Kuukausi: marraskuu 2010

Kuuntelimme vaimon kanssa silmänympärykset rajapinnoissaan, kun kertoivat aamulla telkussa, että Suojelupoliisissa kiusaavat toisiaan. Emme voineet ymmärtää, että ihmiset, jotka pitävät meistä huolta, eivät muista pitää huolta toisistaan. Yhdistän poliisiin aina samanlaisia arvoja, kuin pappeihinkin. Molemmilta vaaditaan keskimääräistä parempaa etiikantajua, koska lähimmäisten  auttaminen muuttuu muussa tapauksessa kasvottomaksi. Oletan poliisisedän sakkoa minulle kirjoittaessaan kokevan sisällään sen kaiken, mitä minäkin tunnen. Lasken harmistuneena siinä Ford Mondeon takapenkillä perheeni käyttörahoja ja kuinka paljon siitä kuluu mokani korvaamiseen. Empaattinen poliisi luonnollisesti myötäelää näitä tulevia vaikeuksiani ja luovuttaa kirjoittamansa lapun silmäkulmiansa pyyhkien.

Eli jos tämä on mielikuvani suomalaisesta poliisista, niin ei ole kaiketi ihme, jos tuo aamuinen uutinen hätkäytti. Veikkaisin kuitenkin, että Supo kieltää koko uutisen. Näemmekin kohta sunnuntaihesarin etusivulla koko henkilökunnan yhteisessä kuvassa, jossa kaikkien käsi on toistensa olkapäillä. Tiitinen antaa lausunnon, jossa myönnetään jotain pientä tapahtuneen, mutta 99 prosenttia on median paisuttelemaa. Ja saamme myös lukea, että koko episodi on jo käsitelty omassa porukassa kostean saunaillan päätteeksi.

Tragikoominenhan tuo uutinen on. Mutta onneksi siinä on mukanan komiikan aineksia  enemmän kuin tragiikkaa.  Koomisin osio tässä on mielestäni se, että valittajat ovat miehiä. Moiselle käyttäytymiselle ei ole koskaan löytynyt tilaa maskuliinisessa maailmassa. Ei ainakaan tässä maassa. Jos joku vittuilee, niin vittuillaan takaisin, eikä anneta itkunsekaisia haastatteluja lehdistölle. Tämän miessukupuolen oudon ”itkuvirsitradition” taisi aloittaa keskustan  ex-puoluesihteeri Jarmo Korhonen, joka kiusattuaan muita vuosien ajan,  teki itsestään kiusattavan.  Seuraaavaksi saamme varmaan kuulla kuinka tuomiokapituleissa pappismiehet kampittavat toisiaan. Onneksi kaikilla liperikauluksellisilla  on yhteinen puolustaja, joka tarkkailee näitä tilanteita tasapuolisen viisaasti ja jakaa sitten joskus tuomioita oikeudenmukaisesti.

Kun kerroin blogikaverilleni pohtivani täydellistä virkettä, niin hän ehdotti seuraavanlaista:” Alussa oli suo, kuokka ja Jussi.” Minusta se ei ole täydellinen, ei lähellekään. Kieltämättä se sisältää vahvan ja miellyttävän mielikuvan. Virkkeessähän on tiivistettynä rakkaan isänmaamme kauniin karhea alku. Mehän poimimme nyt Jusssin raivaajahengen tuottamia hedelmiä, joten tuon “Täällä Pohjantähden alla” olevan teossarjan alun sanat ovat vahva aloitus. Mutta se ei kuitenkaan vastaa mielikuvaani täydellisestä virkkeestä. Ei kai se ole sitä, jos kuvittelen nämä sanat luettuani, että Jussin saappaiden varsista valuu hapan vesi sisään. Kuokkakin voi olla ruosteessa ja sarkapuvun alta vääntäytyy ulos väkevä hien haju. Eli jotain paljon absoluuttisempaa on haettava tai voimme unohtaa koko ongelman.

Kielenhuolto määrittelee virkkeen ison alkukirjaimen, pisteen ja huutomerkin väliseksi osaksi. Eli se voi olla, vaikka yksi sana. Yleensä se kuitenkin ymmärretään lauseista koostuvaksi kokonaisuudeksi. Miksi siis emme valitsisi sanaa ”Jumala”. Hänet kaiketi määritellään absoluuttiseksi hahmoksi, joten kaikki luonnetta rajaavat ja rakentavat osatekijät hänen kohdallaan ovat tiukan sataprosenttisia. Mutta emme voi valita häntä, koska hänen olemassolonsa on vieläkin todistamatta. Jos hän kuitenkin tarkkailee ihmiskunnan touhuja kylmän avaruuden perukoilta, niin se  vaatii erittäin hyvää huumorintajua. Tästä olen todellakin Jumalalle kateellinen. Kun ajattelen tarkemmin tuota mystistä hahmoa, niin välittääkö tuon sanan lausuminen meille kaikille ensimmäiseksi mielikuvan jostain täydellisyydestä? On hyvin vaikea käsittää jotain sellaista, joka ei ole aineelliseti olemassa, mutta on kuitenkin kaikkialla. Yleensähän Jumala ajatellaan olevan jonkinlainen hahmo, joka lukee enkelien jättämiä raportteja meidän kunkin elämänkulusta. Fyysinen hahmo on huono lähtökohta, kun tavoittelemme täydellisyyttä.

Kaipaamani täydellinen virke on absoluuttisten arvojen muodostama kokonaisuus. Nuo arvot voivat olla puhtaasti esteettisiä tai sisältää samalla muitakin todellisuuden elementtejä. Itse en usko esteettiseen mielikuvaan, joka olisi niin totaalinen, että se ei pullauttelisi samalla sisuksistaan muutakin huomioitavaa. Abstrakti veistos (esim. Henry Moore) voisi päästä hyvin lähelle tätä täydellisyyttä. Ikävä kyllä, harva katsoja pystyy lähestymään taidettakaan ajattelematta esim. niiden valmistustapaa tai materiaalia. Silloin kokemuksessa on jo särö. Aineen ajatteleminen johtaa helposti seuraavaalle tasolle, jossa on mukana jo raha. Silloin romahdamme hedonististen arvojen harmaaseen helvettiin, josta ei löydy kuin liuta rehellisiä nautiskelijoita. En pidä kuitenkaan mahdottomana, että ensivaikutelma vaikkapa jostain kauniista esineestä, ei voisi sisältää lyhyen aikaa häivähdyksen täydellisyydestä.

Täydellistä virkettä ei siis ole olemassa, koska mitään muutakaan täydellistä mielikuvaa ei voi saavuttaa edes mietiskelemällä. Ensin pitäisi määritellä kaikki arvot, jotka se voi välittää lukijalle. Seuraavaksi nämä yksittäiset arvot vaatisivat oman analyyttisen käsittelynsä. Lopputuloksena olisi käsiteryöppy, joka perustuisi epätarkkaan kieleen. Ehkä matemaattinen lauseke on ainoa, joka voisi olla omalla tavallaan täydellinen. Tämä tietenkin vaatisi virkkeen määritelmän muuttamista.

Minullakin on haaveita, vaikka ikääntyessä niiden toteutumiseen jää päivä päivältä yhä vähemmän aikaa. Silloin kannattaa karsia niitä kovalla kädellä ja kiteyttää ne vain niihin, joiden todeksisaattaminen on edes jossain määrin mahdollista. Yksi näistä on lottovoitto. Se ei ole suinkaan listallani ensimmäisenä, mutta sen kerrannaisvaikutukset olisivat kaikista muhkeimmat. Se nostaisi sosiaalista statustani kertaheitolla tikkaiden liukkaalta ja nuhjuiselta alapuolalta suoraan ylimmälle. Voisin samalla todistaa epäilyni todeksi: kunnioitusta saa rahalla.

Rikkaudestaan kannattaa tietenkin haaskata jonkinlainen summa hyväntekeväisyyteen. Sillä ei ole merkitystä, että tekeekö sen aidosta auttamisen halusta. No, eipä taida olla tuen vastaanottajallekaan. Kunhan helpotusta tulee arkeen, niin se riittänee. Lahjoittajan moraaliset tarkoitusperät ovat silloin melko merkityksettömiä. Lahjoituksen antajalle tilanne on kuitenkin toinen. Palkintona tulee arvostuksen nousu, jonka eteen kannattaa uhrata muutama prosentti pääomasta. Sillä on taas vaikutusta kaikkeen muuhun. Hyvä teko asettaa melko näyttävän sädekehän pään päälle, joka säilyy siinä pitkään. Sitä ei murenna edes pienet lipsahdukset. Siinä mielessä on turha hakea eettisiä lähtökohtia tuohon palapeliin. Lopulta huomaat myös olevasi naistenlehden sivulla haastateltavana ja sinulta odotetaan keskimääräistä fiksumpia mielipiteitä. Tuokin on kummallista: tukku rahaa tekee sinusta samalla myös isopäisemmän.

Kun olet julkista omaisuutta, niin sinut lypsetään myös ilman suurempia omantunnontuskia tyhjiin. Lypsäjät olettavat, että kestät kyllä hieman ylimääräistä röykytystä, koska voit paeta rahojen pehmentämään maailmaan. Se voi kuitenkin olla maailma, jossa ei olekaan enää mitään tavoitteita. Voit ostaa kaiken minkä haluat. Joulu on joka päivä ja juhannuksena voit polttaa Suomen suurimman kokon. Tosin joku ilonpilaaja voi tulla kertomaan sinulle jonain päivänä, kun makaat kalliilla sohvallasi kyllästyneenä, että todellista statusta on korvien välissä tapahtuva luova liikehdintä ja sen kasvattaminen. Ja siihen ei tarvita tuohta kuin vain sen verran, että saa sinisille ajatuksille polttoainetta.

En väitä vastaan jos joku sanoo, että statusta voi rakentaa myös näin. Aikoinaan opettajat ja papit olivat kyläyhteisön arvostetuimpia jäseniä. Ylioppilas oli hierarkiassa varmaankin melko lähellä Jumalaa. Vaikka lukeminen kansan mielestä vahingoitti silmiä ja oppineista tuli huonoja ojankaivajia ja kaskenpolttajia,  niin jostain se status kuitenkin näille tuli. Ehkä vain siitä, että yliopiston käyneiden maailma oli niin outo; sitä piti varmuuden vuoksi kunnioittaa, kun ei uskallettu nauraa päin naamaa. Toisaalta taas kylähullut saatettiin niputtaa samaan kasaan kuin kirjaviisaus. Elämää piti opetella lapion varresta, ei kirjoista. Tässä on kieltämättä ristiriita. Syyt saattoivat olla muutkin, sillä kansakoulua vastustivat useat kirkon miehet. Se vei opetuksen pois kirkolta ja maallisti lapsia, jotka saattoivat jossain vaiheessa epäillä kristinuskon keskeisiä opinkappaleita.

Harva kaduntallaaja tuntee Henrik von Wrightiä, tuota suomalaista filosofia, jolla oli paljon sanottavaa yhteiskunnasta ja tieteestä. Hänelläkin oli statusta, mutta piiri oli pieni. Se, että kaikkien tuntema status ilmestyy näkyväksi omaisuuden myötä, kertonee yhteiskunnan todellisista arvoista.

Taidan kuitenkin unohtaa tuon alun lottovoiton ja lahjoittaa sen niille, joilla on sille ihan tavallista ja arkista käyttöä. Jättäisin kuitenkin sen verran, että voisin edes kerran elämässäni maksaa vuokrani eräpäivänä. Ja jos haluan statusta, niin rakennan sen niin hienovaraisesti, että vain itse huomaan sen. Vaatimattomuus on hienoimpia arvoja, kunhan muistaa vain kertoa sen ääneen.

Lähdetään ihan alusta. Vitsi kaipaa vastaanottajan, jolla on jonkinlainen ajatuskyky jäljellä. Harva meistä taitaa mutista vitsiä itselleen ja nauraa hohottaa sen päälle. Toisaalta onhan vitsin keksiminen ja sen mielessä pyörittely juuri sitä, joten taidan kumota joltain osin sanomani. Mutta jos otetaan vitsistä kaikki hyöty irti, niin se vaatii vastaanottajan tai vastaanottajat. Myöskin kertojan sosiaalinen lihasmassa saa lisätoppausta, kun saa olla edes hetken aikaa seurueen keskipisteenä. Tämä on luultavasti tärkein syy kertoa vitsi. Status saattaa tosin romahtaa aika perusteellisesti, jos vitsin kertoja lopettaa hyvän alun jälkeen ja jää pohtimaan, että ”miten se nyt jatkuikaan”. Tämä on kamala tilanne – kaikille. Siinä yleensä jaetaan empatiapostia säkkikaupalla.

Yleensä sanotaan asioista, jotka eivät ole ihan sitä mitä niiden piti olla, että ”se oli vitsi”. Tämä on vitsin asettamista tehtävään, joka sille ei kuulu. Olisi varmaankin syytä perustaa ”vitsinhuoltolautakunta”, jonka toimenkuvaan kuuluisi vitsin rakenteen tarkka määrittelminen ja sen säilyttäminen myös pitkälle tulevaisuuteen. Vitsi on kuitenkin yhteiskunnallisesti niin merkittävässä roolissa, että se täytyy pitää hengissä. Tosin se taitaa päräjätä ihan omillaan, ainakin niin kauan, kun on olemassa blondeja ja poliitikkoja. Ja jos perheenlisäyskin tapahtuu perinteisin keinoin, niin Pikku-Kallekaan tuskin katoaa lähivuosina, vaikka pojalle onkin jo tullut melkoisesti ikää.

Mikä sitten on huono vitsi? Onko sellainen vitsi huono, jonka kaikki vastaanottajat ymmärtävät? Sehän saattaa olla silloin rakenteeltaan yksinkertainen ja siitä puuttuu silloin älykäs oivallus.  Onko tämä yleensäkään kriteeri? Miksi jutun pitää olla älykäs. Eihän kaskun tehtävä ole mitata vastaanottajan oivalluskykyä. Sen sisältö on yleensä arjesta ja myös sen sotkuisemmasta puolesta. Harvoin olen kuullut mitään vitsiä, joka olisi vaikkapa filosofisesti merkittävä. Tai että sen sisältö tarjoaisi tärkeän, puuttuvan linkin kuuntelijan maailmakuvaan. Entä vitsi, jonka jujun hoksaa vain yksi kymmenestä. Tai sitten koolla olevasta  illanistujaishörhölaumasta ei kukaan ymmärrä ”vuosisadan parasta vitsiä”. Tuloksena on hieman hämmentyneitä ilmeitä, sillä on vaikea näytellä käsittävänsä jotain. Väitän, että lähes kaikki meistä haluavat ymmärtää kaiken mahdollisen ja sen myöntäminen, että ei itse oivaltanut jotain sellaista, mitä muut näyttävät oivaltaneen, vaatii melko tukevaa minärankaa. Sosiaalisesti vaativat ryhmätilanteet ovat ahdistavia. Yksinäisyys on paras tila kehittää omia taitojaan ja mahdollisuuksiaan, sillä se vapauttaa voimavarat olennaiseen.

Jaan vitsit tässä visuaalisiin ja verbaalisiin. Tosin verbaalinen vitsikin taitaa yleensä rakentua vastaanottajan mielikuvien varaan. Voihan kasku olla sanaleikkikin, joka tietenkin vaatii sitä tarkkaa kieltä, jota ei ole olemassakaan. Aiheen parissa ahersi 1900-luvun alkupuolella Ludwig Wittgenstein. Tuolta kuuluisalta filosofilta siteerataan usein virkettä: ”Mitä ei voida sanoa tarkasti, ei kannata sanoa ollenkaan”. Wittgesteinin mielestä filosofian tehtävänä oli huoltaa kieltä ja selventää sitä, ei luoda teoriaa. Tämä koskee silloin myös vitsiäkin. Jos hän eli ajatusrakennelmansa mukaisesti, niin hän ei varmaankaan kertonut koskaan vitsejä. Kuiva mies, vaikka filosofia ei sitä olekaan.

Vitsiin reagoidaan nauramalla. Se näyttää typerältä, koska se paljastaa suuontelon, joka ei ole kovinkaan miellyttävä näkymä. Sivistynyt ihminen ei naura koskaan näin, ei edes mojovalle jutulle. Se vastaanotetaan pienellä hymyllä tai vetämällä suupielet siististi vinoon. Ihmisellä ei nimittäin ole muuta välinettä peittää raadollisuuttaan, kuin käyttäymällä yhteisesti sovittujen sivistyskoodien mukaisesti. Vaikka se on harhaa ja joltain osin melkeinpä vitsi, niin siitä kannattaa pitää kuitenkin kiinni. En kylläkään tiedä miksi.

Historian ja etenkin kulttuurihistorian ystävänä, minua kiinnostaa tietenkin tämä kysymys: kuka kertoi ensimmäisen vitsin?  Tuohon vastaaminen vaatisi pureutumista melko syvälle ihmisen menneisyyteen ja niihin olosuhteisiin, joissa on voinut olla aikaa niinkin turhalle toiminnalle, kuin vitsin kertomiselle. Se on tuskin edesauttanut selviytymistä, joten sen tarve on löydyttävä jostain aivan muualta. Ehkä se oli kuitenkin keino paeta ahdistavaa tilannetta.  Kyykkiminen lumen saartamassa luolassa eväiden käydessä vähiin, on voinut olla helpompaa, kun joku on laukonut sen perältä muutaman mehevän jutun. Mutta olisi kiva kuulla, millainen se oli. Tämä on niin mielenkiintoinen kysymys, että se vaatiinee ihan oman blogin.

Yhtenvedot ovat yleensä turhia, sillä silloinhan asiat kannattaisi esittää suoraan vain muutamalla rivillä. Syyllistyn tällä kertaa tuohon ja totean vain, että ”huonoa vitsiä” ei taida olla olemassakaan. Jos edes joku nauraa jutulleni, niin se on tehtävänsä täyttänyt. Vitsille kun ei taida löytyä tarkkaa sabluunaa, niin kuin ei monelle muullekaan ilmiölle, joista ei saa tukevaa niskaotetta.

Millaisista vitseistä itse en pidä? Rasistiset jutut eivät naurata, eivätkä yleensäkään sellaiset, jotka eriarvoistavat ihmisiä tai ihmisryhmiä. Kysymys on niin vakavasta asiasta, että se ei siedä edes leikinlaskua. Nauraminen erilaisuudelle on mautonta. Blondivitsit kyllä hyväksyn, koska niissä on pohjalla aitoa arjen realiteetin tajua. Ja eiväthän blondit itse edes ymmärrä niitä.

Loppuun vielä vitsi, joka kuuluu maailmankuvaa hahmottavien kaskujen harvaan joukkoon: Humanisti, fyysikko ja matemaatikko olivat ajelulla Englannin maaseudulla. Kun he ajoivat lammasaitauksen ohitse, jossa seisoskeli viisi valkoista lammasta ja yksi musta lammas, niin humanisti tokaisi: ”No nyt tiedämme, että Englannissa on myös mustia lampaita”. Fyysikko katsoi hölmistyneenä humanistia ja korjasi: ”Ei, tiedämme vain sen, että Englannissa on ainakin yksi musta lammas”. Matemaatikko oli jonkin aikaa hiljaa kunnes mutisi: ”Tiedämme, että Enlannissa on ainakin yksi lammas, jolla ainakin toinen puoli on musta”.

Olen miettinyt pääni puhki, että montako kierrosta pitää tehdä tässä syntymisen ja kuoleman jaksottamassa elämänpyörässä, että siitä vapautuu lopullisesti ja saavuttaa nirvanan? Päädyin ensin lukuun kolme, koska se on enemmän kuin kaksi. Kaksi on aivan liian arkinen, mutta kolmen ympärille on kiedottu jo kevyesti kultalankaa. Kyseessä on kuitenkin elämää suurempi kokemus, joten ehkä noita kertoja pitäisi olla jokin pyhä luku. Olen aina ihaillut lukua kahdeksan, koska siltä puuttuu selkeä merkitys. Sitä ei voi äkkiseltään yhdistää kalenteriin, ainoastaan armeijassa vietettyyn luppoaikaan.

Budhalaisuudessa kärsimyksen kehästä pois hyppäämiseen vaaditaan kahdeksaosainen polku, joka jaetaan usein kolmeen pääosaan. Ensimmäiset kaksi sisältävät viisauden, kolme seuraavaa moraalin ja loput meditaation. Tämän uskonnon harjoittavat paketoivat ihmisen elämän viisauden, moraalin ja meditaation kauniiseen käärepaperiin. Paljon viisaita sanoja.

Budhalainen kuolemassa kehosta vapautunut mieli luo kirkkaita ja selkeitä mielikuvia. Näiden hallusinaatioiden hallinta vaatii tässä kuoleman ja seuraavan syntymän välisessä tilassa hyvää psyyken hallintaa, jota on opiskeltu mietiskelyn avulla. Muussa tapauksessa aiemmin tehdyt teot eli karma määrää millaisen jälleensyntymän olento seuraavaksi saa. Ja jos oikein hyvin käy, niin karmasta voi rimpuilla irti ja saavuttaa bodhisattvatasot. Tämän jälkeen taitaa saada jo siivet selkään, sillä ikuisuus koostuu kärsivien olentojen vapaaehtoisesta auttamisesta. Voi olla, että yksinkertaistin näillä riveillä budhalaisuuden tärkeitä elementtejä. Sehän on selvä, että jos matka on taivaaseen, niin siinä pitää olla mukana jotain hyvin vaikeaa ja monimutkaista. Se, että on vain hyvä ihminen, ei taida ihan riittää.

Mielikuva, että makaan yhä uudelleen märissä vaipoissa, ei myöskään houkuttele. Ei sekään, että joudun taas kouluun, jossa saan kuulla olevani melko huono niissä asioissa, jotka ovat myöhemmin kuitenkin vahvinta aluettani. Ja eläkeikäkin taitaa karata jatkuvasti yhä pidemmälle. Uudestisyntymässä on ripaus masokismia, sillä kyllä minulle yksikin elämä riittää, vaikka se ai aina olisikaan näyttänyt niitä hyviä puolia.

Yhdistän yllättävän luontevasti uudelleensyntymisen Linnanmäen Helsinki-pyörään. Kai niissä on jotain samanlaista: yläkohdassa nautiskellaan näköalasta ja kohta taas laskeudutaan keskelle arkea. Jostain syystä vain tuo arki ei ole koskaan tavoittelemisen arvoista. Eläminen pitäisi tapahtua jossain ihan muualla tasolla, mihin resussit ja olosuhteet viittaavat. Kumma juttu ja varmaan taitaa jäädäkin sellaiseksi. Minusta kun ei ole kotikutoiseksi psykologiksi. Tämä ihmisryhmä on nimittäin melkoinen ongelma yhteiskunnassa, jossa kyllä löytyy henkisiä solmuja pohdittavaksi joka päivälle.  Ja jos ei lähimmäinen tarjoa niitä riittävästi, niin ainahan voi vaihtaa tunkkaisen näköalan sosiaalipsykologian pariin.

Edellisestä voi varmaan päätellä, että jälleensyntymä ei ole saanut minusta kovinkaan suurta banderollin kantajaa. Toisaalta arvostan budhalaisuutta ja joitain piirteitä siinä. Se on enemmän elämänkatsomus kuin uskonto. Silloin siitä puuttuvat totuuden kanssa parittelevat oikeaoppiset, joiden kilvoittelu on pakanoiden auraamista ojan pohjalle. Vaikka budhalaiseen kulttuurin sisältyy huvittavia  rukousmyllyjä ja muuta outoa rekvisiittaa, niin ne tekevät samalla siitä niin epäuskottavan, että pakkohan siihen on tutustua. Ja jos palkintona on lopullinen nirvana, niin mikäpä sen mukavampaa. Ja mikäli eleämänpyörä pyörii vain jatkuvasti päästämättä otteestaan, niin onhan siinä ainakin se hyvä puoli, että on aina eturivissä. Sehän se on se paras paikka, jos haluaa nähdä minne päin maailma on tarpomassa.