Van Morrison – Astral Weeks

Ajattelin kirjoittaa silloin tällöin artikkeleita niistä äänilevyistä, joilla on ollut pysyvä paikka teiniarjessani. Viikkorahani ja kesätyöansiot riittivät siihen, että minulla oli mahdollisuus hankkia silloin tällöin vinyylejä kartuttamaan pientä levykokoelmaani. Olihan täällä Riihimäellä musiikkiliikekin, jonka ovi tuli toki tutuksi. Sen valikoima oli kuitenkin melko suppea ja luulen, että se taisi pärjätä vain myymällä koululaisille nokkahuiluja. Ykköspaikkoja minulle olivat Helsingin levydivarit, joiden valikoima riitti oikein hyvin tyydyttymään rockin kokoisen aukon musiikkimaussani. Kiinnostus fuusiojazziin taisi tulla hieman myöhemmin. Klassinen ja perinteinen jazz saivat virua kapaloissa vielä kymmeniä vuosia. Sitä en osaa sanoa, että onko tämä jonkinlaista kehitystä musiikkimaussa, mutta ainakin sen laajentaminen on lisännyt mielihyvän hetkiä. Miksi syödä hernekeittoa päivästä toiseen, kun voi valita menulistalta muitakin vaihtoehtoja. Näillä stadin reissuilla tuli myös koluttua kirjadivareita, joita tuntui olevan siihen aikaan lähes jokaisessa korttelissa. Joten paluumatkalla, kun pengoin junassa reppuni sisältöä, niin taisin yleensä olla tyytyväinen päivän kaupunkikierrokseen. Kirjat ja musiikki? Ne taitavat olla ne tärkeimmät mielihyvääni kannattelevat elementit, joihin olen voinut aina luottaa.    

Jätän näiden käsittelemieni levyjen joukosta pois nuoruuteni ehdottomat suosikit eli Beatlesin, Dylanin ja monet muut. Nämä ovat kaikille tuttuja ja heidän musiikkinsa ei kaipaa sen enempää arviointia. Kaivelen esille lähinnä niitä albumeita, jotka eivät tule välttämättä ensimmäiseksi mieleen. Sieltä valtavirran sivukadulta löytyy musiikkia, joka kestää edelleen kuuntelua ja joiden arvostus on noussut viimeisten vuosikymmenten aikana. Eräs näistä on Pohjois-Irlannissa syntyneen Van Morrisonin Astral Weeks-albumi.  Se ei ilmestyessään käännellyt markkinoiden peruspilareita uuteen asentoon. Toki Astral Weeks oli arvostelumenestys ja se taistelee kärkipaikoista ranking-listoilla, joissa etsitään viime vuosikymmenten parhaita rock-albumeita. Vasta tämän levyn jälkeen ilmestynyt Moondance teki Van Morrisonista tähden.  

Olen viime aikoina kuunnellut paljon jazz-musiikkia ja ehkä sillä oli syynsä, että valitsen ensimmäiseksi tämän albumin, joka ilmestyi pitkätukkien valtaamalla kymmenluvulla eli tarkalleen 1968. En muista kuinka paljon tämä Van Morrisonin nasaali ääni ärsytti minua silloin vai ärsyttikö lainkaan. Sen verran kuitenkin muistan, että levyn ensimmäinen kappale kuulosti helkkarin hyvältä ja soitin sen yhä uudelleen ja uudelleen. Ja nasaalissa lauluäänessäkään ei ole mitään vikaa. Persoonalliselle äänelle pitää vain antaa hieman enemmän tilaa ja aikaa.

Van Morrisonin tuli peiteltyä vuosikymmenten ajaksi melko paksujen vällyjen alle, sillä kuuntelin tuon levyn uudelleen vasta hiljakkoin. Tätä kirjoittaessani niitä kertoja on jo muutama takana. Minulla taitaa olla menossa rock-kausi, sillä kuulokkeistani on valunut populaarimusiikin nuotteja enemmänkin. Jos vanhat merkit ovat kohdillaan, niin seuraavaksi on taas klassisen vuoro.

Silloin kun Astral Weeks ilmestyi, niin se taisi poiketa melkoisesti valtavirrasta. Se ei ollut rockia, eikä edes pop-musiikkia, vaan samalla paljon muuta. Levyn soundimaailmasta löytyy kuulemma jopa kelttiläistä tunnelmaa. Irlantilainen kansanmusiikki on myös mainittu arvioinneissa. Itse erotan nuottien välistä jotain jazziin vivahtavaa. Se taitaa olla se parhaiten aistittavissa oleva elementti tuossa mestariteoksessa. Tämä ei ole ihme, sillä taustamuusikkoina oli artisteja, jotka olivat jo hankkineet arvostusta lähinnä jazz-musiikin parissa. Itse äänitystapahtumakaan ei tainnut noudattaa perinteistä kaavaa, sillä Van Morrisonin kerrotaan vain soittaneen kappaleet taustamuusikoille ja jättäneen heille vapaat kädet. Itse hän kuulemma viihtyi lähinnä eristetyssä äänityskopissa tallentamassa lauluosuuksia ja paikallaolijoiden mukaan yhteydenpito muusikoihin oli melko vähäistä. Levy nauhoitettiin kahdessa vuorokaudessa ja moni kappale on saanut lopullisen muotonsa parin äänityskerran jälkeen. Lopputuloksesta sitä ei todellakaan huomaa. Astral Weeks on mestariteos.

Mitä kuulu Van Morrisonille tänään? Ura on kestänyt jo lähemmäs kuusikymmentä vuotta ja ilmestyneiden levyjen määrässä lähestytään jo viidenkymmenen rajaa. Se tarkoittaa melko tarkkaan levy ja vuosi. Hän on edelleen myös aktiivinen esiintyjä ja pitkä ura on myös tuottanut erilaisia kunnianosoituksia. Siihen kuuluu kaksi arvostettua Grammy-palkintoa ja kuningattaren myöntämä ritariarvo. Hänet on myös nimetty Rock and Roll Hall Fameen ja Songwriters hall of Fameen.

Surrealismi

Yleensä uudet taidesuunnat syntyvät halusta potkia edellistä persuksille ja tarjota jotain taidekenttää ravistelevaa. Kun tarkastelee modernia kuvataidetta, niin se on suorastaan tulvillaan erinäisiä koulukuntia. Jotkut jäivät elämään pidemmäksi aikaa, toiset taas haalistuivat ja hävisivät lopullisesti, kun niiden tukijat innostuivat uudesta tai siirtyivät päättymättömään unimaailmaan. Näin syntyi myös surrealismi 1900 – luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Surrealistisen liikkeen perustekstinä pidetään yleensä runoilija – kriitikko André Bretonin Surrealismin manifestia vuodelta 1924. Tämä liike ei siis syntynyt maalarin siveltimestä, vaan kirjailijoiden innoittamana. Ehkä oli helpompi naputella tekstin muotoon tuo mystinen unimaailma, josta surrealismi on saanut paljon vaikutteita. Tukena tämän liikkeen synnylle oli psykiatri Sigmund Freudin kehittämä psykoanalyysi. Maalaustaitoisten vuoro tuli myöhemmin ja taisi käydä niin, että vain heidän tuotantonsa jäi elämään. Itse en ainakaan ole lukenut yhdenkään surrealistisen kirjailijan teosta. Mutta kukapa ei tuntisi siveltimen vedoilla omaisuutensa hankkinutta Salvador Dalia, jonka laiskan vetelät kellot valuvat milloin mihinkin suuntaan. Ne olivat kuvia, joihin ensin tutustuin. Ei niistä kavereita minulle tullut, ei todellakaan. En edes ymmärrä, miksi Dali oli ja on niin suosittu. Toki myönnän, että joissain hänen töissään on jotain pysäyttävää.  En näe niissä kuitenkaan mitään sellaista, joka nostaisi tämän kuvataiteilijan toisten yläpuolelle.  

Ensimmäinen surrealisti, jonka töistä pidin oli belgialainen René Magritte. Ehkä minua kiehtoi se, että hänen kuviensa aiheet on poimittu arjesta. Muista surrealisteista poiketen Magritte maalasi tavanomaisia asioita ja esineitä, joita hän yhdisteli epätavallisesti ja sijoitti ne yllättäviin ympäristöihin. Minusta hänen työnsä ovat todella kiehtovia.

Viime aikoina ilmestyneet keinoälyohjelmat saivat minutkin kokeilemaan, millaisia surrealistisia teoksia saisin aikaan. En ole näissä töissä kostuttanut sivellintä värilautaselle, vaan kertonut tietokoneen ohjelmalle, mitä elementtejä haluan kuvaani. Joidenkin kuvien viimeistelyssä olen käyttänyt myös Photoshopia ja rajana oli vain mielikuvitukseni.