Muutama vuosikymmen sitten kävin isäni kanssa lyhyen keskustelun, joka koski orkesterin johtamista. Ajatustenvaihto kesti vain muutaman virkkeen verran, kun faija paukautti tukevan pisteen keskustelun päätteeksi. Hän oli sitä mieltä, että orkesteri osaa hoitaa hommansa ilman tahtipuikkoa heiluttavaa kapellimestaria, joka hänen mielestään oli turhake ja samalla ehkä myös jossain määrin naurettava. Jos isäni olisi elänyt 1600 tai 1700-luvulla niin hän olisi ollut oikeassa. Noiden vuosisatojen aikana orkesterit olivat pieniä, joten johtamiseen kelpasi oikein hyvin vaikka ensiviulisti tai cembalisti.
Kun siirryttiin romantiikan aikakaudelle, niin orkesterit kasvoivat merkittävästi ja musiikki sisälsi enemmän nyansseja. Tuon nuottikaaoksen laittaminen hyvään järjestykseen vaati kapellimestarin. Tehtävää avitti myös tahtipuikko, joka ilmestyi orkesterijohtajan käden jatkeeksi 1820-luvulla. Ja kun harpataan muutama vuosikymmen yli ja astutaan vuosisadan loppupuolelle, niin kapellimestarin rooli oli jo muuttunut tahdinlyöjästä taiteelliseksi tulkitsijaksi. Näin esitys muuttui kapellimestarin näköiseksi ja kuuntelijalle jäi arvioitavaksi, kenen orkesterijohtajan näkemys miellytti enemmän. Itse tuskin erotan eri kapellimestarien viilaamia lopputuloksia toisistaan.
Jäin miettimään kirjan luettua, että mikä on se oikea tulkinta teoksesta? Onko sellaista edes olemassa? Oli pakko luntata. Lunttilappu kertoi, että klassisessa musiikissa ei ole olemassa ainoaa oikeaa tulkintaa. Säveltäjän kirjoittamaa partituuria voidaan luonnehtia vaikkapa näytelmän käsikirjoitukseksi ja sen muuttaminen esitettävään muotoon vaatii tulkitsijan. Modernin musiikin suhteen tilanne on aivan toinen, koska säveltäjä voi olla teoksen harjoituksissa mukana.
Jos edesmennyt isäni olisi lukenut kirjan, niin ehkä hänen mielipiteensä oskesterinjohtajan roolista olisi muuttunut melkoisesti. Oma käsitykseni ei kovinkaan paljon. Siitä huolimatta tuo teos oli yksi mielenkiintoisimmista viime aikoina lukemistani. Luultavasti tuon kynnyksen ylitti ne kohdat, joissa Hannu kertoo hänelle tärkeistä säveltäjistä ja heidän teoksistaan. Kirjaa lukiessani huomasin myös, että meillä on yhteinen suosikkisäveltäjä: Mahler.
Kirjassa ei käsitellä Hannu Linnun työn ulkopuolista elämää kovinkaan laajasti, vaan siinä keskityttiin enemmän kapellimestarin rooliin. Minusta tuo oli erinomainen valinta. Kun valitsen luettevaksi kirjan osketerinjohtajasta, niin oma oletukseni on, että siinä puhutaan paljon musiikista, eikä suinkaan rupatella etäisistä sukulaisista.