Kuukausi: helmikuu 2011

Lueskelin aamusella netistä uutisia ja kompastuin juttuun, jossa 103 vuotias brittinainen kertoi, että hän pitkän ikänsä salaisuus on neitsyys. Se herätti kysymyksiä, niin kuin moni muukin uutinen päivän tapahtumia selaillessani. Ensimmäiseksi mieleeni pujahti epäilys: Miten hän sen voi tietää? Jos hän on todella varma asiastaan, niin mitkä tekijät voisivat johtaa ajattelemaan noin? Miehenä olen tietenkin puolueellinen, koska minulla on oikeastaan aika vähän tietoa naisten neitsyydestä ja siitä vielä vähemmän, miltä sen kanssa eläminen vanhuuteen asti tuntuu. Jonkinlaisena masokistina ymmärrän kuitenkin, että itsensä kiduttaminen voi jopa tuottaa mielihyvää ja vahvistaa samalla tuota käyttäytymistä. Erinäisten miellyttävien hetkien ja toimintojen kääntäminen päälaelleen ei suinkaan aina tarkoita, että ne johtaisivat loogisesti päinvastaiseen lopputulokseen. Jos näin olisi, niin meillä olisi ollut huomattavasti vähemmän erakkomunkkeja tai pylväspyhimyksiä. Heitäkin tarvitaan, jotta maailma näyttäisi mahdollisimman valmiilta.

Neitsyys on arvo, jota taitaa saada suurimman arvolatauksen uskonnoista. Siinä on siis oltava mukana jotain Jumalalle hyvin mieluista. Jeesushan syntyi neitsyestä, koska perinteinen malli lapsen alkuun saattamiselle olisi ollut saastaista alkukirkon uskonsetien ajatusmaailmassa. Ja tottahan tuo onkin. Rakastelu ei tapahdu puhtaanvalkoiset siivet selässä, vaikka se voikin tuottaa hetkittäin ilmaakin kevyemmän olotilan. Siihen sisältyy aivan liian paljon hikisiä ihokosketuksia, puhumattakaan muista eritteistä. Ymmärrän siis täysin ison kirjan kirjoittajia, kun he deletoivat tuon kohdan Jumalan pojan syntymästä pois. Oli huomattavasti miellyttävämpi aloittaa suoraan seimestä, kullankeltaisten, puhtaiden olkien keskeltä.

Oletan, että näin tuo brittinainenkin tuumaili, kun hän antoi lausuntonsa.  Hän oli välttänyt elämässään nuo tuhannet saastaiset tapahtumat ja ollut näin otollinen Jumalalle. Tämä oli palkinnut hänet pitkällä iällä. Tai ehkä Jumala vain antoi hänen elää ja odotti, että jospa jonain päivänä tuo rakas lampaani löytää sen oikean miehen. Nainen, jolle toivon tietenkin pitkää ikää, ei ehkä ajatellut kuitenkaan ajatuksiaan loppuun asti. Häneltä unohtui ihmiskunnan etu, sillä tuo toimintamalli ei taitaisi vastaavasti tukea sen pitkää ikää.

Olen aina ollut romanttinen. En tiedä mitään herkempää kuin istua vaimon välittömään läheisyyteen, ottaa häntä kädestä kiinni ja sytyttää toisella kädellä kynttilä. Tässä ei ole vielä mukana tuota rappio-osiota, jota joudumme elämänkumppanini kanssa odottamaan vielä jonkin aikaa. En aio kirjoittaa noista odotuksen tunnelmista, vaan valokuvauksesta, johon haen sisältöä myös äärimmäisestä rappiosta.

Eräs kauneimmista näystä on mielestäni patinoitunut lauta, jonka lävitse törröttää ruosteinen naula. Ehkä tuo näky välittää muutakin. Siinä saattaa olla estetiikan kurjuuden lisäksi myös mukana vahva tunne paikkaan hautuneesta tuskasta ja ilosta. Toivon löytäväni rappiokohteeni havumetsän keskellä olevalta aukiolta, jonka vallanneen kasvillisuuden seasta löydän myös villiintyneen omenapuun. Tuo naula ja laudankappale ovat kuitenkin vain jäänne hylätystä rakennuksesta. Se on seissyt vuosikymmeniä paikallaan ja yrittänyt vastustaa ikkuna-aukoista sisään pyrkiviä syksyn alakuloisia päiviä ja rakennuksen lävitse puhaltavia kylmiä tuulia, joita vastassa ovat olleet vain tyhjät huoneet. Nyt ainoa rakkaudenosoitus sitä kohtaan on kamerani sulkimen räpsähdys. En odota, että se vastaa katseeseeni, joka löytää melko pian sen sortuneen savupiipun ja ikkunat, jotka tuijottavat harmaina ja kuolleina pääni ylitse. Parasta ovat kuitenkin seinät, joiden punamaalin raekuurot ovat aikoja sitten hioneet pois. Vanha lauta on palanut nuoruuden päiviin, niihin hetkiin, kun se leikattiin paksun kuusen rungosta vesisahan ujeltaessa sen karsittujen oksien tyvessä.

Kuvauksellinen paikka rappiotalossa on myös kivijalka. Se jää usein jäljelle viimeiseksi, kun itse rakennus jo lojuu epämääräisessä kasassa ja kuin häpeillen se kasvattaa olkapäillään kaiken peittävää sammalkerrosta. Se on päästävä kuvaamaan kuitenkin vielä siinä vaiheessa, kun sen lohjenneilta hartioilta nousee laudoitus, joka odottaa sitä päivää, jolloin puiden välissä poukkoilevat tuulenpuuskat taivuttavat sen seinät maata kohti.

Kävelen autolle. Käännyn kuitenkin vielä verran ja katson tuota mökkiä, joka häviää lumisateen sisään. Se on antanut suojaa ihmisille, jotka ovat odottaneet, että elämä muuttuu tulevaisuudessa helpommaksi. Jatkan matkaani ja ihmettelen ajatuksiani, arvojani, jotka olen sitonut tiukasti omaan aikaani.

Olen tainnut jossain aiemmassa blogissani mainita, että olen ollut nuorempana kiinnostunut linnuista. Se ei sisältänyt vain lintulaudan bongailua, vaan koko päivän mittaisia havaintoretkiä, jotka suuntautuivat muuallekin kuin kuiville kangasmaille. Harrastus vei mukanaan ja pääomaakin kertyi. Taisin muistaa sitkeän opiskelun jälkeen yleisimpien lajien tieteelliset nimet ja havaintovihko täyttyi pikku hiljaa. Vaikka aktiivinen bongailu onkin jo jäänyt, niin saan kaivettua edelleen muististani monen siivekkään latinankieliset nimet. Myös lauluäänet ovat kutakuinkin tuttuja, vaikka monen lajin varoitus- ja kutsuäänet kuulostavatkin jo virttyneissä korvissani melko samanlaisilta.

En missään vaiheessa harrastustani päässyt kirjoittamaan mustakantiseen havaintovihkooni  muuttohaukan tieteellistä nimeä: Falco peregrinus. Tuota havaintotuskaa helpotti, kun sain käteeni J.A.Bakerin kirjoittaman kirjan ”Muuttohaukka”, jossa hän seuraa kymmenen vuotta näiden lintujen  elämää Englannissa. Kirjan sisältö valui silloin otolliseen maaperään. Olen lueskellut sitä viime aikoina taas uudelleen ja potku on ollut tällä kertaa ehkä vieläkin napakampi. Ahmin tekstiä posket lommolla ja jokaisen lukukerran jälkeen tunnen kasvoillani Englannin itärannikon päälle ajelehtivan usvan ja meren tuoksun. Tunnen myös suurta kateutta tuota rikasta englantilaista herrasmiestä kohtaan, jolla oli aikaa havannoida ympäröivää luontoa kymmenisen vuotta.

Kirjan havainnot ovat herkällä kädellä tehtyjä. Ne ovat yksityiskohdiltaan kuin rikkaita maalauksia, jotka tarjoavat loputtomasti katseltavaa. Kieli on myös äärimmäisen kaunista. Niiden taustalla on kuitenkin armoton luonto, jossa kukaan ei ole määrittämässä, mikä on oikein tai väärin. Baker on ihailuni ansainnut, sillä hän kykenee rakentamaan mielikuvia, joiden kivijalkana ovat loistavat metaforat ja taidokkaasti käytetty pensseli. Olen itse tuijotellut keskiajalla eläneen suosikkitaiteilijani Pieter Brueghel vanhemman töitä yhä uudelleen ja uudelleen, löytäen niistä aina jotain uutta. Baker tekee samaa sanojen avulla. Toisaalta se on lohduttavaa, että pala ympäröivää todellisuutta voidaan välittää näinkin upeasti eteenpäin lukijalle.

J.A.Baker vietti hiljaista elämää pienessä kylässä Englannin itärannikolla. Kerrotaan, että hän omisti loppuelämänsä lintututkimukselle, kun hän näki muuttohaukan saalistavan. Tähän saattoi vaikuttaa myös vakava sairaus, johon hän kuoli 61 vuotiaana. Kymmenen vuoden havaintojakson jälkeen hän kirjoitti päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjan. Se palkittiin vuonna 1967 Duff Cooper Prize-palkinnolla. Hän kirjoitti myös toisen teoksen: ”The Hill of Summer”, jota ei ole suomennettu. Tämän jälkeen hänestä ei enää kuultu mitään.

”Kotini itäpuolella pitkä harjanne piirtyy taivaanrantaa vasten kuin sukellusveneen matala runko. Sen yläpuolella kaukaiset vedet heijastuvat itäiselle taivaalle kirkastaen sen ja luoden aavistuksen maan takana olevista purjeista. Kukkulat puut kasautuvat yhteen tummahuippuiseksi metsäksi, mutta kun siirryn niitä kohti, ne avautuvat kuin viuhkat, taivas laskeutuu niiden väliin, ja ne ovat yksittäisiä tammia ja jalavia kukin omineen laajoineen, talvivarjoisine alueineen.”

Kirja alkaa näin. Vaikka sen kerrontatapa jatkuu samanlaisena seuraavat 200 sivua, niin jokaisessa havainnossa on tuoreutta. On lähes mystistä, että kirjailija pystyy kuvailemaan tuttua ympäristöä ja sen ilmiöitä yhä uudelleen niin, että niissä ei ole mukana näkyvää toistoa. Sivuille mahtuu luonnollisesti myös monta kuvausta muuttohaukan saalistustapahtumasta ja myös itse linnun kuvailua. Tässä esimerkki jälkimmäisestä: ”Aurinko valoi tämän suurenmoisen sängenruskean ja keltaisen haukan pronssiin ja siveli sen koukistuneet jalat äkkiä kullanhohtoiseksi. Sen levitetty pyrstö sojotti  jäykkänä; kaksitoista ruskeaa sulkaa välissään kymmenen sinistä kaistaletta taivasta”. Tekstistä välittyy vahva rakkaus muuttohaukkaan ja sitä ei hälvennä edes seuraava kuvaus: ”Suosirri näytti tulevan hitaasti takaisin haukan luokse. Se sulautui tämän tummiin ääiviivoihin eikä enää ilmestynyt uudelleen näkyviin. Tapahtumassa ei ollut mitään raakuutta, ei mitään väkivaltaista. Haukan jalka kurottautui, tarrautui ja pusersi ja rusensi suosirrin sydämen yhtä vaivattomasti kuin ihmisen sormi murskaa hyönteisen”. Lopuksi vielä virke  jossa kuvataan haukan lentoa:” Se välkehti pois valoon, pieni tumma tahra, joka pieneni pitkin auringonvälkkeen pitkää miekkaa, joka leijui etelästä jokisuun yllä.”

Esittelemäni kirja sisältää valtavasti kielellistä herkkyyttä ja loistavaa yksityiskohtien tajua. En osaa sanoa, onko siinä mukana riviäkään neroutta tai edes mielikuvitusta. Se ei rakennu kuitenkaan perinteisen juonen varaan, vain havaintoihin, joiden lyhyenä otsakkeena on päivämäärä. Mielestäni siinä ei ole edes teemaa, jos sellaisena ei pidetä meidän moraalivartijoiden ulottumattomissa olevaa, luonnon lainalaisuuksien ohjaamaa elämää. Mutta ei se näitä kaipaa, sillä se on havainnointia, joka täyttää moninkerroin sille asetettavat kriteerit.

Kiitos myös kirjan suomentajalle, joka on pystynyt siirtämään kielen kauneuden ja herkän tunnelman kotoiselle kielellemme. Olen itse tilanut kirjan alkukielellä ja odottelen sen pujahtamista postilaatikkooni vielä tämän viikon aikana. Luultavasti se tulee vielä vahvistamaan käsitystäni onnistuneesta suomennoksesta.

Tuo otsakkeen hokeman kerrotaan olevan lähtöisin saksalaisen filosofin Friedrich Wilhelm Nietzschen korvien välistä. Ja miksei olisi, sillä tuo hyvin yleinen fraasi istuu saumattomasti osaksi hänen jämäkkää ajatusmaailmaansa, jonka pohjalta kuuluu nahkavartisten saappaiden tasainen jytinä. Nietzschee teki filosofiaa miehille, jotka tiesivät paikkansa ja tehtävänsä. Siitä ei tainnut olla kovinkaan paljon apua ”kukkahattutädeille”, joiden ylimpinä tunteina olivat sääli tai empatia. Ei siis ihme, että tämä kiistanalainen ajattelija oli tärkeässä roolissa, kun rakennettiin natsisaksaa. Hän oli Hitlerin lempifilosofi, niin kuin Wagner oli hänen lempisäveltäjänsä.

Mutta onko sääli todella sairautta? Ja miksi tuon monen mielestä tympeän filosofin sanonta luiskahtaa hyvin luontevasti osaksi arkipäivän ajatuksenvaihtoa? En itse ainakaan haluaisi tukea edes verbaalisesti natsien ajatusmaailmaa. Tosin pidän kyllä Aatun rakastamasta Wagnerista, mutta yritän unohtaa tuon voimakaspiirteisen säveltäjän profiilin ja poliiittiset mielipiteet, kun uppoudun vaikka Lentävän Hollantilaisen alkusoittoon.  Luovuus ja sen tuloksista nauttiminen on siitä ihmeellinen asia, että se ei vaadi välttämättä tuekseen etiikkaa. Taide on pohjimmiltaan aina moraalivapaata. Vaikka musiikki olisikin ohjelmallista, niin sen välittämä mielikuva tuskin yllyttää ketään tekemään järjettömyyksiä. Israelissa taidettiin kuitenkin ajatella hieman erilailla, sillä kesti pitkään, ennen kuin Wagner pääsi siellä pannasta.

Sääli määritellään tilaksi, jossa ”tunnet surua jonkun puolesta, mutta se ei tule sydämestä”. Miten voi kokea sääliä niin, että siinä ei ole mukana sydämestä tulevia voimakkaita tunteita? Jopa Jeesuksen kerrotaan parantaneen sairaita säälistä. Itse näen säälin eräänlaisena käynnistysmoottorina, joka pyöräyttää varsinaisen voimalähteen käyntiin. Se pakottaa ottamaan tilanteesta kiinni, tekemään ratkaisuja ja auttamaan mahdollisuuksien mukaan. Mutta tätä toimintaa sanotaankin jo tässä vaiheessa empatiaksi. Auttamisesta on tainnutkin tulla sanaleikkiä ja erinäisten käsiteanalyysien luomista. Eli jos näen hukkuvan ja se herättää säälin tunnetta ja en tee mitään, olen vain kokenut sääliä. Mielestäni olen silloin kuitenkin lähinnä säälitön. Jos taas autan tuota kohdetta ja kiskon hänet kuiville, ravistelen veden pois keuhkoista ja huomaan kuinka kasvoille nousee elämänvärinen puna, niin olen suorittanut empaattisen teon.

Ehkä sääli on haluttu unohtaa sen Nietzsche-kytköksien vuoksi ja tilalle on ympätty ”empatia”. Tuskin monikaan uskaltaa sanoa ääneen, että ”empatia on sairautta”. Kaikesta huolimatta tunnen sääliä tuota filosofia kohtaan, jonka loppuelämä hautautui erilaisten mielenterveydellisten ongelmien alle. Ja kun vielä muistaa sen, että Nietzcshe oli kuitenkin hyvin viisas mies, joka ajatteli ajatuksensa rohkeasti loppuun saakka, vaikka viimeisen virkkeen jälkeen vastassa olikin säälimätön todellisuus.