Demokratian suurena ystävänä olen hieman häpeissäni pohtinut silloin tällöin kysymystä, että onko se ainoa poliittinen järjestelmä, joka jakaa tasaisesti kaikille hyvää. Demokratiahan sisältää laajan sosiaalisen vastuun kansalaisistaan. Se jopa tuoksahtaa joltain osin kristilliseltä etiikalta, mutta ei siinä ole mitään pahaa. Kristilliset ja humanistiset arvot ovat lähellä toisiaan, sillä niiden molempien keskiössä on ihmisarvo ja sen kunnioittaminen. Humanistit ovat vain pudottaneet arvomaailmastaan Jumalan pois. Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, niin ateistikin voi kokea lähimmäisenrakkautta ja olla valmis hyppäämään kylmään koskeen pelastaakseen hädässä olevan ihmisen. Ja hän ei ajattele hyppypaikkaa etsiessään, että saako hän tulevasta urheudestaan joitain bonuspisteitä, kun elämä joskus punnitaan taivaan suurella henkilövaa-alla. Aina on tietenkin mahdollisuus päästä iltapäivälehtien sivuille suurena sankarina, joka oli valmis uhraamaan oman henkensä lähimmäisen edestä. Todellinen uutinen olisi kuitenkin se, kun perussuomalainen pelastaisi somalialaisen maahanmuuttajan painumista kosken kuohuihin.

Politiikon suurin haaste lienee vallan vastustaminen. Valta on mukava kaveri, etenkin jos se astuu kaveriksi omiin saappaisiin ilman, että sen eteen tarvitsee tehdä yhtään mitään. Se on myös se tekijä, joka jarruttaa utopioiden istuttamista tälle planeetalle. Sosialismi on hyvä teoreettinen järjestelmä, mutta se on myös perusarvoiltaan lähes uskontoa. Uskonnoksi sen tekee kritiikin kieltäminen ja tärkeän keskusteluyhteyden katkaiseminen erilailla ajatteleviin kansalaisiin. Marx taisi unohtaa  mallissaan ihmisen vallankäytön ja kuinka hyvältä se maistuu. Ihminen on pitkän historiansa jakanut populaatiotaan erilaisiin ryhmiin. Oma perhe on mennyt aina edelle, sitten suku ja heimo. Jossain vaiheessa tulivat yksittäiset, pienet kuningaskunnat ja myöhemmin valtiot. Tämän jatkumon alku on tavallaan genetetiikkaa, sillä tarve puolustaa jotain selkeää ryhmää on istutettu meihin syvään. Mitä kävikään Neuvostoliitossa? Todellinen päätäntävalta ajautui melko pian valtion perustamisen jälkeen pienen ryhmän käsiin, jolla oli keinot suojella itseään. Kyseessä oli vallan puolustaminen, sen työkalun puolustaminen, jolla sitä haalittiin lisää. Päättäjät lomailivat huviloillaan Krimin niemimaalla ja katselivat teattereissaan amerikkalaisia länkkäreitä, kun tavallinen kansa ahersi samaan aikaan viisivuotissuunnitelmien parissa. Parasta mallia politbyroon jäsenille lienee ollut John Wayne, jonka jo pelkkä äijäkarisma riitti nujertamaan tavalliset pyssynheiluttajat.

Yli kaksituhatta vuotta sitten Platon kehitteli ihanneyhteiskuntaa kirjassaan ”Valtio”. Hän ei ollut demokratian ystävä, ei suinkaan, vaikka viisas mies olikin. Ateenan kansalaisyhteiskunta ei ollut hyvästä, koska hänen mielestään valtiota piti johtaa järjellä ja viisaudella, eikä suinkaan retoriikalla ja suostuttelulla.  Miten nuo kaksi jälkimmäistä sanaa sopivatkaan tämänpäivän politiikkaan, kun tarkkailee meidän ehdokkaitamme ennen vaaleja, heidän kerätessään ääniä itselleen ja puolueelleen. Demokratia ei saa perustua sille, että lopulliseen valintaan vaikuttaa kuinka hyvän näköinen ehdokas on tai kuinka kauniisti hän asettaa sanansa. Tämä on demokratian halventamista. Se vaatii ajattelevia ja pohtivia kansalaisia, ennen kuin se toimii täydellisesti omissa rajoissaan. Platonin ajattelumallissa järkisielua ei löytynyt suinkaan kaikilta, vain harvoilta. Joten valtion päätöksenteko piti jättää vain näiden valittujen haltuun. Tämä malli ei ollut tyranniaa, vaan aristokratiaa. Tuo mallihan jatkoi Euroopassa elämäänsä kuninkaiden ja säätyjen ohjatessa valtion asioita.

Platonin ajattelussa on paljon hyvää. Se kunnioittaa järkeä ja sen päämäärä on yhteiskunta, jossa viisauden lähteestä jaetaan kaikille kansanryhmille kullekin osansa. Mutta miten hän takasi sen, että vain älykkäät pääsivät valtion johtoon? Jos vain harvoilla oli mahdollisuus osallistua päätöksentekoon, niin miten hän esti sen, että joku näistä ei olisi kahminut itselleen kaikkea valtaa? Platon oli idealisti, joka unohti vallan ja kuinka mukavalta se tuntuu. Jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen, kun istutti meihin halun hallita muita. Demokratia on järjestelmä, joka heiluttaa tuota taivaallista pallia, vaikka päätöksenteko onkin ehkä kivuliasta ja aikaa vievää. Se on järjestelmä, jossa ei pääse tapahtumaan mitään kamalampaa, kun kaikki vahtivat toistensa vallankäyttöä ja samalla pyrkivät lohkaisemaan siitä mahdollisimman suuren osan itselleen. Se taitaa olla keskeneräiselle ihmiselle toistaiseksi paras pelikenttä.