuu, mutta rajansa joustollakin. Mutta mikäpä olisi sellainen auton sisustuksen suunnittelija, joka muotoilisi samaa vanhaa kuosia yhä uudelleen. Muutoksia pitää olla ja kun kaikkea on nähty, niin ei ole kuin yksi suunta eli totuttaa autoilija johonkin uuteen. Erityisesti vihaan kimaltelevia listoja, joilla rajataan erinäisiä alueita. Yleensä ne ovat mauttomia. Niitä näkyy yhä enemmän osana uusien autojen sisustusratkaisuja. Ne ovat kuin käärmeitä, jotka sylkevät myrkkyään hienostuneelle estetiikan tajulleni. Koelaudassa on tietenkin tärkeintä, että nappulat löytyvät käden ulottuvilta ja niin, että niiden merkitystä ei tarvitse mietiskellä viikkoa enempää.  Aika harva meistä taitaa lukea auton mukana tullutta manuaalia kovinkaan huolellisesti lävitse. Se otetaan esille yleensä siinä tilanteessa, kun näkökenttään ilmestyy ylimääräisiä valoja, jotka kertovat jotakin olevan pielessä. Tämäkin osio vaikutti Focuksessa olevan ihan asiallisella tolalla. Pientä helpotusta alkavalle ahdistukselleni tuotti tyylikkään siniset mittarivalot. Pelkäsin jo ennakkoon tuijottavani punaisiin, joita olen myös nähnyt erään valmistajan tuotteessa. En huolisi kyseistä autoa, vaikka se olisi muuten aivan kelvollinen kulkuneuvo. Valinnat ovat joskus pienestä kiinni, myös ne järkevät. Uusi Focus on myös laadukkaasti taiteltu kokoon. Sen toteamiseen ei tarvitse väännellä päätä kovinkaan paljoa.

Tärkein tekijä hyvien penkkien lisäksi on ajettavuus. Auto pitää olla niin hyvä käsiteltävä, että siitä nauttii, vaikka olisi ajanut elämänsä aikana täydet miljoona kilometriä. Focus ei tuota tässä pettymystä. Keväällä ajamamme Mondeo oli samaa sukua eli tämän osa-alueen Fordin suunnittelupuoli osaa. Luulisi tämän päivän insinööritaidolla, että sen taitaisivat kaikki autonvalmistajat. Mutta eivät osaa ja mysteeri on tämäkin.

Valitettavasti koeajoon varatun Focuksen moottori oli perinteistä tyyppiä ja sen huomasi kaasulätkää painaessa. Vaikka sen keulalla puhisi 125 heppaa, niin se tuntui yllättävän nuhaiselta. Kuusikymmentäluvulla se olisi ollut ylimitoitettu perheauton moottori, joka sopisi urheilulliseen ajoon. Näin ne ajat vain muuttuvat ja asenteet. Tuota epäkohtaa testissämme korjasi Ford Grand C-MAX. Siinä oli keulalla tuo himoitsemani 1,6 litrainen Ecoboost-moottori, joka tuottaa tehoa täydet 150 hevosvoimaa. Ajoimme sillä vajaa puolen tunnin lenkin. Auto oli niin painava, että se oli tehopaino- suhteeltaan lähes sama kuin hetkeä aiemmin ajamamme Focus. Ainoa ero oli moottorin joustavampi käyttäytyminen. Se väänsi paremmin ja reagoi nopeammin kaasun painallukseen. Sen kun istuttaa kevyemmän Focuksen keulalle, niin on syytä hymyillä.

Vaikka hieman nakkelin kiviä aiemmin tässä tekstissä, niin uusi Focus tuolla 1,6 litraisella Ecoboost-turbomoottorilla ei olisi ollenkaan hassumpi väline siirtyä paikasta toiseen. Tosin haluan sen farmarina, sillä se on kuosiltaan yllättävän onnistunut. Se ei myrkytä estetiikan tajuani, niin kuin tuo kiemurainen kojelauta. Jos totun tuon näkökenttää rajaavan hirvityksen kulmikkaisiin muotoihin ja typeriin listoihin, niin ehkä uusi Focus toisi lisää onnellisia päiviä loppusuoralleni, ennen kuin mukava poliisisetä vie ajokorttini parempaan talteen.

Mutta mitä tämä nautinnon välikappale sitten maksaa? Aikani ynnäiltyäni summia yhteen, niin päädyin 32 000 euroon. Titaniumissa on jo melko hyvä valikoima kaikenlaista nautiskeltavaa, mutta lisääkin saisi olla. Focukseen löytyy reilulla tonnilla Drive Assistant Plus-turvallisuuspaketti, joka valvoo kuljettajan vireystilaa, liikennemerkkejä ja sitä, että pysyt kaistaviivojen välissä. Tuon lisäksi pitää tietenkin saada tutka eteen ja taakse. Äänentoisto menee myös uusiksi, sillä vakiovarustukseen sisältyvät stereot kuulostivat suorastaan surkeilta. Onneksi Sonylta löytyy 880 eurolla audiojärjestelmä, jota kelpaa jo kuunnella. Metalliväri on lähes pakollinen ja lohkolämmitin sisäpistokkeella.  Mutta mitäpä sitä ei nautiskelusta maksaisi.

Aamu on yllätyksellisin vuorokaudenaika.  Ensimmäinen kummastus on se, että huomaa olevansa hengissä. Käänteinen vaihtoehto ei sinänsä ole kovinkaan huono, jos makean unen keskeyttää herätyskellon ikävä pirinä. Näen yleensä aamulla selkounia ja niissähän voi häärätä kaikkea epäsopivaa ilman, että joutuu touhuistaan vastuuseen. Seuraavaksi tarkkailen hieman syyllisenä, että hengittääkö vaimo ja missä on Elmeri. Jälkimmäinen ilmestyy melko pian paikalle ja aloittaa kehräyksen ja tyynyn kulmien lutkuttamisen. Tästä ei tule loppua, ennen kuin jompikumpi meistä nousee sängystä. Aviopuolisoni yleensä kolistelee alakertaan ensimmäisenä ja keittää kahvin lisäksi minulle aamupuuron. Toki osaan sen tehdä itsekin, mutta minun on katsottava aamuteeveestä uutiset. Telkkari on katonrajassa, kaukosäädin käden ulottuvilla ja tyyny sopivasti pään alla, joten se on pelkkää ylellisyyttä.

Matkakoneeni on keittiön pöydän kulmalla niin, että voin lusikoida kaurapuuroa samalla lähes hampaattomaan suuhuni, kun käyn lävitse tarkentavia uutisia. Oma telkkarin uutistarjontamme ei vastaa lainkaan vaatimuksiani. Minun pitää myös tietää miten asiat ovat Israelissa ja Lähi-idässä, sillä sieltähän se sota alkaa. Käyn myös tärkeimmät tiede-uutiset lävitse. Viimeksi huomasin, että valonnopeus on ylitetty, joten olin siinäkin asiassa ajan tasalla. Tämän jälkeen olen vasta valmis huomioimaan ympärilläni olevat ihmiset. Avaan siis seuraavaksi Messengerin ja katson, että onko kaverini valmis vaihtamaan ajatuksia. Melko usein on. Samalla varmistan, että hän on hengissä ja voi hyvin.  Olemme sopineet, että jos noutaja käy yön aikana kylässä, niin merkki perille pääsystä voisi olla vaikka lyhyt viesti Mesen kautta. Vaatisi vaimolta aika hurttia huumoria, jos hän syyllistyisi tuohon ilveilyyn tilanteessa, kun ukkoa viedään poninhäntä heiluen eteisen lävitse. Siihen en usko. Jos saan ruudulleni rajan takaa tekstiä, niin oletan sen sisältävän ainakin joitain viittauksia korkeasta lämpötilasta. Ehkä olen väärässä ja ystäväni on pujahtanut sittenkin sinne toiselle puolelle. Hän on hoitanut minun tietämättäni kaikki tarvittavat rituaalit mallikelpoisesti ja Pietari on nyökäyttänyt päätään, että portti on auki. Ikävää, sillä siinä tapauksessa en pääse hänestä koskaan eroon. Ystävyys on hieno asia, mutta vain oikein annosteltuna.

Parin päivän päästä pitäisi olla pitkät jonot Pietarin portin takana. Evangelista Harold Campingin mukaan se lopullinen maailmanloppu saavuttaa meidät syntiset perjantaina 21.10. Tosin tuon piti tapahtua jo keväällä, mutta jotain oli mennyt sataa vuotta lähentelevän Harold Campingin laskuissa pieleen, sillä kaunis toukokuinen päivä kului ilman mainittavia mullistuksia. Ihmiskunta odotti aikansa selitystä ja se saikin sen. Campingin mukaan sinä päivänä alkoi Jumalan tarkastusjakso, joka aikana sieluja ei enää pelasteta. Minä en ymmärrä tuosta yhtään mitään. Moni oli myynyt omaisuutensa ja ottanut lopputilin töistä hyvissä ajoin jalkautuakseen kaduille jakamaan lehtisiä, joissa tuosta tapahtumasta kerrottiin hyvin vakuuttavalla tavalla. Vaihtoehtoa sille ei ollut, niin kuin tämä Family Radio-radioaseman perustajajäsen ja presidentti Harold Camping asian erinäisissä haastatteluissa ilmoitti. Ikävä vain, että se laukaisi myös jotkut höperöt tekemään itsemurhia, koska he eivät kestäneet ajatusta siitä, että mantereet kääntyvät heidän jalkojensa alla ylösalaisin. Jäämme siis odottelemaan tuota lopullista mullistusta. Itse ainakin odotan mielenkiinnolla sitä näkyä, kun lähimmäisiäni temmataan henkseleistä kohti yläpilviä. Toivottavasti saan edes muutaman hyvän kuvan tuosta tapahtumasta.

Elämä rajautuu tyhjyydestä tyhjyyteen, tyhjyydestä Helvettiin tai tyhjyydestä Paratiisin tarjoamaan ikuiseen mielihyvään. Uskon itse ensimmäiseen kohtaan, koska se on järkevin vaihtoehto. Jälkimmäiset ovat ympätty täyteen ihmisen kokoisia toiveita. Ne ovat syntyneet siinä kohtaan kehityshistoriaamme, kun olemme oivaltaneet minuutemme ja sen arvon säilyttämiseksi kaikki keinot ovat sallittuja. Todellisuuden havainnointi livenä on tila, jonka soisi jatkuvan edes jossain muodossa ainaisesti…

Pyrimme koko elämämme ajan maksimoimaan mielihyvää. Yleensä se tehdään laillisuuden rajoissa, ehkä hieman harmaallakin alueella. Siihen kategoriaan sujahtavat ihan luontevasti myös eri uskontokuntien edustajat, piikkimatoilla lojuvia fakiireja myöten. Joillekin meistä masokismi tuottaa mukavia tuntemuksia, etenkin jos kidutuksen toisessa päässä on ruhtinaallinen palkinto. Olisin kyllä valmis sijoittamaan rukousmaton oikeasuuntaisesti kohti Mekkaa viisi kertaa vuorokaudessa, jos vastineena on todellakin läjäpäin kaikkea hyvää. Ensimmäinen näistä rukoushetkistä suoritetaan aamulla, ennen auringon nousua ja viimeisin jo pimeyden laskeuduttua.  Alustan on oltava puhdas ja kompassi mukana. En tiedä, meneekö siinä taivaspaikka, jos sattuu kumartumaan muutaman asteen ohi oikeasta suunnasta. Jumalat vaativat kummallisia rituaaleja meiltä palvojilta. Voihan se olla niinkin, että ilman outoja tapoja eri uskonnoista häviäisi omaleimaisuus ja ne näyttäisivät pian kaikki samanlaisilta. Silloin emme voisi myöskään pitää omaa uskomustamme parempana kuin toisen. Kaikkia uskontoja yhdistää kuitenkin jonkinasteinen järjettömyys, jota ilman ne eivät voisi edes elää. Miten mahtaisimme reagoida jos Koraani tai Raamattu ilmestyisi kirjahyllyymme niin, että emme osaisi yhdistää niiden sisältöä mihinkään? Minä ainakin pyörittelisin melko pitkään päätäni. Lopulta ne kaiketi päätyisivät poistettavien kirjojen osastolle eli kierrätyskeskukseen tai paikallisen kirppiksen nuhjuiselle hyllylle. Uskonnot taitavat vaatia tuekseen melkoisesti kulttuurihistoriaa, jotta ne pysyvät pystyssä; niin kuin moni muukin tapamme.