Sähköautot- hieman historiaa

En tarjoa eturivin paikkaa Teslalle, vaikka sillä on ollutkin tärkeä rooli sähköauton kehityksessä. Teslan ensimmäinen automalli oli Tesla Roadster, jota valmistettiin vuosina 2008–2012. Kokonaan oma malli oli Model S, joka julkaistiin vuonna 2012. Tuossa eturivissä ei ole tilaa edes kotimaiselle Finnvan-merkkiselle autolle, joka oli Postin testikäytössä 1980-luvun loppupuolella. Tämän kokeilun jälkeen postilaitos otti käyttöön Subarun pohjalle rakennetun suomalaisen Elcat-sähköauton. Niitä oli käytössä muutama kymmenen. Sekin oli epäonnistunut ratkaisu, koska siitä puuttui esimerkiksi jarrutusenergian talteenotto ja akut olivat suuret ja painavat.

Kun rapistelemme sähköauton kehityksestä kertovia historian lehtiä, niin päädymme lopulta Euroopan kiehtovimman maiseman pariin. Tuota maisemaa voi käydä ihailemassa Skotlannissa. Ehkä tuo ympäristö on innoittanut, sillä Skotlannissa on elänyt moni arvostettu keksijä. Tunnetuimpia heistä lienee kaikille tuttu James Watt. No, jos tarkkoja ollaan, niin sen alkeellisen höyrykoneen version keksi Thomas Newcomen jo vuonna 1712. Toki hänkin oli Skotlannista. Watt lisäsi Thomaksen hörykoneeseen lauhduttimen ja sai näin nostettua sen hyötysuhteen uusiin lukemiin. Tähän listaan voisin myös lisätä penisilliinin keksijän Alexander Flemingin ja Graham Bellin, jota pidetään puhelimen synnyttäjänä. Autoilun ja pyöräilyn historiaan liittyy nimi John Boyd Dunlop, joka kehitti ilmarenkaan 1800-luvun loppupuolella, kun hänen poikansa valitti, että pyöräily voisi olla vähemmän täristävää. Metallivanne puristettuna puuvanteen päälle, ei varmaan ollut se pehmein tapa liikkua fillarilla sen aikaisilla teillä. Skotlanti on todellakin ollut eturivissä, kun puhutaan keksinnöistä. Skotlannin nummien kätköistä on ilmestynyt satoja pelle pelottomia, joiden alustavat ideat vaikuttavat vielä nykyäänkin, vaikka ovatkin rikastuneet matkan varrella.

Tästä kaikki alkoi: se ensimmäinen sähkömoottori

Iso Britannia ja Ranska olivat niitä maita Euroopassa, joissa sähköauton kehitys kulki etunenässä. Yhdysvalloilla oli myös tärkeä rooli, mutta se tuli mukaan hieman myöhemmin. Mutta kuka sen ensimmäisen sähköauton sitten rakensi? Sen kunnian on saanut Skotlantilainen Robert Anderson, joka oivalsi 1830-luvulla, että Alessandro Voltan vuonna 1800 keksimä patteri ja amerikkalaisen Thomas Davenportin kehittämästä sähkömoottorista, voidaan rakentaa liikkuvat kärryt. Jos viilaillaan faktoja, niin sähkömoottorin toki keksi jo vuonna 1828 unkarilainen luonnontieteilijä, fyysikko, benediktiinimunkki ja opettaja Ányos Jedlik. Jedlik rakensi myös toimivan pienoismallin, jota liikutti hänen kehittämänsä sähkömoottori. Aiemmin mainittu Davenport on saanut kunnian, koska hän kehitti sähkömoottorin niin luotettavaksi, että se mahdollisti sen kaupallisen hyödyntämisen.  

Näin Tellus sai pinnalleen ensimmäisen sähköauton, jota voisimme aivan rehellisesti kutsua ”hevosettomaksi vaunuksi”.  Se ei kieltämättä ollut kovinkaan tehokas vaihtoehto kauran voimalla kulkevalle hännän heiluttajalle. Ensimmäiset akut eivät olleet ladattavia, joten ne piti vaihtaa muutaman kilometrin jälkeen uuteen. Taisi olla kallista ja hankalaa tuo matkanteko. Sen ajan potkupyörälläkin taival taisi taittua sujuvammin. Ei siis ihme, että sen aikakauden sähköautoa ei saanut vielä ostaa autoliikkeestä. Tuota mahdollisuutta saatiin odottaa vuosisadan loppupuolelle. ”Hevosettomien kärryjen” rakentelu jäi vielä muutamien vuosikymmenten ajaksi harrastelijoiden iltapuhdenäytteiksi.

Amerikkalaisen William Morrisonin ensimmäinen sähköauto 1890-luvulta. Siinä oli 24 patteria ja neljä hevosvoimaa. Huippunopeus noin 35 km / h.

Sähköauton kehitys sai uuttaa virtaa, kun 1800-luvun puolivälin jälkeen ilmestyi ranskalaisen fyysikon Gaston Plante kehittämä lyijyakku. Tämä oli yksi tärkeimmistä kohdista sähköauton historiassa, sillä se mahdollisti sen kehittämisen kaupalliseksi tuotteeksi.

Lohner-Porche-Electric-Coupe vuodelta 1899.
Sähkötaksi Lontoosta. Vuosi on 1897

Mutta otetaan tässä vaiheessa höyryauto myös kolmikkoon mukaan, sillä se oli tuolla vuosisadalla hyvin yleinen kulkuneuvo liikenteessä. Sen yllättävän vahva suosio ylsi jopa 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tilaston mukaan vuonna 1900 Yhdysvalloissa uutena rekisteröidyistä autoista 40 prosenttia oli höyrykäyttöisiä, sähköllä toimivia oli 38 prosenttia ja loput 22 prosenttia oli polttomoottoriautoja.

Naisten emanssipaatio näkyi myös autoilussa
Ilmanvastuskerroin kohdillaan

Sähköauton suosion taustalla oli sen käytön vaivattomuus. Se ei saastuttanut ja se oli heti ajokunnossa, kun kytki virran päälle. Ensimmäisten polttomoottoriajoneuvojen riesana oli pakokaasut, meluisuus, vaihteiden vaivalloinen käyttö ja käynnistäminen. Höyryautokaan ei pystynyt kilpailemaan myöskään käytettävyydessä sähköauton kanssa. Sen ajokuntoon saaminen vaati aikaa ja tuohon odotteluun meni kylmällä säällä, erään arvion mukaan, jopa 45 minuuttia. Pidempi reissu vaati myös jatkuvaa veden lisäämistä. Ei siis ihme, että New Yorkin katukuvassa sähkökäyttöiset taksit olivat vuosisadan vaihteessa yleisin näky.

Latausasema vuosisadan vaihteessa
Namupala vuodelta 1914

Kilpailuasetelma sähkö- höyry- ja polttomoottoriautojen välillä kääntyi pikkuhiljaa kuitenkin jälkimmäisen eduksi. Ja viimeistään 1930-luvulla se oli myyntimäärissä tämän ryhmän ykkönen. Sähköauton hautasi lopullisesti T-Ford, joka lapioi kuopan päälle sen verran maata, että seuraavan kerran kuulemme sähköautosta vasta 1960-luvulla. Suurin syy kilpailuasetelman muuttumiseen oli lähinnä sähköautojen akkujen kapasiteetti, sillä se ei riittänyt kuin lähinnä kaupunkiajoon. Sähköautot olivat hinnaltaan myös kalliimpia kuin kilpailijat. Samaan aikaan polttomoottoriautoja vaivannut käytön hankaluus myös helpottui. Käynnistäminen veivillä ei ollut enää arkipäivää, sillä viimeistään 1920-luvulla oli kaikissa tehdasvalmisteisissa autoissa jo starttimoottori. Perinteinen ”kammella käyntiin”-reippailu jäi vain jatkossa varakäyttöön. Hyvä niin, sillä se vaati riuskaa otetta ja myös käynnistyskammen yllättävä takaisinpotku saattoi aiheuttaa vammoja. Kammen käyttömahdollisuus löytyi kuitenkin vielä 1960-luvulla muutamasta automallista, joista puolet tuli rajan takaa. Menovesi oli myös halpaa, ja kun tiestön kuntokin parani, niin matka anoppilaan sujui vaivattomimmin bensakoneen voimalla.

Taidekäsitykset

Taidekäsityksen määritelmiä on lukuisia ja ne poikkeavat toisistaan yllättävän paljon. Eräs näistä on esteettinen taidekäsitys, joka puhuu vahvasti kauneuden puolesta. Se on arvo, joka tuskin ärsyttää ketään. Jos kysytään satunnaiselta vastaantulijalta, että mistä tunnistaa hyvän maalauksen, niin useampi varmaan antaisi äänensä kauneudelle. Jos taide määriteltäisiin näin, niin pääsisimme toki eroon rujoista töistä, mutta emme kuitenkaan taiteesta. Ja miksi emme? Koska taide on niin laaja sokkelo, että sinne ei voi pujahtaa vain yhden portin kautta. Lisäksi tuo sokkelo ei näyttäydy meille kaikille edes samanlaisena. Taidekokemus on myös äärimmäisen henkilökohtainen. Meillä jokaisella on omat sensorimme. Joillakin ne ovat herkemmät ja joidenkin kohdalla enemmän tai vähemmän tukossa.  

Esteettisen taidekäsityksen lisäksi usein mainitaan myös nämä taideteoriat: Institutionaalinen, intentionaalinen, formalistinen ja tekijälähtöinen. Institutionaalisen taideteorian tai taidekäsityksen mukaan teoksen asema taiteena määrittyy sen esittämisen kautta tai museon, kriitikoiden tai muun vastaavan instituution tunnustaessa teoksen taiteeksi. Intentionaalisen taidekäsityksen mukaan teoksen asema taideteoksena määrittyy taiteilijan tarkoitusperien perusteella. Taidetta on se, mitä taiteilija taiteeksi sanoo. Tekijälähtöisen taidekäsityksen mukaan kaikki taiteilijan tekemä on taidetta, vaikka se olisi vain maalattu seinä. Formalistisessa taidekäsityksessä keskitytään teoksen muotoon ohi sisällön ja aiheen. Sommittelu, värit, muodot ja perspektiivi ovat keskeisiä käsitteitä analysoitaessa taideteosta formalistisen taidekäsityksen valossa

Nuo taidekäsitykset ovat irrallaan teoksesta, paitsi tuo formalistinen. En käsitä, miten itse taideteosta voidaan määritellä sen ulkopuolisten arvojen kautta.  

Historia tuntee neljä suurmiestä, joiden taidekäsityksissä ei ollut mitään epäselvää. Se oli tukevasti juntattu sosialismin rakentamiseen. Nämä valtiojohtajat olivat Stalin, Hitler, Mussolini ja Mao. Jokaiselle heistä valtion virallisen aatteen mukainen taide oli taidetta parhaimmillaan ja taiteen piti myös edistää aatetta. Taidetta ei voinut olla taidetta taiteen vuoksi, vaan se osa kansan valistusta. Sen piti olla myös helposti ymmärrettävää. Tämä tarkoitti realistista maalaustyyliä ja selkeitä aiheita. Erityisesti modernistinen taide kokeilevine suuntauksineen oli länsimaista hapatusta. Mussolini taisi hyväksyä muunkin kuin esittävän taiteen. Kolmen muun diktaattorin järjestelmissä vääräoppinen taide saattoi olla tekijälleen jopa hengenvaarallista.

Neuvostoliitto oli 1900-luvun alussa, jopa Euroopan mittakaavassa, modernin taiteen keskeinen paikka. Vallankumous innoitti taiteilijoita ja taide-elämä oli hyvin uudistushaluista. Mutta jo 1920-luvun puolivälissä maan poliittinen johto puuttui siihen, millaista taidetta taiteilijoiden tuli tehdä. Taide valjastettiin politiikan ja propagandan välineeksi. Hyvä taide oli monumentaalista, paatoksellista ja veistoksellista. Siihen yhdistettiin myös adjektiivit: kansanomaisuus, historiallisuus ja sankarillisuus. 1930-luvun alussa Stalinin päästyä valtaan Neuvostoliiton kulttuuripolitiikka kiristyi äärimmilleen. Taiteilijoista tuli vain marionetteja, joiden luovuus vangittiin häkkiin. Se vapautui tuosta vankilasta vasta kymmeniä vuosia myöhemmin.

Modernismia: Wassily Kandinsky.
Sosialistista realismia: Isä
aurinkoinen.
Sosialismin rakentaja.

Millainen on oma taidekäsitykseni? Se lähtee teoksesta, ei taiteilijasta, ei museosta tai vaikkapa maalauksen hinnasta. Minusta teoksen taide ei ilmene kohteessa, vaan siinä tavassa, miten kohde esitetään. Formalistinen taidekäsitys on varmaankin melko lähellä sitä, miten taiteen itse ymmärrän. Valokuvaajalle se on myös luonnollisesti ainoa mahdollinen lähtökohta, niin kuvatessa kuin kuvan muokkaamisessa.      

Seuraavassa blogissani yritän perustella, miksi realistiset kuvataideteokset ovat minusta enemmän dokumentointia kuin taidetta. Lähtökohtana on luonnollisesti oma käsitykseni taiteesta.       

Mitä populaarimusiikkia mukaan autiolle saarelle?

Fillarilenkillä tulee mietiskeltyä kaikenlaista, kun tuo kammen pyöritys ei hirveämmin vaadi keskittymistä. Myönnän toki, että jonkin verran täytyy tähyillä etuviistoon. Eräällä lenkillä kysyin itseltäni, että mitä populaarimusiikin levyjä valitsisin, jos joutuisin olemaan vuoden verran autiolla saarella. Ajatus vaikutti äkkiseltään kiehtovalta, koska pidän yksinäisyydestä. Todellisuudessa alkaisin jo muutaman viikon päästä tassutella kärsimättömänä rannalla ja tähyillä harmaan meren päältä edes jonkinlaista merkkiä lähestyvästä laivasta.  

Montako albumia valitsen mukaani? Päädyin lopulta kymmeneen. Eihän tuo paljoa ole eli niitä saan soitella yhä uudelleen, kun rakkaaksi tullut striimipalvelu jää taivaanrannan taakse. Aloitan reppuni täyttämisen Beatlesistä. Sujautan sen sisuksiin bändiltä myöhäiskauden klassikon, jolla oli erittäin persoonallinen nimi: Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Tämä albumi ei taida kaivata enempää kommentointia.

Ennen Beatlesia elämässäni oli The Shadows, joten valitsen jonkun hitti-kokoelman, joka pitää varmasti sisällään tuon Hank Marvinin huikean Apache-kappaleen. Eiköhän sen vetovoima riittäisi kiskomaan minua vielä jonkin matkaa eteenpäin, vaikka koti-ikävä alkaisi jossain vaiheessa vaivaamaan.

Siirryn seuraavaksi rockin ja Jimi Hendrixin pariin. Tältä kitaristilta valitsen kokoelman, josta löytyy tuo huikea All Along The Watchtower, joka on alkujaan Dylanin kädestä lähtenyt. Mutta Jimi lataa tuohon biisiin niin paljon lisää särmää, että Bob-paran versio kuulostaa vanhalta tahralta eteisen matolla. Dylania Jimin versio taisi kuitenkin miellyttää, sillä hän antoi positiivisen palautteen kitaralegendan raisummalle esitykselle. Mutta tuolta mestarien mestarilta pakkaan reppuuni kuitenkin The Desire-albumin, josta taisin aloittaa tutustumisen Dylanin tuotantoon. Valinta olisi toki voinut olla mikä tahansa muu tuolta ikonilta, joka on yksi niistä populaarimusiikin suurimmista.

No, pakkohan mukaan on vielä saatava joku Jethro Tullin albumi. Suosikiltani otan mukaan Heavy Horses-levyn, jonka nimikappaletta en voi kuunnella samaan aikaan, kun mittaan verenpainettani. Ian Andersonilla taisi olla hevostila tuohon aikaan, joten sieltä ehkä on lähtöisin tuon kappaleen idea. Rock-osastolle mahdutan vielä jonkun Dire Straitsin kokoelman. Se on niin soljuvaa tuo Mark Knoflerin kitarointi, että eihän tuota voi poiskaan jättää.

Vielä olisi tilaa muutamalle albumille. Freddie Mercury ja Queen oli yhdistelmä, jonka musiikkiin heräilin vasta myöhemmin. Ensimmäinen kosketus tuohon yhtyeeseen oli A Night at the Opera-albumi, joka on edelleen yksi niistä unohtumattomimmista levyistä. Ja jos tuo viitisen vuotta sitten julkaistu elokuva yhtyeestä on jäänyt väliin, niin tuo aukko kannattaa toki paikata, mikäli bändin musiikki kiinnostaa edes hitusen verran.  

Rauhoitellaan menoa ja valitsen tähän kohtaan Mike Oldfieldin Tubural Bells -albumin, joka tuntuu kestävän edelleen kuuntelua ilman suurempaa särmien hioutumista. Hetkittäin hieman tylsää toistoa, mutta jollain tapaa kokonaisuutena kuitenkin kiehtovaa. Melkoinen multi-instrumentalisti tämä Oldfield.   

Viimeisenä rock-osiossani on Pink Floydin Wall-albumi, joka sisältää käsittämättömän hienon kitarasoolon. Tuon maittavan herkun tarjoilee David Gilmoure ja kappale on tietenkin Comfortably Numb. Levyhän on hieno kokonaisuus, joten sen arvo ei suinkaan lepää Gilmouren kitaran varassa.  

Jazzille omistan kaksi levyä.  Ensimmäinen on Miles Davisin Kind of Blue. Kiinnostus tuohon genreen syntyi fuusiojazzin kautta. Stanley Clark ja Billy Cobham naputtivat nuotit tukevasti kohdilleen, kun kuuntelin heitä teini-iässä kaverini yläkerrassa. Toivottavasti hänen vanhempansa, jotka asuivat alakerrassa, pitivät myös näistä suosikeistamme;). Clarkin ja Cobhamin meluisa tuotanto pilaisi täydellisesti saaren rauhan, joten jätän heidän hengentuotteensa suosiolla kotiin. Valitsen Weather Reportin Tale Spinning-albumin, josta muistaakseni vaimonikin piti. Ja se onkin jo melkoinen suositus.

Kun katselen valintojani, niin se vaikuttaa köykäiseltä pintaraapaisulta. Listaan olisi helppo lisätä kymmeniä suosikkejani lisää, mutta ehkä nuo yksinäiset illat nuotion ääressä saavat jo näistäkin vaihtoehdoista sopivaa lohtua.

Kun selviän kotiin tältä saarireissulta, niin alan melko pian valitsemaan levyjä seuraavalle reissulle. Nyt vaihdan genreä ja kelpuutan mukaani vain klassista musiikkia.