Kuukausi: helmikuu 2024

Kuvankäsittelyyn on tullut viime aikoina oivia keinoälytyökaluja AI (Artificial intelligence), joten pakkaskeleillä sopii istua lämpimässä ja tehdä kuvia ilman ensimmäistäkään kameran laukaisimen painallusta. Se onnistuu nyt siis täysin tyhjälle pohjalle. Toki tämä saattaa aiheuttaa haasteita, kun tuomaristo arvioi valokuvakilpailuun lähetettyjä töitä. Meneekö valokuvilta nyt arvo, kun niitä voi tuottaa helposti ja rajana on enää vain mielikuvitus? Miksi menisi, sillä kuva on aina kuva. Kuvan välittämää arvoa keinoälyn antamat mahdollisuudet eivät heilauta mihinkään suuntaan. Se joko miellyttää vastaanottajaa tai ei. Tapa millä se on tuotettu on toissijainen, koska vasta katsoja määrittelee kuvan arvon. Minun mielestäni valokuvalla, kuten muullakaan taiteella, ei ole olemassa itseisarvoa.  

Keinoälyn avulla tuotettu kuva antaa tekijälle jopa nipun uusia mahdollisuuksia. Mielikuvituksen rajat laajenevat melkoisesti, jos sitä verrataan perinteiseen valokuvaukseen. Toki kameran kanssa vaeltelu ja kohteiden etsiminen saattaa olla haasteellisempaa ja tuottaa samalla reippaasti enemmän mielihyvää, kuin pelkästään kuvankäsittelyn parissa vietetty päivä. Molemmille on sopivasti tilaa, joten annetaan keinoälylle mahdollisuus. Realismi vaatii kuitenkin, että matkan varrella on toki syytä heristellä varovasti etusormea ja katsoa tarkkaan mille polulle astumme.    

Muutama sana vielä kirjallisuudesta. Tulee varmaan sekin päivä eteen, kun emme tiedä onko kaunokirjallinen teos tehty keinoälyn avulla vai perinteisesti. Toki lyhyiden tarinoiden kirjoittaminen taitaa onnistua jo nytkin, mutta tulos ei taida kestää kummoistakaan kritiikkiä. Keinoäly kuitenkin oppii. Se on kuin lapsi, joka kasvaa kohti aikuisuutta. Ehkä nyt on jo päästy märistä vaipoista eroon ja suunta aikuisikää kohti alkaa nuoruuden riehakkuudella. Ehkä tulevaisuudessa jaetaan Nobel-palkintoja näillekin tuotteille, välittämättä siitä, miten ne on tuotettu.

Laitan jutun kaveriksi muutaman kuvan, joissa olen käyttänyt Photoshopin generatiivinen täyttö-suodinta, joko osittain tukena, tai tehnyt kuvan alusta loppuun vain sen avulla. Harjoitus tekee mestarin, joten ne parhaat kuvat saavat vielä odottaa jonkin aikaa. Valokuvauksen yksi parhaista puolista on se, että se paras kuva on aina ottamatta.  

Sain juuri luettua sopraano Helena Juntusen ja kirjailija Petri Tammisen yhteistyönä tehdyn hengentuotteen: ”Joskus liikaa, aina liian vähän.” Kirjassa yksi tunnetuistamme sopraanoista kertoo suorasanaisesti ja omintakeiseen tyyliin lapsuudestaan, onnistumisista, pettymyksistä ja nuoruuden jälkeisestä jyrkästä alamäestä, johon ei tarvittu fluorivoidetta antamaan lisävauhtia, vaan siihen riitti liukasteeksi alkoholi. Kymmenen vuoden alkoholismi ei suinkaan raunioittanut työuraa, koska ensit työt ja sitten tulivat vasta huvit. Toki humalatilassa sattuneet kompuroinnit, ja niiden aiheuttamat jäljet, vaativat piilottamista hieman paksumman maskin alle ennen lavalle menoa. Kirjaa voisi luonnehtia rehelliseksi, mitä omaelämänkerralliset teokset eivät suinkaan aina ole

Itselleni ooppera taidemuotona ei ole kovin tuttu, toki ei täysin tuntematonkaan. Puccinin Toscan olen kuunnellut muutaman kerran ja käynyt sen katsomassakin Suomen kansallisoopperassa. Ei Verdikään ihan vieras ole. Toscasta on jäänyt erityisesti mieleeni erittäin kaunis aaria: Vissi d’arte, jolla on ansaittu paikka top listallani. Ja miksei olisi, sillä Giacomo Puccini on melodian mestari. Juntunen mainitsee kirjassa, että hän ei pidä Wagnerista, mutta Queenin Freddie Mercury ja muutkin kevyemmän musiikin artistit saavat jonkin verran tilaa. Ehkä nuo kohdat olisi jätetty pois kirjasta muutama kymmenen vuotta sitten. Klassisen musiikin arvoa painotettiin silloin eri lailla, kuin nykyään. Taustalla oli tuo käsite itseisarvo, jota minun mielestäni taiteessa ei edes ole. En tarkoita tällä vain musiikkia, vaan muutakin taidekenttää. Asennemuutos raja-aitojen madaltamiseen on viime vuosien aikana näkynyt myös Rondossa, joka on keskittynyt lähinnä klassiseen musiikkiin. Nykyään lehdessä on myös artikkeleita jazzista ja myös populaarimusiikista.    

Mitä sitten tuon itseisarvon tilalle? Itse käyttäisin sanaa välinearvo, koska musiikin tärkein arvo on kuuntelukokemuksen tuottama mielihyvä. Toki se voi tuottaa tekijälle tuloja, joka voidaan luokitella myös välinearvoksi. Jos istun Puistobluesin nurmikolla kuuntelemassa rock -musiikkia tai Finlandiatalossa jotain klassisen musiikin teosta, niin molemmat tapahtumat tuottavat minulle yhtä lailla sitä mielihyvää, jota lähdin hakemaan. Miten taiteeseen voidaan yleensäkään liittää itseisarvoa, kun kukaan ei pysty edes määrittelemään, mikä on taidetta. Tuosta sotkusta ei saa loogisesti kestävää, koska siitä puuttuu logiikan vaatimat palikat. Mistä tuo itseisarvo on sitten saanut alkunsa, ja mikä sitä on tukenut kuluneiden vuosisatojen ajan? Sen pohtimisen jätän toiseen kertaa.  

Ajelin nuoruudessani Postissa autoa ja minulla oli silloin tällöin postimiehenä Riku Salminen, joka on oopperalaulaja Matti Salmisen poika. Hänen suosikkinsa oli Beatles. Meillä oli kasettisoitin volkkarin kojelaudan päällä ja pattereita taisi kulua melkoisesti näiden yhteisten työpäivien aikana. Kun kasetti loppui, niin käänsimme sen ympäri ja aloitimme taas alusta. Hän kertoi myös isästään ja olin hieman yllättynyt, kun kuulin, että Matti pitää CCR -yhtyeen musiikista. Meidän bassolaulajamme taisi jo 1970 -luvulla potkia raja-aitoja. Oletan, että hän ei tainnut koskaan puhua asiasta muille kuin omalle pojalleen. Rikua olen yrittänyt tavoitella, mutta toistaiseksi tuo haku ei ole tuottanut tulosta. Uskoisin, että hän muistaisi vielä nuo yhteiset työpäivät, joita kannatteli Beatlesin musiikki.