Kuukausi: syyskuu 2010

Äkkiarvaamatta olen saanut  kutsun mukaan tähän kovasti muodikkaaseen toimintaan, vaikka ”en ollut sellaista tilannut ja se tuli minulle yllätyksenä”, kuten kohtalokkaaksi osoittautunut dokumentti eräälle taannoiselle pääministerille. Pitäisi siis yrittää ymmärtää mistä tämänkaltaisessa puuhassa on kysymys ja miksi ihan järkevinäkin pidetyt ihmiset uhraavat vapaaehtoisesti aikaansa julkiseen kirjoitteluun.

Pikaisen tutkiskelun tuloksena olen päätynyt siihen, että kysymys on yksinkertaisesti ääneen ajattelemisesta. Tuttua, arkipäiväistä toimintaa, sellaista jolla me kaikki rasitamme lähipiiriämme kommentoidessamme päivän sanomalehteä tai TV:n saippuasarjan käänteitä. Miksi sitten ei riitä se, että saan aamukahvia hörppiessäni marista poliitikkojen toilailuista vaimolle, joka ainakin näennäisesti on kuuntelevinaan minua? Vastaus on ilmiselvä: Tokihan me kaikki pidämme ajatuksiamme sen verran arvokkaina, että ne ansaitsisivat omaa perhettä suuremman kuulijakunnan. Internetin maailma tarjoaa tähän tarpeeseen lähes täydellisen ratkaisun, joka on kaiken lisäksi käytännössä ilmainen. Onhan siinä yksi pieni puute kuitenkin. Minun pitäisi saada ääneni erottumaan kuorossa, jossa on kymmeniä, ellei satoja miljoonia laulajia. Onko minulla siis mitään sellaista sanottavaa, joka saisi lyhytjännitteisen verkkoselaajan hetkeksi pysähtymään, jää nähtäväksi.

Ystäväni Seppo luonnehtii minua tuossa alempana tavalla, josta en oikein tunnista itseäni. Heilunko tosiaan iso pajavasara kädessäni huitoen sillä edes katsomatta mihin lyön? Ehkä työkalussani on hiukan kulmikkaampi muoto kuin Sepon kumivasarassa, mutta kyllä minäkin suljen toisen silmäni ja tähtään, ennen kuin napautan sillä ilmiötä, joka pyrkii todistettavasti ainoastaan huijaamaan vakavasti apua etsivää lähimmäistä. Minä ja vasarani emme käy sotaa sen enempää uskontoja, kuin tällä hetkellä selittämättömiä ilmiöitäkään vastaan. Skeptisyys on oikeasti hyödyllinen metodi maailman hahmottamiseen huolimatta siihen viime aikoina isketystä kaiken kieltämisen leimasta. Tiedon ja näennäistiedon tulva on niin valtava, että karsintaa on pakko harjoittaa. Skeptinen asenne on eräänlainen henkinen roskapostisuodatin, joka estää suurimman osan perusteettomista väitteistä hämmentämästä maailmankuvaa. Silloin  tällöin käy niin, että tärkeä viesti jää saamatta koska se on luokiteltu roskapostiksi. Sama pätee myös skeptiseen ajatteluun. Tärkeä ilmiö saattaa jäädä ilman huomiota, koska se näyttää päällisin puolin arkijärjen vastaiselta. Hylättyjen ajatusten kansio kannattaa siis avata silloin tällöin ja tarkistaa, olisiko roskien joukossa sittenkin jotain arvokasta.

Blogin kirjoittaminen on niin yksinäistä ja sisäänlämpiävää touhua, että jos kirjoitukset eivät saa riittävästi palautetta, niin silloin on parempi ottaa tuohon tyhjänpäiväiseen harrastukseen mukaan joku kaveri, jonka kynänjäljet poikkeavat edes jonkin verran omasta tuherruksesta. Minulle valinta oli helppoa, koska pää näkyi jo ovenraosta. Pitkäaikainen ystäväni on lueskellut juttujani ja jopa uskaltanut kommentoida niitä. Ja kun mielenkiintomme alueet ja ilmiöt ovat joltain osin yhteneväiset ja myös sopivasti poikkeavat, niin olisinko parempaa seuraa voinut saada tähän puurtamiseen. Sen verran olen kaveriani oppinut tuntemaan, että varmaan erilaiset ”selittämättömät” ilmiöt, niin maan päällä kuin taivaassa, tulevat saamaan osakseen tiukempaa kritiikkiä kuin omissa kirjoituksissani. Reijo paukuttelee huuhaata isolla vasaralla ja minä hieman pehmeämpänä yritän katsoa mihin kohtaan lyön. Siinä kaiketi ero. Mutta jätän hänelle itselleen puheeenvuoron, joka pitäisi näkyä jossain vaiheessa omakuvan esittelynä.

Vanhan blogini etusivun ilmestyminen näytölle kesti niin kauan, että moni vierailija siirtyi varmaankin parin sekunnin odottelun jälkeen eteenpäin. Niin teen itsekin vastaavissa tilanteissa, sillä odottaminen on jäljellä olevan elämän hukkaan heittämistä. Joten blogin paikkaa piti vaihtaa rapakon takaa lähemmäksi. Nyt se on fyysisesti noin kolmen kilometrin päässä kotoani, tungettuna kerrostalokaksion arvokkaan sohvanpäädyn ja seinän väliin. Eli poikani rakensi vankalla ammattitaidollaan meille palvelimen, johon voimme sujauttaa tämän blogin lisäksi myös kansiot valokuville ja musiikille. Ja parin päivän testauksen jälkeen voin todeta, että sivut aukeavat todella nopeasti. Tämä projekti ei olisi onnistunut ilman jälkikasvuni pyyteetöntä työpanosta. Joten kiitos siitä hänelle. Mikään on tuskin uhrautuvampaa, kuin viritellä Linux Ubuntin serveriversiota kuumeen ravistellessa haurasta kehoa.

Samalla kun blogi muutti kotikutoisen palvelimen sisuksiin, niin vaihdoimme myös sen nimeä. ”Havaintoja” kuvaa ehkä paremmin kirjoitustemme sisältöä. Ne ovat huomioita erilaisista ilmiöistä, usein myös väritettyjä sellaisia, ja ilman kivenkovaa todellisuustakuuta. Faktat ovat kunnossa, mutta lähteethän voivat aina pulputella omiaan. Elämä on täynnä mielenkiintoisia ilmiöitä, joita voi lähestyä monella tapaa. Yksi on huumori, kunhan muistaa viljellä sitä oikeissa kohdin. Tällaista takuuta emme voi tietenkään antaa.

Tumma ilmiasukin sai tässä matkan varrella palautetta huonosta luettavuudesta, joten sekin muuttuu vaalemmaksi ja ehkä saa kylkeensä aikaa myöten myös enemmän väriä ja muita piristäviä liitännäisiä.

Joten jatkamme näin yhteisin voimin eteenpäin ja visiona on tietenkin blogi, joka riemastuttaa, itketyttää ja kauhistuttaa.