Viimeisten vuosien aikana olen tehnyt silloin tällöin bittivierailuja Kansalliskirjastoon, jonka lisärakennuksesta ja maanalaisista varastotiloista löytyy 115 km luettavaa. Niistä kolme miljoonaa on kirjoja ja sama määrä muuta aineistoa. Nämä lukemat ovat vuosien takaa, joten ne ovat luultavasti hieman alakanttiin. Myönnän, että en ole koskaan astunut sisään tuohon rakennukseen, jonka julkisivu ja interiööri on Carl Ludwig Engelin käsialaa. Rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1845. Sen valmistumisen jälkeen Engelin suunnitelmista puuttui enää Nikolainkirkko (Helsingin tuomiokirkko), joka valmistui vuonna 1852. Engel oli maannut haudassaan tuolloin jo pari vuotta, joten hän ei nähnyt koskaan suunnittelemaansa uusklassista empirekeskusta valmiina.
Alussa mainitsemani bittivierailuni kohdistuvat kirjaston digipalveluun ja siellä sanomalehtien pariin. Tuo digitointi aloitettiin jo 1990-luvun lopussa ja palvelu tarjoaa nykyisin jo yli 21 miljoonaa sanomalehtisivua. Vuosikertoja löytyy yleisön käyttöön vuodesta 1771 vuoteen 1939.
Kun lueskelen noita vanhoja lehtiä, niin huomioni saavat lähinnä vuodet 1917 ja 1918. Mainittuina vuosina sisällissota ja sitä edeltävät tapahtumat näkyivät vahvasti lehdistössä ja tuota veristä sanamiekkailua tapahtui lähinnä poliittisten ääripäiden välillä. Artikkeleita lueskellessani kävi usein mielessäni, että miksi kukaan ei ole kirjoittanut kirjaa, jossa lähestyttäisiin noita Suomen historian traagisia vuosia sanomalehtien sisällön kautta. No, olihan se tehty. Huomasin muutama kuukausi sitten erään palvelun e-kirjoja selaillessani, että aiheesta oli kuin olikin kirjoitettu kirja. Kulttuurihistorioitsija Helena Pilke oli julkaissut jo vuonna 2008 teoksen Sanomalehtien sisällissota. Hän on erikoistunut myös propagandan ja sensuurin tutkimukseen. Kirjailija tarkastelee teoksessa 37 sanomalehteä vasemmisto–oikeistoakselilla maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918, keskittyen tsaarin kukistumiseen, elintarvikepulaan, lakkoaaltoihin, kaarten perustamiseen ja itse sisällissotaan.
Vuonna 1917 Suomessa ilmestyi 114 sanomalehteä, joista suurin osa puoluepoliittisesti sitoutuneita. Helsingissä ilmestyvän Työmiehen levikki oli jopa 80 000 kappaletta ja se oli sisällissotaa edeltävänä vuonna Suomen laajalevikkeisin lehti. Se ohitti jopa Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladetin, joiden jakelumäärä jäi noin puolta pienemmäksi.
Muutama sana lehdistön tärkeästä roolista. Vapaa lehdistö on demokratian kulmakivi, joka varmistaa kansalaisten tiedonsaannin, valvoo vallanpitäjiä ja edistää avointa yhteiskunnallista keskustelua. Se turvaa sananvapautta, estää vallan väärinkäytöksiä ja takaa moniäänisyyden. Siitä en ole kuitenkaan iloinen, että toimittajan kynänjälkeä voi ohjailla politiikka, jonka tavoitteita tukiessa saattaa unohtua lehtikirjoitteluun liitetyt tärkeät arvot. Niihin kuuluvat totuudenmukaisuus, puolueettomuus ja vastuullisuus. Toimittajan työ vaatii lähteiden tarkistamista sekä kunnioitusta yksityisyyttä kohtaan. Tämä ei todellakaan toteutunut noina levottomina vuosina, kun vasemmisto ja oikeisto ajoivat sanan voimalla omia tavoitteitaan. Media toimi myrkyn levittäjänä, muokaten myös vastustajista petomaisia viholliskuvia. Valheelliset uutiset ja herjaukset olivat arkipäivää.
Kirja tarjoaa näkymän aikaan, jolloin tärkeiden uutisten pariin pääsi lähinnä lukemalla oman puolueen lehteä. Muut vaihtoehdot olivat kuulopuheiden tai vuolassanaisten agitaattorien varassa. Kun vertaa tuon ajan tiedonsaantia nykyiseen tietotulvaan, niin ei ole vaikea päätellä, että sanomalehdet olivat uutisia janoavalle lukijakunnalle ehkä se tärkein vaihtoehto.
Lehdet demonisoivat vastapuoltaan ilkeästi, syyttäen mm. verihurtista tai lahtareista ja rauhanrakentajien äänet jäivät marginaaliin. Niitäkin siellä oli. Näille puheenvuoroille ei vain ollut tilaa yhteiskunnassa, joka oli vahvasti jakaantunut. Toki osa väestöstä oli edelleen niitä, joille ääriajattelu oli vierasta. Silloin on syytä pysyä hiljaa takarivissä ja toivoa, että yhteiskuntarauha säilyisi. Sodan aikana propaganda kiihtyi liioitelluilla kidutus- ja murhajutuilla.
Oletan, että suurin osa tutkimukseen valittujen lehtien toimittajista oli jossain määrin sivistyneitä. Se ei kuitenkaan estänyt yksityisiin henkilöihin kohdistuvaa pilkkaa ja ivaa. Loukkaava kielenkäyttö ei tainnut olla sata vuotta sitten riittävä syy nostaa oikeuskanne. Kun on järkähtämätön usko omaan asiaan, niin kaikki muut ovat silloin väärässä ja sillan rakentaminen ääripäiden väliin tuntui varmaan mahdottomalta ajatukselta. Kun uskon kohde on kaiken lisäksi oma isänmaa ja sen tulevaisuus, niin sivistyneeseen käytöksekseen kuuluvat arvot potkitaan sivuun omien tavoitteiden tieltä. Kynä on vahva työkalu, mutta sen käyttö vaatii myös ymmärtävää ja herkkää kättä. Tämä ei todellakaan toteutunut kaikkien toimittajien artikkeleissa.
Linkki Kansalliskirjaston digipalveluun:
Etusivu – Digitaaliset aineistot – Kansalliskirjasto