Kuukausi: toukokuu 2012

• Valehtelu jaettuna moraalilla tuottaa syyllisyyden.
• Valehtelemisen pitäisi olla joka tilanteessa yhtä tuomittavaa, muuten moraaliasetelmat menettävät merkityksensä. On kiusallista, että valehtelua voidaan yleensäkin arvottaa niiden kautta.
• Maailmankuva, jossa mitään ei uskalleta sanoa varmaksi, on hyvä alusta valehtelulle. Siinä valehtelija saa aina puolestapuhujan.
• Valehtelu menettää merkityksensä, jos sitä mittaavat moraaliset arvot laitetaan samalle viivalle.
• Valehtelulla vääristetään todellisuutta, mutta se jää moraalisen kivun alle.
• Valehtelu on keinona sallitumpaa, jos sillä pyritään hyvään. Kyseessä on valehtelemisen kaksisuuntainen mielialahäiriö, sillä kukaan ei voi sanoa varmasti, mikä on sitä hyvää.
• Valehteleminen saattaa perustua valheisiin, joiden totuusarvoa on mahdoton määritellä objektiivisesti.
• Propaganda eroaa valehtelusta siinä, että se on hyväksyttävämpää. Se on kasvotonta ja siihen on silloin hankalampi kohdistaa moraalista paheksuntaa.
• Maailman rakenteet natisivat, jos me olisimme aina totuudenpuhujia.
• On helpompi valehdella vieraalle, kuin tutulle.
• Totuudenpuhujaa on melko mahdotonta erottaa hyvästä valehtelijasta.
• Patologisen valehtelijan maailma on yhtä realistinen kuin omamme.
• Valkoisia valheita ei ole olemassa; joko valehdellaan tai ei.
• Tietoinen liioittelu on myös valehtelua. Se on vain puettu hyväksyttävämpään asuun.
• Valehtelu eroaa liioittelusta siinä, että se lisää aivan oman fiktiosiivun todellisuuteen. Liioittelu vain paisuttelee jo valmista maailmankuvaa.
• Onko se valhetta, jos kertoo eteenpäin valheen, jonka kuvittelee olevan totta?
• Hyvä valhe elää ikuisesti.
• Valheet määrittävät ”totuuden”.
• Jos valehtelet itsellesi, niin se ei ole valehtelemista, koska moraalittomuus vaatii aina ulkoisen kohteen.

Kuvaan mielelläni arkkitehtuuria. Kohteeksi kelpaavat myös persoonalliset omakotitalot ja niiden pihoilta poimitut yksityiskohdat. Viimeinen kuvausreissuni sai erään naishenkilön avaamaan mökkinsä oven ja kysymään hieman kiihtyneenä, että mitä kuvaan. Olin kuvannut kyseisessä paikassa aitaan nojaavia kukkia, joten kerroin tämän rehellisesti tuolle valkohapsiselle rouvalle. En ollut kohdistanut optiikkaa taloon tai puutarhaan, joka varmaankin oli talon omistajan suurin huoli nähtyään minut verhojen välistä. Lupasin näyttää kuvat, jos hän halusi vilkaista niitä. Hän uskoi minua ja sulki oven. Olisin tietenkin voinut kertoa samalla, että mikään ei olisi estänyt minua ottamasta kuvia aivan luvallisesti hänen puutarhastaan tai talostaan, vaikka ne kuuluvatkin juridisesti kotirauhan piiriin. Tuota rauhantilaa kun voi rikkoa vain ihmisten kohdalla. Pihalla makaavalla koiralla ei ole yksityisyyden suojaa, puhumattakaan vinssikaivosta tai kukkapenkistä. Olisin syyllistynyt rikokseen vain siinä tapauksessa, että olisin kuvannut mainitun rouvan pihallaan tai zoomaillut tarkoituksella kamerallani ikkunoihin. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin syyllistynyt kotirauhan piiriin kuuluvalla alueella salakatseluun, jonka seurauksena olisin päässyt ehkä tutustumaan raastuvanoikeuden istuntosaliin. Salakatselu määritellään laissa seuraavasti: ””Mikäli henkilö oikeudettomasti katselee tai kuvaa teknisellä laitteella kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä, pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä; taikka, yleisöltä suljetussa julkisessa rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten, katsotaan hänen syyllistyvän salakatseluun. Salakatselusta tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi”.

Jos kuvaan vaikkapa lähikuvia torilla, niin se ei ole salakuvaamista, koska on kyse julkisesta tilasta. Näitä kuvaamisen kannalta avoimia tiloja ovat kaikki ne kohteet, joihin meillä kaikilla on vapaa pääsy tai mahdollisuus ostaa lippu. Voin jopa räpsiä otoksiani terveyskeskuksen odotustilassa tai kaupassa. Julkinen tila on julkinen, riippumatta omistussuhteesta. Tosin kynnys mainituissa paikoissa kuvaamiselle on melko korkea. Samoin jättäisin uimarannat väliin ja etenkin lapset. Ei taitaisi tulla myöskään vanhemmilta lupaa jälkipolven leikkien kuvaamiselle. En itse ainakaan uskaltaisi edes kysyä moista näinä herkkinä aikoina. Myös uimarantojen viehättävät bikinien verhoamat hahmot luovuttaisin jonkun riskimmän kuvaajan vastuulle. Voin jopa julkaista ottamani tunnistettavan henkilökuvan valokuvanäyttelyssä. En saa kuitenkaan esittää sitä kohteen kannalta loukkaavalla tavalla, vieraassa yhteydessä, mainosmielessä tai jossain kaupallisessa tarkoituksessa. Tosin hyvät tavat suorastaan vaativat, että kuvaaja kysyy kuvausluvan ennen sulkimen painallusta. Kohteliaisuus ja toisen huomioiminen ei ole kiellettyä. Jos otan kuvan esimerkiksi oksentavasta kanssakulkijasta ja julkaisen sen, niin syyllistyn kunnialoukkaukseen. Itse kuvan ottaminen on toki sallittua.

Rakennukset voidaan katsoa jotkut kriteerit täytettyään teoksiksi, mutta niiden kuvaaminen on siitä huolimatta vapaata. Rakennustaiteen teoksen suoja on itsenäiseen omaperäisen luovan työn tuloksena syntyneen muodon suojaa, joten talotehtaiden pientalot tuskin täyttävät näitä ehtoja. Tuskin myöskään klubiaskin kanteen 40-luvulla piirretty sielukkaan oloinen rintamamiestalo. Rakennuksia saa kuvata siis vapaasti. Ja miksi kukaan haluaisi estääkään oman talonsa kuvaamista? Onhan jokaisella ohikulkijallakin oikeus silmäillä toisten pihoille. Jos talossa tai sen ympäristössä on jotain piiloteltavaa, niin sitten vain rakentamaan tuon miljöön ympärille korkeaa muuria. Sen suojassa voi sitten soitella vaikkapa Pink Floydin loistavaa The Wall albumia.

Nuorempana olisin hymyillyt, jos joku olisi kertonut, että vanhuus tuo mukanaan viisauden. Yhdistin ikääntymisen silloin lähestyvään kuolemaan ja siitä oli kaikki viisaan elämän realiteetit kaukana. Nyt vuosien karttuessa olen huomannut, että nuorena aistivani viisaus oli siellä jossain mielen möykyn alla ja sitä ei ollut koskaan aikaa kaivaa esiin. Nuoruus on säntäilemistä, silloin ei ole mahdollisuutta (ehkä ei haluakaan) miettiä asioita laajemmin ja mitä erilaiset valinnat tarkoittavat kymmenien vuosien päässä. Ikääntyminen oli niin kaukana, että sitä ei oikeastaan ollut edes olemassa. Nuorena on vain nuori, se on samalla syntymä ja kuolema.

Viisautta ja älykkyyttä on vaikea määritellä. Itse näen kuitenkin viisauden enemmän arvopohjaisena. Siinä pyritään hyödyntämään ihmisenä olemisen mahdollisuudet. Joku viisas voisi tässä kohtaa tietenkin kysyä, että mitkä nuo tavoitteet voivat olla? Kuka määrittelee, millainen on hyvä elämä? Jokainenhan sen näkee omalla tavallaan. Uskovaiset katsovat Raamatusta ja heille koko kysymys on tyhjänpäiväinen. Humanisti määrittelee hyväksi elämäksi sen, joka tukee ihmisyyden kasvua meissä. Ehkä on helpompi sanoa se, mikä ei ole viisautta. Ehkä niiden rajaamana ja pois sulkemana voisi löytyä viisauden kova ydin – tai sitten ei.

Älykkyyttä tai viisautta ei voi tunnistaa, jollei ei ole itse myös viisas ja älykäs. Niitä ei voi myöskään varastaa, mutta aina voi yrittää huijata. Se onnistuu vain niin kauan, kunnes joku viisas tulee vastaan. Viisaus ja älykkyys viihtyvät omassa rajatussa mielen maailmassa. Sen ulkopuolelle on turha tavoitella, koska siellä ei ole mitään ymmärrettävää. Älykkyyttä voi myös olla ilman viisautta, mutta ei viisautta ilman älykkyyttä. Viisaus vaatii aikaa, älykkyydelle riittää lyhyempikin hetki. Molemmat kaipaavat opitun tiedon käyttöä uusissa tilanteissa. Viisaus vain rakentaa siitä paljon tukevamman talon, älykkyys maalailee kirkkaita ikkunanpieliä. Siitä ei kovin helposti mökkiä tunnista. Molempia kuitenkin tarvitaan, vaikka älykkyys pitäisikin nähdä myös mahdollisuutena kurkottaa kohti viisautta.

Tekstistäni voisi päätellä, että lasken itseni viisaiden joukkoon. Valitettavasti en kuulu tuohon ryhmään. Viisaiden teot ovat mielekkäitä, omani eivät ole aina olleet sellaisia. Jos olisin viisas, niin toivoisin tietenkin, että viisauteni näyttäisi hulluudelta. Se on ainoa määre, jonka vähemmän viisas voi antaa sille viisaudelle, jota ei ymmärrä. Me olemme kaikki viisaita omissa rajoissamme, jos vain hyödynnämme elämän varrella saatuja kokemuksia ja nidomme ne yhteen mielekkääksi tavoitteeksi. Viisautta kannattaa tavoitella, koska viisaat ovat niin joskus sanoneet. Minulle viisain ihminen oli antiikin filosofi Sokrates. Toisaalta hän oli myös naiivi, koska hän uskoi, että viisautta voidaan jakaa toreilla kuin lantteja köyhille. Annan tuon kuitenkin anteeksi, sillä hän hyväksyi oman kohtalonsa.