Rahtikultti

Meillä on tarve selittää ympäröivää maailmaa, jäsentää arkea ja tehdä siitä samalla mahdollisimman hallittava. Jos emme pysty siihen, niin työnnämme tuohon aukkoon jumalan, joka tilkitsee sen sopivasti. Ei ole ihme, että ihmiskunta on hyödyntänyt tätä samaa mallia varmaan ainakin kymmeniätuhansia vuosia. Jumala on paikkaillut näppärästi näitä selittämättömiä ilmiöitä ja yhteisöjen tehtäväksi on vain jäänyt vain lepyttää näitä mahtiolentoja. Aikaa myöten olemme siirtyneet monijumalaisuudesta yksijumalaisuuteen. Jumalan mittasuhteet ovat kasvaneet samaa vauhtia kuin havaitsemamme todellisuus. Nykyistä maailmankaikkeutta ei taitaisi enää selittää kotijumala, joka vaati oman päivittäisen ruoka-annoksensa pihan perälle rakennetun alttarin eteen.

Olen lueskellut viime päivinä kirjaa, joka kertoo amerikkalaisten ja japanilaisten taisteluista Tyynellämerellä. Olen penkonut myös taustatietoa kirjan tapahtumapaikoista eli Australian pohjoispuolen merialueesta. Tuo aluehan jaetaan Melanesiaan, Mikronesiaan ja Polynesiaan. Rahtikultti syntyi lähinnä Melanesian alueella, joka ulottuu läntiseltä Tyyneltä valtamereltä Australian koillispuolelle.  Näitä kultteja syntyi saarilla, jotka olivat toisistaan kaukana sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti.

Tämän tarinan keskeinen henkilö on John Frum, amerikkalainen sotilas, jonka rinnastaminen Jeesukseen on aika luontevaa. Hän oli todennäköisesti yksi niistä rivimiehistä, jotka taistelivat japanilaisia vastaan Vanuatun valtioon kuuluvalla Tannan saarella. Luultavasti hän on kertonut uteliaille alkuasukkaille olevansa ”John from America”, josta tuo nimi on voinut vääntyä lopulliseen muotoonsa. Paikalliset ihmettelivät, miten nämä sotilaat saivat kaiken tarvitsemansa tekemättä sen eteen oikeastaan yhtään mitään. Heistä näytti siltä, että ”cargo” tuli aivan tyhjästä. Armeijan miesten ei tarvinnut kun puhua johonkin laatikkoon ja kohta laskeutuikin erinäisiä paketteja maahan laskuvarjojen varassa tai viidakon keskelle ilmestyi tyhjältä taivaalta lentokone, jonka vatsasta purkautui ruokaa, lääkkeitä, vaatteita ja erilaisia varusteita. Tapahtumia seuranneet asukkaat pian ottivat ylijäämän käyttöönsä lahjana jumalilta. He pitivät myös japanilaisten ja amerikkalaisten käymää sotaa jumalien välisinä taisteluina. Lopulta siitä tuli hyvän ja pahan välinen ottelu. Keltaiset muuttuivat aikaa myöten julmiksi ja lopulta valkoiset voittivat, koska heillä oli enemmän rahtia.

He päättelivät melko pian, että amerikkalaisilla täytyy olla todella joku hyvin voimakas uskonto, joten he alkoivat matkia näitä. He kehittivät oman kultin, joka sisälsi puusta veistetyt mikrofonit, lentokoneet, uniformut ja kiitoradan, jonka päässä seisoi mies heilutellen soihtuja. He rakensivat myös lipputankoja, joihin he kiskoivat USA:n tähtilipun. He kohottivat olkapäilleen puiset kiväärit ja marssivat sulkeisjärjestyksessä. Suurta magiaa heille edusti myös punaisella ristillä merkityt lähetykset, koska ne pystyivät parantamaan kuoleman kielissä olevan sotilaan terveeksi.

Kultti sai uskonnon aseman vuonna 1957. Sen harjoittavat järjestävät joka vuosi helmikuussa tapahtuman, joka jäljittelee amerikkalaisen sotilasparaatin muotoja. Juhlaväki heiluttaa Yhdysvaltain lippua ja pukeutuu itse tehtyihin, Yhdysvaltain univormuja muistuttaviin asuihin. Sen tarkoituksena on houkutella myyttinen John Frum palaamaan saarelle ja tuomaan samalla asukkaille yltäkylläisyyttä.

Mainio luontosarjojen tekijä David Attenborough kävi muutama kymmenen vuotta sitten Melanesian saarilla. Hän ei voinut olla kysymättä eräältä paikalliselta asukkaalta, että miksi hän odottaa vieläkin John Frumin paluuta 19 vuoden jälkeen. Tämä oli vastannut näin: ”Jos sinä olet odottanut Jeesusta 2000 vuotta, niin voin minäkin odottaa Johnia”. Luultavasti monisanaisella Attenboughilla ei ollut tuohon mitään sanottavaa.

Kultti on helppo rinnastaa kristinuskoon. Sen harjoittajat kertoivat, että John Frum puhuu joidenkin ihmisten ja puisen radion välityksellä. Hän lupaa myös parantaa sairaat ja nuorentaa vanhat koukkuselät. Uskontoon liittyy myös menoja, joissa puhutaan kielillä ja rituaaleja, joita löytyy myös meille tuttujen lahkojen parista.

Rahtikultit sammuivat pikku hiljaa sivistyksen saapuessa Oseanian alueelle. Teknologia tuli osaksi arkea ja se ei näyttänyt enää yhtä maagiselta kuin aiemmin. Tuon uskontotyhjiön täytti lopulta kristinusko. John Frumin ympärille rakennettu kultti jatkoi kuitenkin sitkeästi elämäänsä. Eräs kanadalainen pastori John Rush kuuli tästä. Hän päätti toteuttaa ennustuksen ja varusti avustuslaivan. Vuonna 1993 saarelle ilmestyi lopulta ”cargoa” ja kapun nimi oli sopivasti John. Ennustus oli lopulta toteutunut ja tämäkin kultti sulautui osittain kristinuskoon. Saarelaiset kokivat herätyksen ja laivan kapteeni jäi alueelle opettajaksi.

Mutta John Frumin ympärille rakennettu uskonto ei suinkaan kuollut, vaan elää yhä muuntuneena. Se jatkaa vuosittaisen juhlapäivän viettämistä ja edelleen osa sen kannattajista taitaa odottaa messiasta ja helppoja päiviä.

Tämän kultin synty on ollut herkullinen tutkimuskohde antropologeille ja kansantieteilijöille. Siitä varmaan myös keskustellaan uskontotieteen oppitunneilla. John Frum-kultti näyttää yhtä lailla tieteeltä, kuin kreationismikin. Molemmissa puuttuu kyky ymmärtää syy- ja seuraussuhteita. Joku on jossain sanonut, että kreationismi onkin rahtikulttitiedettä. Ehkä näin, mutta ilmiönä tuo tapahtumasarja on kieltämättä melko paljastava. Kun ensimmäistä kertaa luin siitä, niin en voinut millään kuvitella, että ihmiset voivat käyttäytyä näin järjettömästi.

Magiikka ja tekniikka on helppo rinnastaa, kun niitä tarkkaillaan ilman ennakoivaa tietoa. Pitkälle kehitetty tekniikka voi näyttäytyä joidenkin mielestä hyvinkin yliluonnolliselta. Voimakas kokemus voi myös kääntyä uskonnollisiksi menoiksi, vaikka samaan aikaan jäljittelevällä magialla pyritäänkin järkiperäiseen lopputulokseen. Se, että John Frumin varaan tukeutuva kultti eli pidempään Oseanin saarilla saattoi johtua siitä, että se on paljon konkreettisempaa kuin uskonnot, joiden edustajina on vain jumalat. Ne ovat yleensä hyvinkin epämääräisiä, mutta Jeesus niin kuin John Frum olivat lihaa ja verta. Ehkä tämä lisää uskottavuutta ja antaa uskonnoille selkeämmät kasvot, joita on helpompi seurata.

Sana rahtikulttuuri on saanut myös uusia merkityksiä: ”Cargo cult programming” on tietokoneohjelmointia, jossa kopioidaan ohjelmarivejä jostain toisesta ohjelmasta, tietäen mitä ne tekevät mutta ymmärtämättä että miksi. ”Cargo cult science” on taas tieteen tekemistä käsittämättä tuota tärkeää syy-seuraussuhdetta.

http://www.johnfrum.com/

Siivettömät enkelit

Ainahan enkeleillä on ollut siivet? Näin olen kuvitellut, mutta kun tutustuin hieman niiden kulttuurihistoriaan, niin noista valkoisista suojelusenkeleistä tuli myös siivettömiä ja pahankurisia. Itse en ole enkeleitä nähnyt ja tällä jumalattomalla elämäntavalla ne varmaan jäävät myös näkemättä. Harmillista, koska tuo lapsuuteni kotona ollut kuva, jossa enkeli johtaa pientä lasta sillan yli on erittäin koskettava. Se taisi turvata pienelle pojalle rauhallisen yöunen.

Enkeleille on käynyt samoin kuin ufoille eli mielikuva niistä on muuttunut tekniikan ja kulttuurin kehityksen mukana. Ufojen kohdalla tuo muutos on matkannut ilmalaivoista ja kummituslentokoneista raketteihin. Vasta vuonna 1947 niistä tuli kiekon muotoisia ja sen jälkeen vain mielikuvitus ja geometria ovat olleet rajana. Huuhaalla on kummallinen tapa seurata aikaansa.

Vanha Testamentti ei paljon enkeleistä puhu. Silloin kun puhuu, niin ne ovat demoneitakin hurjempia taivaallisen armeijan sotureita ja palkkamurhaajia, jotka eivät säästäneet ketään raivatessaan Israelin heimolle kulkuväylää Kaanaan maahan. Jumalallinen sotajoukko ei myöskään unohtanut maahanmuuton jälkeen Jumalan valittua heimoa, vaan auttoi heitä kun se jatkoi taistelua ympärillä olevia vihollisia vastaan. Arkkienkeli Mikaelin kerrotaan lyöneen kuoliaaksi yhdessä taistelussa jopa 185 000 assyrialaista.

Jeesuksen opetukset pehmittivät enkelit, sillä kristinuskon korostama lähimmäisenrakkaus teki niistä jo lähes nykyisen kaltaisia. Enkelit saivat myös siivet selkäänsä, kun Rooma omaksui Jumalan pojan opit 300-luvulla. Raamattu ei kuitenkaan kuvannut kovinkaan tarkasti enkelten ulkonäköä, joten se jäi kauneusarvojen perässä haikailevien roomalaisten tehtäväksi. He lainasivat näille siivet oman ja antiikin kreikan tarustosta. Ja olihan se ymmärrettävää, sillä rivakka sukkulointi ihmisten ja Jumalan välillä vaati jonkinlaisia apuvoimia.

Keskiajan taidemaalarit kuvasivat nämä siivekkäät olennot jo lähes ruumiillisina olentoina. He olivat inhimillisiä ja heidän oletettiin olevan kaiken aikaa mukana ihmisten arjessa. Ehkä meillekin jo tuttu suojelusenkeli syntyi silloin. Aika toi myös näkyjä, sillä ensimmäiset kohtaamiset enkelien kanssa kirjattiin muistiin samoihin aikoihin.

Barokin ja renessanssin taidemaku teki enkeleistä pieniä ja pulleita. He olivat nyt lapsenomaisia, leikkisiä ja viattomia. Siitä huolimatta nämä viehkeät olennot eivät kelvanneet protestanttiselle uskolle, joka piti niitä katolilaisuuteen kuuluvana humpuukina. Myös Lutherin aikalainen ja kalvinismin perustaja Jean Calvin piti enkelien parissa hääräämistä puhtaana ajanhukkana. Onneksi hätiin tuli kuuluisa ruotsalainen mystikko Emanuel Swedenborg, jonka kerrotaan keskustelleen sujuvasti niin enkeleiden kuin demonien kanssa. Hänen mielestään nämä antoivat ihmisille tietoa ja ymmärrystä. Emanuel kuoli aikanaan, mutta enkelit jäivät osaksi luterilaista uskoa, vaikka niiden merkitys ei ole läheskään samaa luokkaa kuin katolilaisuudessa.

Jos enkelit valitsivat puolensa jo tuhansia vuosia sitten, niin ne tekivät aivan samoin ensimmäisessä maailmansodassa. Heidän kerrotaan laskeutuneen Monsen taistelun aikana maan päälle ja auttaneen brittiarmeijaa näiden rusikoidessa saksalaisia. Uskoa tähän tapahtumaan ei vähentänyt sekään, että koko episodi oli erään kirjailijan sepittämä. Taas kerran usko potki faktat pois tieltään.